Julkaistaan vain sähköisenä
Kuinka voisin pitää puheeni kielellä, jota vielä opettelin?
Johtohenkilönä lähetyskentällä opin luottamaan Herraan silloinkin kun tunsin riittämättömyyttä.
Valokuva Karel Denisse Calva Sanchez
Palvellessani Santiagossa Chilessä johtohenkilönä lähetyskentällä aviomieheni kanssa, joka oli lähetysjohtaja vuosina 2012–2015, opin elämää mullistavia opetuksia ihmeiden todellisuudesta ja siitä, kuinka ne toteutuvat. Tämän tehtävän vastaanottaminen vei minut pois mukavuusalueeltani, koska en kyennyt puhumaan lähetyskenttämme kieltä. Tunsin alkuun musertavaa riittämättömyyttä.
Lähetystyön alkupuolella eräältä perheenjäseneltä saamani puhelu auttoi minua ymmärtämään, että keskityin aivan liikaa itseeni ja vaikeuksiini. Muistaessani presidentti Gordon B. Hinckleyn (1910–2008) isältään saaman neuvon ”unohda itsesi ja ryhdy työhön”1 päätin muuttaa huomioni kohdetta. Aina kun tunsin lannistuvani, kysyin itseltäni: ”Ketä sinä ajattelet?” Vastaus oli aina minua. Niinpä tein parannuksen ja käänsin ajatukseni sen sijaan ulospäin. Päätin keskittyä lähetyssaarnaajiin, heidän opettamiinsa ihmisiin tai perheeseeni.
Yritin myös muistaa, mitä pystyin tekemään, enkä keskittyä siihen, mitä en pystynyt tekemään. Pystyin hymyilemään, halaamaan ja ryhtymään opettelemaan espanjaa, vaikka se tarkoitti usein epäonnistumista. Lähdin usein työhön sisarlähetyssaarnaajien kanssa (sen sijaan että olisin piileskellyt lähetyskodissa, missä oli turvallista), silloinkin kun minusta tuntui, ettei minulla ollut paljoakaan annettavaa.
Niin kauan kuin olin halukas ottamaan pieniä askelia uskossa, tunsin Kristuksen vahvistavan voiman, joka Hänen sovitusuhrinsa myötä auttoi minua voittamaan heikkouteni (ks. MK Jaak. 4:7). Pohtiessani kokemuksia, joita minulla oli, tunnistin samanlaisen mallin pyhien kirjoitusten lempihenkilöideni elämässä. Tässä on päiväkirjamerkintäni lokakuulta 2014:
”Pyhien kirjoitusten esimerkkejä ihmisistä, jotka päättivät astua pois mukavuusalueeltaan, on monia – kuten Jeesuksen äiti Maria, Ruut, Ester, Paavali, Henok, Lehi ja Nefi, Alma, Ammon veljineen, Samuel, Abinadi, 2 000 nuorta lamanilaista, Joseph Smith ja monet muut. Nämä kaikki ottivat vastaan mahdollisuuksia, jotka tekivät heistä haavoittuvia. He eivät osanneet ennustaa tai hallita olosuhteidensa seurauksia. Heidät sijoitettiin tilanteisiin, jotka olivat kaukana heidän tutun mukavuusalueensa ulottumattomissa, ja vaaran, tuskan, kärsimyksen, hylkäämisen ja epäonnistumisen riski oli aina mahdollinen, mikä loi tarpeen pelastua Hengen ja Jumalan lahjojen avulla.
Luonnollinen ihminen [ks. Moosia 3:19] haluaa varmuutta, turvaa ja tilanteiden hallintaa, mutta olen oppinut, ettei se yleensä ole se kynnys, jossa Jumala tekee ihmeitään. Kokemukseni täällä on opettanut minulle, että kun ihmiset päättävät rajoittaa sitä, mitä he pystyvät tekemään ja aikovat tehdä sen perusteella, mikä tuntuu heistä mukavalta, tai välttääkseen epäonnistumisen, he rajoittavat sitä, mitä Jumala voi tehdä heidän kanssaan. Hän näyttää tekevän ihmeitään meidän kanssamme useammin silloin, kun me olemme asettaneet itsemme alttiiksi [Hänen tahdolleen], kun olemme halukkaita astumaan kohti tuntematonta – – ja turvautumaan täydellisemmin uskoomme Häneen emmekä omiin kykyihimme. Olen oppinut, että jos olen enemmän kiinnostunut oppimisesta, kasvamisesta ja kehittymisestä kuin epäonnistumisen vaarasta, avaan itseni sille vahvistavalle voimalle, jota Jeesuksen Kristuksen sovitus tarjoaa minulle.”
Yksi kokemus, joka auttoi minua oppimaan tämän opetuksen, tapahtui, kun vanhin Jeffrey R. Holland kahdentoista apostolin koorumista vieraili meidän lähetyskentällämme ja kolmella muulla lähetyskentällä Santiagossa. Kappeliimme oli kokoontunut yli tuhat lähetyssaarnaajaa, ja aviomiestäni oli pyydetty johtamaan tuo kokous. Vanhin Holland astui kappeliin, asettui istumaan mieheni viereen, kumartui meidän puoleemme ja sanoi: ”No niin, näin me aiomme toimia. Sisar Wright, sinä puhut ensin ja edustat kaikkia lähetysjohtajien vaimoja täällä. Sitten puhuu lähetysjohtaja Wright.”
En rehellisesti sanottuna kuullut esityslistan loppuosaa. Mieleeni ei ollut koskaan juolahtanut, että vanhin Holland pyytäisi minua puhumaan, joten en ollut tehnyt mitään valmisteluja. Haluan valmistautua puhumaan, saada ainakin hieman aikaa koota ajatuksiani, mutta puhuisin heti alkulaulun ja rukouksen jälkeen.
Kun ajatukseni alkoivat sinkoilla, tunsin yhtäkkistä halua kertoa sanomani espanjaksi. Vaikka olimme olleet vuoden lähetystyössä ja olin tehnyt lujasti töitä oppiakseni espanjaa, minulla oli silti vaikeuksia kielen kanssa enkä todellakaan puhunut sitä sujuvasti. Tulkki oli käytettävissäni, jos puhuisin englantia, mutta lähetyskenttä oli espanjankielinen ja halusin todella puhua espanjaksi. Puhuminen olisi minulle vaikeaa englanniksikin, ja espanjaksi puhuminen tuntui valtavalta harppaukselta. Niinpä tuhannen lähetyssaarnaajan laulaessa laulua ”Herrasta ja Kuninkaasta” (MAP-lauluja, 163), vedin syvään henkeä, tunnustin puutteellisuuteni taivaalliselle Isälleni ja pyysin apua, että Henki pelastaisi minut.
Sanoin taivaalliselle Isälle, ettei minulla ollut aavistustakaan, mitä sanoa tai kuinka sanoa se espanjaksi, mutta lupasin Hänelle, että avaisin suuni ja tekisin parhaani uskoen siihen, että Hän täyttäisi sen (ks. Moos. 6:32). Sillä hetkellä tunsin rauhallisen varmuuden valtaavan mieleni. Rukouksen jälkeen nousin puhujakorokkeelle ja aloin puhua. Sanat, joita olin aiemmin pohtinut, tulivat takaisin sinä tarvittuna hetkenä, jopa sillä vieraalla kielellä, jolla minun oli vaikea ilmaista itseäni. Istuuduin lyhyen kolmen minuutin puheeni jälkeen tuntien yhä rauhaa mutta epävarmana siitä, kuinka vaikuttavasti olin puhunut.
Kokouksen jälkeen veli, joka oli tulkannut vanhin Hollandille, tuli luokseni ja sanoi: ”Sisar Wright, minulla ei ollut aavistustakaan, että puhut espanjaa niin hyvin!” Vastasin: ”En puhu.” Hän vakuutti minulle, etten ollut tehnyt yhtäkään virhettä.
Olen varma, ettei yksikään noista lähetyssaarnaajista muista mitään lyhyestä sanomastani sinä päivänä. Mutta minulle se oli elämää mullistava kokemus. Opin turvaamaan taivaalliseen Isään ja Vapahtajaan, että He voivat vahvistaa minua ja vahvistaisivat minua heikkouksistani huolimatta, kun olin halukas ottamaan uskon harppauksen. Jos olisin valinnut turvallisen reitin ja käyttänyt tulkkia, en olisi ehkä koskaan oppinut, kuinka He pelastavat meidät, kun avaamme sisimpämme ja annamme Jumalan vallita.2
Olen aina rakastanut tätä osaa ”armon” määritelmästä [englanninkielisen] Raamatun sanastossa: ”Herran armosta, uskomalla Jeesuksen Kristuksen sovitukseen ja tekemällä parannuksen synneistään ihmiset saavat voimaa ja apua tehdä hyvää, mihin he eivät omin neuvoin kykenisi.”
Sinä päivänä tunsin Hänen armoaan. Tuon uskon harppauksen ottaminen antoi minulle rohkeutta hypätä pois mukavuusalueeltani yhä uudelleen tulevaisuudessa. Epäonnistuminen on aina osa oppimisprosessia, ja koin sitä paljon kielen kanssa koko lähetystyöni loppuajan. Mutta kun sillä oli eniten merkitystä, tunsin Jeesuksen Kristuksen tuen ja voiman kohottavan minut luontaisia kykyjäni korkeammalle, jotta voisin olla sellaisena välineenä Hänen käsissään, jota Hän tarvitsi ollakseni muiden siunaukseksi. Uskoni ja luottamukseni Häneen on kasvanut räjähdysmäisesti, mikä on suurin lahja, minkä olen saanut lähetystyöstämme. Siinä vaiheessa kun palasimme kotiin, pystyin puhumaan sujuvasti espanjaa ja pystyn nyt käyttämään sitä muiden palvelemiseen vapaaehtoisena paikkakunnallani ja espanjankielisessä seurakunnassa, jossa tällä hetkellä käymme kirkossa.
Minulla on todistus siitä, että ”jos ihmiset tulevat minun luokseni, minä näytän heille heidän heikkoutensa. Minä annan ihmisille heikkoutta, jotta he olisivat nöyriä, ja minun armoni riittää kaikille ihmisille, jotka nöyrtyvät minun edessäni; sillä jos he nöyrtyvät minun edessäni ja uskovat minuun, niin minä teen sen, mikä on heikkoa, heissä vahvaksi.” (Et. 12:27.)
Viitteet