Paikallisia Uutisia
Yksinäisen veljen tarina
Tammikuussa 2020 olin huolissani, koska en ollut saanut hetkeen yhteyttä erääseen vanhempaan veljeen, joka oli palvelutyöpiirissäni. Sain lopulta tietää, että Pentti oli nukkunut pois äkillisen sairauskohtauksen seurauksena joulukuun 2019 lopussa. Pentillä ei ollut perhettä. Ainoa lähiomainen oli heikossa kunnossa oleva toispaikkakuntalainen kaksoisveli. Tämän vuoksi minulle tarjoutui mahdollisuus jatkaa palvelutyötä: kerätä asiakirjat perunkirjoitusta varten ja hoitaa laskuja sekä yhteydenpitoa eri viranomaisten kanssa. Asunnon tyhjentämisen ja siivouksen hoidimme vanhinten koorumin talkoina.
Muistan hyvin sen päivän, kun menin ensimmäistä kertaa käymään Pentin asunnolla hänen kuolemansa jälkeen. Kävellessäni rappukäytävää asunnon ovelle tunteet ottivat vallan. Kyyneleet kihosivat silmäkulmiin ja kurkkua kuristi. Ovella minua oli aina ennen ollut tervehtimässä puhelias ja iloinen veli. Nyt asunto oli hiljainen. Se oli edelleen asutun näköinen, sieltä oli lähdetty kiireellä. Pienen ja yksinkertaisesti kalustetun asunnon täyttivät sänky, ruokapöytä, tv-taso ja suoraselkäinen televisiotuoli, jossa Pentillä oli tapana istua tapaamisissamme. Seinän vieressä oli tuoli, jolla minun oli ollut tapana istua. Katselin hetken ympärilleni, mutta en pystynyt sillä kertaa mihinkään muuhun. Suljin oven ja kävelin pois tunteitani pidätellen.
Siitä asti, kun liityin kirkkoon, minua on siunattu hyvillä palvelutyöpareilla ja -paikoilla. Tutustuin Penttiin kymmenisen vuotta sitten, kun hänet siirrettiin silloiseen kotiopetuspiiriini. Pentti oli siihen aikaan kuusikymppinen, elämän ja sairauksien kolhima, mutta puhelias ja perusluonteeltaan positiivinen veli. Hän oli syntyisin Kuopion suunnalta, hankkinut peruskuntonsa raskaissa metsätöissä ja kotiutunut aikuisiällä kaksoisveljensä kanssa Turkuun. Heidät kastettiin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseniksi, mutta maailma vei kummankin pois aktiivisesta osallistumisesta kirkon toimintaan. Molemmat olivat kovia urheilumiehiä. He olivat mukana Turun Urheiluliitossa olympiavalmennettavien ryhmässä ja harjoittelivat ja kilpailivat sen ajan huippujuoksijoiden kanssa. Pentti kertoi voittaneensa joskus pikkukisoissa Martti Vainion. Urheilusaavutusten lisäksi Pentti oli taitava piirtämään.
Elämänsä viimeisen etapin Pentti vietti Turun kaupungin asuntolan yksiössä. Vaikka monenlaiset haasteet alkoholin, ihmissuhteiden ja terveyden saralla värittivätkin Pentin elämää, en koskaan aistinut Pentissä varsinaista katkeroitumista. Suurempi ongelma saattoi olla yksinäisyys ja vaikeus kuulua joukkoon. Erään kerran vanhinten koorumin luokassa opettaja kertoi, miten jokainen veli luokassa on samanarvoinen. Vaikka moni läsnäolijoista ei ehkä enää muista kyseisen luokan opetuksia, jokaisen mieleen on varmasti jäänyt Pentin puoliääneen lausuma huomautus luokan takarivistä: ”Ei se kyllä aina siltä tunnu.”
En voi sanoa rientäneeni aina ilolla palvelemaan Penttiä ja valehtelisin, jos väittäisin vierailleeni hänen luonaan niin usein kuin olisi pitänyt. Tätä kirjoittaessani pohdin kuitenkin kaikkea sitä, mitä teimme vuosien varrella yhdessä. Perinteinen vierailu oli noin tunnin mittainen keskustelu, jonka aikana pääasiassa kuuntelin Pentin kuulumisia, kertomuksia menneestä elämästä ja menetetyistä mahdollisuuksista. Usein mietin kuumeisesti, miten saisin keskustelun lomaan jonkin viittauksen evankeliumiin. Hän oli viimeisinä vuosinaan aina hyvin kiinnostunut siitä, mitä seurakunnan veljille kuului, vaikka ei enää osallistunut kokouksiin sunnuntaisin. Hän tuntui kuitenkin aina vilpittömän kiitolliselta, kun kutsuin häntä kirkkoon.
Pentin terveyden heiketessä annoin joinakin kertoina hänelle siunauksen ja kävin vierailemassa hänen luonaan sairaalassa. Kävin myös hänen puolestaan kaupassa, kun hän ei kuntonsa puolesta pystynyt lähtemään liikenteeseen. Pentti osallistui joskus veljien lenkki-iltoihin ja muihin illanviettoihin, joihin kutsuin ja kuljetin häntä. Erityisellä lämmöllä muistan aikaa kolme vuotta sitten, jolloin oman keväisen selkäleikkaukseni jälkeen liikuntakykyni oli hetken rajallinen. Seurakunnan veljet kyselivät, miten voisivat auttaa minua, ja kerroin, että olisi mukavaa, jos kuntoutusvaiheessa saisin seuraa rauhallisille kävelylenkeille. Pentti erään toisen veljen lisäksi kävi kanssani lenkeillä. Kävelyn lomassa napsimme suuhumme kuusenkerkkiä ja haistelimme alkavan kesän tuoksuja.
Kävellessäni autolleni Pentin tyhjältä asunnolta en pystynyt vielä käsittämään, että hän oli poissa. Ihmettelin tunteideni syvyyttä, kunnes ymmärsin, että vuosien mittaan kuin varkain, tapaaminen toisensa perään pienet pyrkimykset palvelutyöhön ja yhteiset puhelinkeskustelut olivat muodostaneet välillemme syvän ystävyyden. Olin nyt menettänyt tuon ystävän. Olin joskus tuntenut ylpeyttä ja kiitollisuutta siitä, miten monenlaisissa tilanteissa Pentti oli soittanut ja pyytänyt apua, mutta alkaessani järjestellä hänen asioitaan ymmärsin, ettei hänellä ollutkaan ketään muuta, jonka puoleen kääntyä. On palvelutyön ihme, että kaksi luonteeltaan ja iältään hyvin erilaista ihmistä voivat tuntea omistavansa jotakin yhteistä, ystävyyden. Aina ei ollut voimia vastata hänen soittoihinsa tai aikaa yhteisiin tapaamisiin. Nyt kuitenkin huomaan kaipaavani keskustelujamme ja mahdollisuutta jakaa hetki yhdessä.
Jossakin puheessaan vuosia sitten kirkon presidentti Thomas S. Monson kertoi siitä, miten hän oli asettanut tavoitteeksi viedä vähemmän aktiivisen ystävänsä temppeliin. Kuultuani sen puheen otin tavoitteeksi viedä Pentin vielä joskus temppeliin. Pentin yhteys kirkkoon heikkeni kuitenkin vuosien varrella vääjäämättä, eikä hengellisyys, jota koetin hänelle välittää, ollut riittävää ylläpitämään heikosti lepattavaa todistuksen liekkiä. Toivoin kuitenkin voivani pitää päätöksestäni kiinni.
Joitakin kuukausia Pentin kuoleman jälkeen menin hänen kaksoisveljensä luo ja pyysin lupaa viedä Pentin nimen temppeliin toimituksia varten. Sain luvan. Veli kuoli kesäkuun alussa, vain puoli vuotta Penttiä myöhemmin päättäen sukuhaaran. Velikin oli lapseton. Nyt odotan temppelin aukeamista, että saisin mennä tekemään toimitukset Pentin puolesta.
Muistamme usein sellaisten jäsenten elämää, joilla on ollut vastuullisia tehtäviä, paljon ystäviä seurakunnassa ja vaikutusta muihin ihmisiin. Ihmisen merkitys on kuitenkin eri asia kuin arvo, joka on Jumalan silmissä yhtä suuri riippumatta siitä, miten ihminen elämässään menestyy. Muisto Pentistä häviää mielestämme vuosien mittaan, mutta taivaan Isä odottaa häntä kotiin yhtä paljon kuin ketä tahansa lastaan.