Herran suosiossa kaikkina elämäni päivinä
Kuinka suhtaudumme ahdinkoihimme? Tunnemmeko me kiitollisuutta, koska keskitymme enemmän siunauksiimme kuin ongelmiimme?
Koronapandemia on ollut yksi niistä monista koettelemuksista ja haasteista, joita Jumalan lapset ovat kohdanneet kautta maailmanhistorian. Tämän vuoden alussa rakas perheeni ja minä elimme synkkiä päiviä. Pandemia ja muut syyt toivat perheeseemme kuolemaa ja tuskaa, kun muutamat rakkaat läheiset menehtyivät. Sairaanhoidosta, paastosta ja rukouksesta huolimatta viiden viikon kuluessa veljeni Charly, siskoni Susy ja lankoni Jimmy siirtyivät verhon toiselle puolelle.
Toisinaan olen miettinyt, miksi Vapahtaja itki nähdessään, kuinka Mariaa ahdisti tämän veljen Lasaruksen kuolema, vaikka Vapahtaja tiesi, että Hänellä oli voima herättää Lasarus ja että hyvin pian Hän käyttäisi tätä voimaa pelastaakseen ystävänsä kuolemasta.1 Olen hämmästynyt Vapahtajan myötätunnosta ja empatiasta Mariaa kohtaan. Hän ymmärsi sen sanoinkuvaamattoman tuskan, jota Maria tunsi veljensä Lasaruksen kuolemasta.
Tunnemme samaa voimakasta tuskaa, kun koemme tilapäisen eron rakkaistamme. Vapahtaja tuntee täydellistä myötätuntoa meitä kohtaan. Hän ei syytä meitä lyhytnäköisyydestämme eikä siitä, että meillä on rajoittunut mielikuva iankaikkisesta matkastamme. Sen sijaan Hän tuntee myötätuntoa meidän suruamme ja kärsimystämme kohtaan.
Taivaallinen Isä ja Hänen Poikansa Jeesus Kristus haluavat meidän kokevan iloa.2 Presidentti Russell M. Nelson on opettanut: ”Elämämme olosuhteet eivät vaikuta kovinkaan paljon tuntemaamme iloon, mutta siihen vaikuttaa erittäin paljon se, mihin me keskitymme elämässämme. Kun elämämme keskittyy Jumalan pelastussuunnitelmaan – –, me voimme tuntea iloa riippumatta siitä, mitä elämässämme tapahtuu – tai ei tapahdu.”3
Kun olin nuori lähetyssaarnaaja, muistan, kuinka eräs suurenmoinen lähetyssaarnaaja, jota olin oppinut ihailemaan, sai järkyttävän uutisen. Hänen äitinsä ja nuorempi veljensä olivat kuolleet traagisessa onnettomuudessa. Lähetysjohtaja tarjosi tälle vanhimmalle mahdollisuutta palata kotiin hautajaisiin. Puhuttuaan puhelimessa isänsä kanssa tämä lähetyssaarnaaja päätti kuitenkin jäädä ja päättää lähetystyönsä.
Vähän myöhemmin, kun palvelimme saman vyöhykkeen alueella, toverini ja minä saimme hätäpuhelun: jotkut varkaat olivat varastaneet tälle samalle lähetyssaarnaajalle kuuluvan polkupyörän ja vahingoittaneet häntä veitsellä. Hänen ja hänen toverinsa oli käveltävä lähimpään sairaalaan, missä toverini ja minä tapasimme heidät. Matkalla sairaalaan surin tämän lähetyssaarnaajan puolesta. Kuvittelin, että hänen mielensä olisi maassa ja että varmasti tämän traumaattisen kokemuksen jälkeen hän haluaisi nyt palata kotiin.
Kun saavuimme sairaalaan, näin kuitenkin tämän lähetyssaarnaajan makaavan vuoteessaan odottamassa leikkausta – ja hän hymyili. Ajattelin: ”Kuinka hän saattoi hymyillä tällaisena hetkenä?” Toipuessaan sairaalassa hän jakeli innokkaasti lehtisiä ja Mormonin kirjoja lääkäreille, sairaanhoitajille ja muille potilaille. Näistäkään koettelemuksista huolimatta hän ei halunnut mennä kotiin. Sen sijaan hän palveli lähetystyönsä viimeiseen päivään asti osoittaen uskoa, tarmoa, voimaa ja intoa.
Mormonin kirjan alussa Nefi toteaa: ”Nähtyäni monia ahdinkoja elinpäivieni aikana mutta oltuani silti Herran suuressa suosiossa kaikkina elämäni päivinä.”4
Ajattelen niitä monia koettelemuksia, joita Nefi koki ja joista monet sisältyvät hänen kirjoituksiinsa. Hänen koettelemuksensa auttavat meitä ymmärtämään, että meillä kaikilla on synkkiä päiviä. Yksi näistä koettelemuksista tapahtui, kun Nefiä käskettiin palaamaan Jerusalemiin hakemaan pronssilevyt, jotka olivat Labanin hallussa. Jotkut Nefin veljistä olivat vähäuskoisia miehiä, ja he jopa löivät Nefiä kepillä. Nefi koki toisen koettelemuksen, kun hänen jousensa meni rikki eikä hän pystynyt hankkimaan ruokaa perheelleen. Myöhemmin, kun Nefiä käskettiin rakentamaan laiva, hänen veljensä pilkkasivat häntä ja kieltäytyivät auttamasta häntä. Huolimatta näistä ja monista muista koettelemuksista elämänsä aikana Nefi ymmärsi aina Jumalan hyvyyden.
Kun Nefin perhe oli ylittämässä valtamerta matkalla luvattuun maahan, jotkut hänen perheestään ”ryhtyivät ilonpitoon”, alkoivat puhua karkeasti ja unohtaa, että nimenomaan Herran voima oli varjellut heitä. Kun Nefi nuhteli heitä, he loukkaantuivat ja sitoivat hänet köysillä, niin ettei hän pystynyt liikkumaan. Mormonin kirjassa sanotaan, että hänen veljensä ”kohtelivat [häntä] perin raa’asti”. Hänen ranteensa ja nilkkansa ”olivat sangen turvonneet, ja niiden kipu oli kova”.5 Nefi oli surullinen veljiensä sydämen paatumisesta ja tunsi toisinaan olevansa murheen vallassa.6 ”Kuitenkin”, hän julisti, ”minä turvauduin Jumalaani ja ylistin häntä kaiken päivää, enkä minä nurissut Herraa vastaan ahdinkojeni tähden.”7
Rakkaat veljeni ja sisareni, kuinka suhtaudumme ahdinkoihimme? Nurisemmeko me Herran edessä niiden vuoksi? Vai tunnemmeko me Nefin ja entisen lähetyssaarnaajaystäväni tavoin kiitollisuutta sanoin, ajatuksin ja teoin, koska keskitymme enemmän siunauksiimme kuin ongelmiimme?
Vapahtajamme Jeesus Kristus antoi meille esimerkin maanpäällisen palvelutehtävänsä aikana. Vaikeuksien ja koettelemusten hetkinä harva asia antaa meille suurempaa rauhaa ja tyydytystä kuin lähimmäistemme palveleminen. Matteuksen evankeliumissa kerrotaan, mitä tapahtui, kun Vapahtaja sai tietää, että kuningas Herodes oli mestannut Hänen serkkunsa Johannes Kastajan miellyttääkseen Herodiaan tytärtä:
”Johanneksen opetuslapset tulivat sitten hakemaan ruumiin ja hautasivat sen. Sen jälkeen he menivät kertomaan Jeesukselle, mitä oli tapahtunut.
Kuultuaan tästä Jeesus lähti veneellä autiolle seudulle yksinäisyyteen. Mutta tieto levisi, ja kaupungeista lähti paljon väkeä maitse hänen peräänsä.
Kun hän veneestä noustessaan näki kaikki nämä ihmiset, hänen tuli heitä sääli ja hän paransi kaikki sairaat.
Illan suussa opetuslapset menivät hänen luokseen ja sanoivat: ’Tämä on asumatonta seutua, ja päivä on jo pitkällä. Lähetä ihmiset pois, että he menisivät kyliin ostamaan itselleen ruokaa.’
Mutta Jeesus sanoi: ’Ei heidän tarvitse mihinkään mennä. Antakaa te heille syötävää.’”8
Jeesus Kristus osoitti meille, että koettelemusten ja vastoinkäymisten aikoina me voimme huomata muiden vaikeuksia. Myötätuntoa osoittaen me voimme ojentaa kätemme ja kohottaa heitä. Ja kun teemme niin, meidän Kristuksen kaltainen palvelumme kohottaa myös meitä. Presidentti Gordon B. Hinckley sanoi: ”Paras tuntemani ratkaisu huolia vastaan on työ. Paras lääke epätoivoon on palveleminen. Paras hoitokeino uupumukseen on haaste auttaa jotakuta, joka on vielä väsyneempi.”9
Tässä Jeesuksen Kristuksen kirkossa minulla on ollut monia tilaisuuksia palvella lähimmäisiäni. Juuri sellaisina hetkinä minusta tuntuu, että taivaallinen Isä keventää kuormiani. Presidentti Russell M. Nelson on Jumalan profeetta maan päällä. Hän on suurenmoinen esimerkki siitä, kuinka meidän tulee palvella muita vaikeiden koettelemusten hetkinä. Liitän oman todistukseni monien muiden pyhien todistukseen siitä, että Jumala on meidän rakastava taivaallinen Isämme. Olen tuntenut Hänen ääretöntä rakkauttaan synkkinä päivinäni. Vapahtajamme Jeesus Kristus ymmärtää tuskiamme ja ahdinkojamme. Hän haluaa keventää kuormiamme ja lohduttaa meitä. Meidän täytyy noudattaa Hänen esimerkkiään palvelemalla niitä, joilla on vielä suurempia kuormia kuin meillä. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.