Koko sydämestä
Meidän tulee olla Jeesuksen seuraajia, jotka ovat iloisia ja koko sydämestämme mukana omalla henkilökohtaisella opetuslapseuden matkallamme.
Joskus on hyödyllistä tietää, mitä odottaa.
Palvelutehtävänsä lähestyessä loppua Jeesus kertoi apostoleilleen, että tulisi vaikeita aikoja. Mutta Hän sanoi myös: ”Älkää antako sen pelästyttää itseänne.”1 Kyllä, Hän lähtisi pois, mutta Hän ei jättäisi heitä yksin.2 Hän lähettäisi Henkensä auttamaan heitä muistamaan, pysymään lujina ja tuntemaan rauhaa. Vapahtaja täyttää lupauksensa olla meidän – opetuslastensa – kanssa, mutta meidän on jatkuvasti katsottava Häneen, jotta voisimme huomata Hänen läsnäolonsa ja nauttia siitä.
Kristuksen opetuslapset ovat aina kohdanneet vaikeita aikoja.
Eräs hyvä ystäväni lähetti minulle Yhdysvaltain keskilännessä ilmestyneen Nebraska Advertiser -sanomalehden vanhan artikkelin, joka on päivätty 9. heinäkuuta 1857. Artikkelissa luki: ”Varhain tänä aamuna mormoniseurue kulki ohi matkallaan Suolajärvelle. Naiset (eivät tosiaan kovinkaan hienostuneita) kiskoivat käsikärryjä kuin eläimet, ja yksi [nainen] kaatui mustaan mutaan, mikä sai kulkueen pysähtymään hetkeksi, pieniä lapsia tarpoi mukana [oudoissa] vieraissa vaatteissaan näyttäen yhtä päättäväisiltä kuin äitinsä.”3
Olen ajatellut paljon tätä mudasta märkää naista. Miksi hän kiskoi kärryjä yksin? Oliko hän yksinhuoltajaäiti? Mikä antoi hänelle sisäistä voimaa, sisukkuutta ja sinnikkyyttä tehdä niin raastava matka läpi mudan, kiskoa koko omaisuuttaan käsikärryissä tuntemattomaan erämaakotiin – ja joutua toisinaan sivustaseuraajien pilkan kohteeksi?4
Presidentti Joseph F. Smith puhui näiden pioneerinaisten sisäisestä voimasta sanoen: ”Olisiko jotakuta näistä naisista voinut kääntää pois vakaumuksestaan Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa? Olisiko heidän mieltään voinut pimentää profeetta Joseph Smithin lähetystehtävää kohtaan? Olisiko heidät voitu sokaista Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan, jumalallista tehtävää kohtaan? Ei, ikimaailmassa ei niin olisi voinut tehdä. Miksi? Koska he tiesivät sen. Jumala ilmoitti sen heille, ja he ymmärsivät sen, eikä mikään voima maan päällä voinut kääntää heitä pois siitä, minkä he tiesivät olevan tuo totuus.”5
Veljet ja sisaret, tänä aikana meitä kutsutaan olemaan tällaisia miehiä ja naisia – opetuslapsia, jotka ponnistelevat löytääkseen voimaa jatkaa kiskomista, kun heitä kutsutaan kulkemaan läpi erämaan, opetuslapsia, joilla on Jumalan heille ilmoittama vakaumus, Jeesuksen seuraajia, jotka ovat iloisia ja koko sydämestään mukana omalla henkilökohtaisella opetuslapseuden matkallaan. Jeesuksen Kristuksen opetuslapsina me uskomme kolmeen tärkeään totuuteen ja voimme kasvaa niissä.
Ensiksi – me voimme pitää liittomme, vaikka se ei olisikaan helppoa
Kun kohtaatte uskoonne, perheeseenne tai tulevaisuuteenne liittyviä haasteita – kun ihmettelette, miksi elämä on niin vaikeaa, vaikka teette parhaanne elääksenne evankeliumin mukaan – muistakaa, että Herra sanoi meille, että odotettavissa on vaikeuksia. Vaikeudet ovat osa suunnitelmaa, eivätkä ne tarkoita, että teidät olisi hylätty. Ne ovat osa sitä, mitä tarkoittaa olla Hänen.6 Hänhän oli ”kipujen mies, sairauden tuttava”7.
Olen alkanut ymmärtää, että taivaallinen Isä on kiinnostuneempi minun kasvustani Jeesuksen Kristuksen opetuslapsena kuin Hän on minun mukavuudestani. En ehkä aina halua sen olevan niin – mutta niin se on!
Mukavuudessa eläminen ei tuo voimaa. Voima, jota tarvitsemme kestääksemme oman aikamme helteen, on Herran voima, ja Hänen voimaansa vuodatetaan Hänen kanssaan solmimiemme liittojen kautta.8 Se, että tukeudumme uskoomme, kun kohtaamme voimakasta vastatuulta – että pyrimme vilpittömästi joka päivä tekemään sen, minkä olemme Vapahtajan kanssa solmimassamme liitossa luvanneet tehdä, silloinkin ja varsinkin silloin, kun olemme väsyneitä, huolissamme ja painimme huolestuttavien kysymysten ja ongelmien kanssa – merkitsee sitä, että vähitellen saamme Hänen valoaan, voimaansa, rakkauttaan, Henkeään ja rauhaansa.
Liittopolulla kulkemisen tarkoituksena on lähestyä Vapahtajaa. Hän on pääasia, ei meidän täydellinen edistymisemme. Tämä ei ole kilpailu, eikä meidän pidä verrata matkaamme muihin. Silloinkin, kun kompastumme, Hän on luonamme.
Toiseksi – me voimme toimia uskossa
Jeesuksen Kristuksen opetuslapsina me ymmärrämme, että usko Häneen vaatii toimimista – erityisesti vaikeina aikoina.9
Monia vuosia sitten vanhempani päättivät laitattaa kotiimme uuden kokolattiamaton. Uuden maton saapumista edeltävänä iltana äitini pyysi veljiäni siirtämään huonekalut pois ja irrottamaan makuuhuoneiden matot, jotta uusi matto voitaisiin asentaa. Tuolloin seitsemänvuotias siskoni Emily oli jo nukkumassa. Niinpä hänen nukkuessaan veljeni siirsivät hiljaa kaikki huonekalut sänkyä lukuun ottamatta pois hänen huoneestaan ja sitten irrottivat maton. No, kuten isoveljet joskus tekevät, he päättivät tehdä kepposen. He poistivat muutkin hänen tavaransa komerosta ja seiniltä ja jättivät huoneen paljaaksi. Sitten he kirjoittivat viestin ja kiinnittivät sen seinään: ”Rakas Emily, me olemme muuttaneet. Kirjoitamme muutaman päivän kuluttua ja kerromme, missä olemme. Rakkain terveisin, perheesi.”
Seuraavana aamuna, kun Emily ei tullut aamiaiselle, veljeni menivät etsimään häntä – siellä hän oli, surullisena ja yksin suljetun oven takana. Emily muisteli tätä kokemusta myöhemmin: ”Olin musertunut. Mutta mitä olisi tapahtunut, jos olisin vain avannut oven? Mitä olisin kuullut? Mitä olisin haistanut? Olisin tiennyt, etten ole yksin. Olisin tiennyt, että oikeasti minua rakastetaan. Mieleeni ei missään vaiheessa tullut, että tekisin jotakin tilanteelleni. Annoin vain periksi ja jäin komerooni itkemään. Ja kuitenkin, jos vain olisin avannut oven.”10
Siskoni teki olettamuksen sen perusteella, mitä hän näki, mutta se ei vastannut sitä, miten asiat todellisuudessa olivat. Eikö olekin mielenkiintoista, että Emilyn tavoin mekin voimme olla niin surun, loukkaantumisen, lannistumisen, huolen, yksinäisyyden, suuttumuksen tai turhautumisen painamia, ettei meille edes tule mieleen yksinkertaisesti tehdä jotakin, avata ovi, toimia uskossa Jeesukseen Kristukseen?
Pyhät kirjoitukset ovat täynnä esimerkkejä miehistä ja naisista, Kristuksen opetuslapsista, jotka mahdottoman kohdatessaan yksinkertaisesti toimivat – jotka nousivat uskossa ja kävelivät.11
Kristus sanoi parantumista pyytäville spitaalisille: ”’Menkää näyttämään itsenne papeille.’ Mennessään he puhdistuivat.”12
He menivät näyttämään itsensä papeille, aivan kuin he olisivat jo parantuneet, ja sitä tehdessään he parantuivat.
Haluan myös sanoa, että jos ajatus ryhtymisestä toimeen tuskanne keskellä tuntuu mahdottomalta, niin ryhtykää toimeen pyytämällä apua – ystävältä, perheenjäseneltä, kirkon johtohenkilöltä, ammattiauttajalta. Tämä voi olla ensimmäinen askel kohti toivoa.
Kolmanneksi – me voimme omistautua Hänelle koko sydämestämme ja iloiten13
Kun vaikeita aikoja tulee, yritän muistaa, että olen päättänyt seurata Kristusta ennen kuin tulin maan päälle, ja että haasteet, jotka koettelevat uskoani, terveyttäni ja kestävyyttäni, ovat kaikki osa sitä, miksi olen täällä. Eikä minun todellakaan pidä koskaan ajatella, että tämän päivän koettelemus kyseenalaistaisi Jumalan rakkauden minua kohtaan, tai antaa sen muuttaa uskoani Häneen epäilyksi. Koettelemukset eivät tarkoita, että suunnitelma ei toimi. Ne ovat osa suunnitelmaa, jonka tarkoituksena on auttaa minua etsimään Jumalaa. Minusta tulee enemmän Hänen kaltaisensa, kun kestän kärsivällisesti ja kun tuskaa tuntiessani rukoilen toivottavasti Hänen laillaan entistä hartaammin.14
Jeesus Kristus oli täydellinen esimerkki Isämme rakastamisesta koko sydämestä – Hänen tahtonsa täyttämisestä hinnalla millä hyvänsä.15 Haluan seurata Hänen esimerkkiään tekemällä samoin.
Minua innoittaa sen lesken koko sydämestä ja koko sielusta lähtevä opetuslapseus, joka pani temppelin uhriarkkuun kaksi pientä lanttiaan. Hän antoi kaikkensa.16
Jeesus Kristus huomasi hänen kaikkensa runsauden siinä, missä muut näkivät vain hänen puutteensa. Sama pätee meidän kaikkien kohdalla. Hän ei näe puutettamme epäonnistumisena vaan pikemminkin tilaisuutena osoittaa uskoa ja kasvaa.
Lopuksi
Jeesuksen Kristuksen opetuslapsitoverini, minä teen koko sydämestäni valinnan seisoa Herran rinnalla. Teen valinnan seisoa Hänen valittujen palvelijoidensa – presidentti Russell M. Nelsonin ja hänen apostolitoveriensa – rinnalla, sillä he puhuvat Hänen puolestaan ja ovat niiden toimitusten ja liittojen taloudenhoitajia, jotka sitovat minut Vapahtajaan.
Kun kompastun, nousen edelleen aina ylös ja luotan Jeesuksen Kristuksen armoon ja kaiken mahdollistavaan voimaan. Pysyn liitossani Hänen kanssaan ja käsittelen kysymyksiäni tutkimalla Jumalan sanaa, osoittamalla uskoa sekä Pyhän Hengen avulla, jonka johdatukseen luotan. Tavoittelen Hänen Henkensä vaikutusta joka päivä tekemällä pieniä ja yksinkertaisia asioita.
Tämä on minun opetuslapseuteni polku.
Kunnes koittaa päivä, jolloin kuolevaisuuden arjen haavat parantuvat, odotan Herraa ja luotan Häneen – Hänen aikatauluunsa, Hänen viisauteensa, Hänen suunnitelmaansa.17
Yhdessä teidän kanssanne haluan seisoa Hänen kanssaan ikuisesti. Koko sydämestä. Tietäen, että kun rakastamme Jeesusta Kristusta koko sydämestämme, Hän antaa meille vastineeksi kaiken.18 Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.