”Luku 10: Kuljemme eteenpäin tuntien toivoa”, Kirkon presidenttien opetuksia: Thomas S. Monson, 2020

”Luku 10”, Opetuksia: Thomas S. Monson

Luku 10

Kuljemme eteenpäin tuntien toivoa

”Toivo kukistaa epätoivon.”

Thomas S. Monsonin elämänvaiheita

Lapsuudessaan Tom Monson näki, kuinka hänen perheensä teki monia ystävällisiä palveluksia, jotka antoivat toivoa apua tarvitseville. Hän kertoi kaksi esimerkkiä perheenjäsenistä, jotka huolehtivat iäkkäästä brittiläisestä naapurista, josta käytettiin nimitystä ”vanha Bob”:

”Minulla on monia muistoja lapsuuteni päivistä. Sunnuntaipäivällisen odotus on yksi niistä. Juuri kun meistä lapsista tuntui, että kuolisimme nälkään, ja istuimme innokkaina pöydän ääressä paahtopaistin tuoksun täyttäessä huoneen, äidillä oli tapana sanoa minulle: ’Tommy, ennen kuin syömme, vie tämä lautaselle panemani ruoka kadun yli vanhalle Bobille ja joudu sitten takaisin.’

En voinut ikinä ymmärtää, miksemme voineet ensin syödä ja viedä hänen ruokalautastaan myöhemmin. En koskaan kyseenalaistanut tehtävää vaan juoksin Bobin talolle ja odotin sitten levottomana, kun Bob vanhoilla jaloillaan vihdoin tuli avaamaan oven. Sitten ojensin hänelle ruokalautasen. Hän antoi minulle edellisen sunnuntain puhtaan lautasen ja tarjosi sitten minulle 10 senttiä palveluksistani.”

Tom kieltäytyi aina rahoista, ja Bobilla oli tapana sanoa: ”Poikani, sinulla on suurenmoinen äiti. Kiitä häntä puolestani.”¹ Kun Tom oli palannut kotiin, hänen oma sunnuntaipäivällisensä maistui aina paremmalta. Muistellessaan tätä kokemusta hän sanoi: ”En [sillä hetkellä] ymmärtänyt, että olin oppimassa voimallisimman ja tärkeimmän opetuksen vähempiosaisten huolehtimisesta.”²

Presidentti Monson kertoi myös, kuinka hänen isoisänsä rakkaus ja anteliaisuus antoivat Bobille toivoa:

”Myös äitini isä, isoisä Thomas Condie, opetti minulle voimallisen opetuksen, joka koskee samaa vanhaa Bobia – –. Tämä oli leskimies kahdeksissakymmenissä, kun talo, josta hän oli vuokrannut huoneen, määrättiin purettavaksi. Kuulin hänen kertovan isoisälleni ahdingostaan istuessamme kolmisin isoisäni etukuistin vanhassa keinussa. Haikealla äänellä hän sanoi isoisälle: ’Herra Condie, en tiedä, mitä tekisin. Minulla ei ole perhettä. Minulla ei ole paikkaa, minne mennä. Minulla on vain vähän rahaa.’ Mietin, mitä isoisä vastaisi.

Siinä me keinuttelimme. Sitten isoisä työnsi käden taskuunsa ja otti sieltä vanhan nahkalompakon, josta hän minun yllytyksestäni oli kaivanut monen monta kolikkoa jotakin herkkupalaa varten. Tällä kertaa hän otti sieltä avaimen ja antoi sen vanhalle Bobille.

Lempeästi hän sanoi: ’Bob, tässä on avain omistamaani naapuritaloon. Ota se. Siirrä tavarasi sinne. Asu siellä niin kauan kuin haluat. Sinun ei tarvitse maksaa vuokraa, eikä kukaan milloinkaan enää aja sinua mieron tielle.’

Kyyneleet kihosivat vanhan Bobin silmiin, vierähtivät hänen poskilleen ja katosivat sitten hänen pitkään, valkoiseen partaansa. Isoisänkin silmät olivat kosteat. En sanonut sanaakaan, mutta sinä päivänä isoisä kasvoi silmissäni suureksi. Olin ylpeä siitä, että minulla oli sama etunimi. Vaikka olin vasta poikanen, saamallani opetuksella on ollut voimallinen vaikutus elämääni.”³

nuori Tom Monson ja isä — Nuori Tom Monson oppi perheeltään avuntarpeessa olevien auttamista. Tässä kuvassa hän on käsi isänsä G. Spencer Monsonin olalla. Kuvassa on myös äidinisä Thomas Condie.

Thomas S. Monsonin opetuksia

Toivon auringonpaiste voi hälventää epätoivon pilvet.

Joitakin vuosia sitten – –, kun olin lähetysjohtaja, minulle annettiin etuoikeus ohjata kallisarvoisten lähetyssaarnaajien toimintoja. – – Joillakuilla oli ongelmia, toiset vaativat kannustamista, mutta yksi tuli luokseni äärimmäisen epätoivoisena. Hän oli tehnyt päätöksen lähteä lähetyskentältä jo lähetystyönsä puolivälissä. Hänellä oli laukut pakattuina, paluulippu ostettuna. Hän tuli hyvästelemään minut.

Me puhuimme. Me kuuntelimme. Me rukoilimme. – – Kun nousimme polviltamme toimistoni hiljaisuudessa, lähetyssaarnaaja alkoi itkeä miltei hillittömästi. Jännittäen lihasta vahvassa oikeassa käsivarressaan hän töksäytti: ”Tämä on minun ongelmani. Koko koulun ajan lihasvoimani kelpuuttivat minut jalkapallo- ja kilpajuoksuohjelmiin, mutta henkinen voimani jäi vähemmälle huomiolle. Presidentti Monson, häpeän koulutodistustani. Se paljastaa, että ’vaivalla’ pystyn lukemaan vain neljäsluokkalaisen tasoisesti. En pysty edes lukemaan Mormonin kirjaa. Kuinka sitten voin ymmärtää sen sisältöä ja opettaa muille sen totuuksia?”

Huoneen hiljaisuuden rikkoi nuori yhdeksänvuotias poikani, joka koputtamatta avasi oven ja yllättyneenä sanoi anteeksipyytävästi: ”Anteeksi. Halusin vain laittaa tämän kirjan takaisin hyllylle.” Hän ojensi minulle kirjan. Se oli tri Deta Petersen Neeleyn kirjoittama A Child’s Story of the Book of Mormon [Mormonin kirjan kertomuksia lapsille]. Otin esiin kirjoittajan kirjoittaman esipuheen ja luin, että tämä kirja oli kirjoitettu käyttäen tieteellisesti valvottua sanastoa, joka on neljäsluokkalaisen tasoinen. Vilpittömän sydämen esittämä vilpitön rukous oli saanut dramaattisen vastauksen.

Lähetyssaarnaajani otti vastaan haasteen lukea kirja. Puoliksi nauraen, puoliksi itkien hän julisti: ”On hyvä lukea jotakin, mitä pystyn ymmärtämään.” Toivon auringonpaiste hälvensi epätoivon pilvet. Hän suoritti lähetystyöpalvelun kunniakkaasti.⁴

Kun todelliset arvot ja perushyveet tukevat yhteiskunnan perheitä, toivo kukistaa epätoivon ja usko voittaa epäilyksen.

Kun me opimme tällaiset arvot ja elämme niiden mukaan perheissämme, ne ovat kuin tervetullut sade rutikuivaan maaperään. Ne aikaansaavat rakkautta, saavat meidät yhä uskollisemmin tekemään parhaamme ja vaalivat luonteen, rehellisyyden ja hyvyyden hyveitä.⁵

Kun te, rakkaat nuoret ystäväni, rakennatte elämänne uskon varaan, te ansaitsette Pyhän Hengen kumppanuuden. Te saatte täydellisen toivon kirkkauden (ks. 2. Nefi 31:20).⁶

Meillä on vastuu antaa toivoa ja apua niitä tarvitseville.

Yksi sellainen, joka – – seurasi [Vapahtajan esimerkkiä], oli Boyd Hatch Salt Lake Citystä Utahista. Vailla mahdollisuutta käyttää jalkojaan ja tietäen joutuvansa olemaan koko ikänsä pyörätuolissa Boyd olisi hyvinkin voinut kääntää katseensa sisäänpäin ja itsesäälissään ollut vain olemassa eikä elänyt. Veli Hatch ei kuitenkaan katsonut sisäänpäin vaan ennemminkin ulospäin muiden ihmisten elämään ja ylöspäin kohti Jumalan omaa taivasta, ja innoituksen tähti johdatti hänet yhden mahdollisuuden sijaan kirjaimellisesti satojen mahdollisuuksien ääreen. Hän järjesti partiolippukuntia vammaisille pojille. Hän opetti heille leiritaitoja. Hän opetti heitä uimaan. Hän opetti heille koripalloa. Hän opetti heille uskoa. Jotkut pojat olivat masentuneita ja täynnä itsesääliä ja epätoivoa. Heille hän ojensi toivon soihdun. Hän oli heidän edessään henkilökohtaisena esimerkkinä kamppailusta ja saavutuksista. Osoittaen rohkeutta, jollaista emme voi milloinkaan täysin tuntea emmekä ymmärtää, nämä moniin uskontokuntiin kuuluvat pojat voittivat ylivoimaisia vaikeuksia ja löysivät uudestaan itsensä. Kaiken tämän avulla Boyd Hatch ei ainoastaan löytänyt iloa, vaan antamalla auliisti ja epäitsekkäästi omasta itsestään hän löysi Jeesuksen.⁷

Yhteiskuntamme jäseniä, jotka kaipaavat kovasti todellisen rakkauden ilmaisuja, on niiden keskuudessa, jotka ovat käymässä iäkkäämmiksi, ja eritoten silloin, kun he kärsivät yksinäisyydestä. Hiipuvien toiveiden ja haihtuneiden unelmien kylmät tuulet puhaltavat iäkkäiden keskuudessa ja niiden keskuudessa, jotka ovat kulkemassa elämän vuoren rinnettä alaspäin.

”Se, mitä he tarvitsevat vanhuutensa yksinäisyydessä, on ainakin osittain sitä, mitä me tarvitsimme nuoruutemme epävarmoina vuosina: tunteen siitä, että he kuuluvat johonkin, varmuuden siitä, että heitä tarvitaan, ja rakastavien sydänten ja käsien lempeää palvelua – ei pelkästään velvollisuudentuntoista muodollisuutta, ei pelkästään huonetta jossakin rakennuksessa, vaan tila jonkun sydämessä ja elämässä.” [Richard L. Evans, Thoughts … for One Hundred Days, 1966, s. 222.]⁸

presidentti Monson ja Thelma Fetzer — ”Yhteiskuntamme jäseniä, jotka kaipaavat kovasti todellisen rakkauden ilmaisuja, on niiden keskuudessa, jotka ovat käymässä iäkkäämmiksi, ja eritoten silloin, kun he kärsivät yksinäisyydestä.”

Meillä on vastuu antaa apua sekä toivoa nälkäisille, kodittomille ja sorretuille sekä täällä kotona että ulkomailla. Sellaista apua annetaan kaikkien siunaukseksi. Monissa kaupungeissa, joissa tarve on ollut suurempi kuin saatavana oleva apu, ihmisten elämää on kohotettu, sydämiä on kosketettu ja epätoivon tuima katse on muuttunut luottamuksen hymyksi kirkon jäsenten anteliaisuuden ansiosta, kun he ovat maksaneet paastouhrinsa, kuten Herra on käskenyt.⁹

Kiitän Jumalaa niiden lääkäriemme työstä, jotka jättävät joksikin aikaa oman yksityispraktiikkansa ja matkustavat kaukaisiin maihin hoitamaan lapsia. He korjaavat taitavasti suulakihalkioita ja muita epämuodostumia, jotka muutoin jättäisivät lapselle fyysisen ja psyykkisen vamman. Epätoivo väistyy toivon tieltä. Kiitollisuus korvaa murheen. Nämä lapset voivat nyt katsoa peiliin ja ihmetellä omassa elämässään tapahtunutta ihmettä. – –

Kaukaisilla Tyynenmeren saarilla sadat aiemmin lähes sokeat näkevät nyt, koska eräs lähetyssaarnaaja sanoi lääkärinä toimivalle lankomiehelleen: ”Jätä varakas asiakaskuntasi ja upean kotisi mukavuudet ja tule näiden erityisten Jumalan lasten luo, jotka tarvitsevat taitojasi ja tarvitsevat niitä heti.” Tämä silmälääkäri otti kutsun vastaan eikä katsonut taaksepäin. Tänään hän toteaa hiljaa, että tämä käynti oli paras palvelutyö, mitä hän on koskaan tehnyt, ja rauha, joka tuli hänen sydämeensä, on ollut hänen elämänsä suurin siunaus.¹⁰

Parannus tuo meille toivon.

Vähän aikaa sitten kuulin erään naisen todistuksen. Hän ja hänen miehensä olivat harhautuneet pois turvaan vievältä polulta rikkoen käskyjä ja niin tehdessään lähes tuhonneet perheensä. Kun kumpikin pystyi lopulta näkemään riippuvuuden paksun pilven läpi ja ymmärtämään, kuinka onnetonta heidän elämästään oli tullut ja kuinka paljon he myös loukkasivat rakkaitaan, he alkoivat muuttua. Parannuksen tekeminen tuntui hitaalta ja oli toisinaan tuskallista, mutta pappeusjohtajien avulla sekä perheen ja uskollisten ystävien avulla he löysivät tiensä takaisin.

Luen teille osan tämän sisaren parannuksen parantavaa voimaa koskevasta todistuksesta: ”Kuinka joku pääsee sellaisen kadonneen lampaan tilasta, joka on synnin otteessa, tähän rauhaan ja onneen, jota nyt tunnemme? Kuinka se tapahtuu? Vastaus – – on täydellisen evankeliumin, täydellisen Pojan ja Hänen minun hyväkseni antamansa uhrin ansiosta. – – Siellä missä oli pimeyttä, on nyt valoa. Siellä missä oli epätoivoa ja tuskaa, on iloa ja toivoa. Meitä on siunattu äärettömästi muutoksella, joka voi tulla ainoastaan Jeesuksen Kristuksen sovituksen mahdollistaman parannuksen avulla.”

Meidän Vapahtajamme kuoli antaakseen teille ja minulle tuon siunatun lahjan. Vaikka polku on vaikea, lupaus on todellinen. Herra sanoi niille, jotka tekevät parannuksen:

”Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi” [Jes. 1:18].

”Enkä enää muista [niitä]” [Jer. 31:34].¹¹

Vapahtaja on toivon valomme.

Kun – – katsomme meitä ympäröivää maailmaa, kohtaamme vakavia ja sangen huolestuttavia ongelmia. Maailma näyttää luisuneen turvallisilta ankkuripaikoilta ja ajautuneen pois rauhan satamasta.

Sallivuus, moraalittomuus, pornografia, epärehellisyys ja koko joukko muita pahan muotoja saavat monet heittelehtimään synnin merellä ja musertumaan kadotettujen mahdollisuuksien, menetettyjen siunausten ja pirstoutuneiden unelmien rosoisiin riuttoihin.

Neuvoni meille kaikille on katsoa Herran majakkaa. Ei niin tiheää sumua, ei niin pimeää yötä, ei niin ankaraa myrskyä, ei niin eksynyttä merimiestä, etteikö tämän majakan merkkivalo pystyisi pelastamaan. Se viitoittaa väylän elämän myrskyjen halki. Herran majakka lähettää merkkejä, jotka on helppo tunnistaa ja jotka eivät koskaan petä.

Rakastan Psalmeista löytyviä sanoja: ”Jumalani, sinuun minä turvaudun, sinä olet kallio, – – sinulta saan avun ja suojan. Kun kutsun Herraa, – – saan avun vihollisiani vastaan.” [Ps. 18:2–3.]

Herra rakastaa meitä, veljeni ja sisareni, ja siunaa meitä kaikkia, kun me kutsumme Häntä.¹²

Mestarin saattoi löytää köyhien, alistettujen, sorrettujen ja kärsivien keskuudesta. Hän toi toivottomille toivoa, heikoille voimaa ja vangituille vapauden. Hän opetti tulevasta paremmasta elämästä – nimittäin ikuisesta elämästä. Tämä tieto johtaa kirkon jäseniä alati, sillä me kaikki olemme saaneet jumalallisen käskyn: ”Seuraa sinä minua.” Se ohjasi Pietaria. Se kannusti Paavalia. Se voi määrittää henkilökohtaisen päämäärämme. Voimmeko tehdä päätöksen seurata maailman Lunastajaa vanhurskaudessa ja totuudessa? Hänen avullaan kapinallisesta pojasta voi tulla kuuliainen mies, harhateille joutunut tyttö voi hylätä vanhan minänsä ja aloittaa alusta. Jeesuksen Kristuksen evankeliumi voi todellakin muuttaa ihmisten elämän.¹³

Totuuden kirkkaan valonheittimen tavoin [Jeesuksen Kristuksen] evankeliumi ohjaa matkaamme elämän poluilla. Voi, kuinka siunattuja olemmekaan, kun meillä on tämä koskaan himmenemätön, aina säteilevä toivo ja iankaikkinen tieto, joka kuuluu meille ja josta kerromme maailmalle: että evankeliumi on palautettu maan päälle, että Jumala elää, että Jeesus on Hänen Poikansa, vanhin veljemme, välimiehemme Isän luona, meidän Herramme ja meidän Vapahtajamme.¹⁴

Käännymme ajassa taaksepäin, jotta voisimme kulkea eteenpäin tuntien toivoa. – – Taaksepäin Hänen luokseen, joka kulki pölyisiä polkuja kylissä, joita me nykyään kunnioittavasti kutsumme Pyhäksi maaksi, Hänen luokseen, joka sai sokeat näkemään, kuurot kuulemaan, rammat kävelemään ja kuolleet elämään. Hänen luokseen, joka lempeästi ja rakastavasti vakuutti meille: ”Minä olen tie, totuus ja elämä” (Joh. 14:6).

Hänen pysyvät totuutensa vallitsevat näinä muuttuvina aikoina. Hän puhuu [meille], kuten Hän puhui väkijoukolle, joka tungeksi Hänen ympärilleen niin monia vuosia sitten.

Muistatteko Hänen sanansa? Muistatteko Hänen tekonsa? Kuvastuvatko Hänen opetuksensa teidän elämästänne? Hänen sanansa ja Hänen apostoliensa sanat nousevat esiin toivon säteinä, jotka työntyvät epätoivon synkkyyteen.¹⁵

Kehittäkää itsessänne kaipuu tuntea Herra, ymmärtää Hänen käskyjään ja seurata Häntä. Silloin epätoivon varjot väistyvät toivon säteiden tieltä, suru häipyy ilon tieltä ja eksyksissä olon tunne katoaa sen varmuuden tieltä, että taivaallinen Isämme välittää meistä jokaisesta.¹⁶

Kristus ruokkii karitsaa — ”Meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus on meidän esikuvamme ja meidän voimamme. Hän on valo, joka loistaa pimeydessä. Hän on hyvä paimen.”

Kun tarkastelemme tietä, jota Jeesus kulki, huomaamme, että se vei Hänet läpi monien samojen haasteiden, joita itse kohtaamme elämässä. – – Vaikka löydämme polultamme katkeraa murhetta, voimme löytää siltä myös suurta onnea. – –

Kun pyrimme asettamaan Kristuksen elämämme keskipisteeksi oppimalla Hänen sanojaan, noudattamalla Hänen opetuksiaan ja kulkemalla Hänen polkuaan, Hän on luvannut jakaa kanssamme iankaikkisen elämän, jonka saadakseen Hän kuoli. Ei ole suurempaa päämäärää kuin se, että päätämme hyväksyä Hänen järjestyksensä ja tulla Hänen opetuslapsikseen ja tehdä Hänen työtään läpi koko elämämme. Mikään muu asia, mikään muu tekemämme valinta ei voi tehdä meistä sitä, mitä Hän voi.¹⁷

Meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus on meidän esikuvamme ja meidän voimamme. Hän on valo, joka loistaa pimeydessä. Hän on hyvä paimen. Vaikka Hän suoritti majesteettista palvelutehtäväänsä, Hän tarttui tilaisuuteen keventää taakkoja, antaa toivoa, parantaa sairaita ja herättää henkiin. – – Hänen sanoistaan tulee meidän oppaamme: ”Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman” [Joh. 16:33].¹⁸

Opiskelu- ja opetusehdotuksia

Kysymyksiä

Presidentti Monson tähdensi, että ”toivo kukistaa epätoivon” (osa 1). Millä tavoin olet nähnyt toivon voiman kukistavan epätoivon? Kuinka voimme tuoda elämäämme ”täydellisen toivon kirkkauden”?
Mitä voimme oppia presidentti Monsonin kertomuksesta Boyd Hatchista? (Ks. osa 2.) Milloin joku on auttanut sinua tuntemaan toivoa hädän hetkellä? Pohdi, kuinka sinä voit auttaa jotakuta, jolla on vaikeuksia tuntea toivoa.
Miksi parannus auttaa meitä tuntemaan toivoa? (Ks. osa 3.) Mitä tunnet, kun ajattelet Herran lupausta anteeksiannosta?
Kuinka Herra on johdattanut sinua läpi sumun, pimeyden tai myrskyjen? (Ks. osa 4.) Miksi Vapahtajan seuraaminen antaa meille toivoa? Kuinka voimme tuntea toivoa epätoivon ja murheen hetkinä? Mieti, mitä voit tehdä asettaaksesi Kristuksen elämäsi keskipisteeksi, kuten presidentti Monson neuvoo.

Aiheeseen liittyviä pyhien kirjoitusten kohtia

Valit. 3:25–26; Room. 15:13; Alma 13:28–29; 34:41; Et. 12:4, 32; Moroni 7:41

Tutkimisen avuksi

”Kun varaatte joka päivä aikaa henkilökohtaisesti ja perheenne kanssa Jumalan sanan tutkimiseen, elämässänne vallitsee rauha. Tuo rauha ei tule ulkopuolisesta maailmasta. Se tulee kodistanne, perheestänne, omasta sydämestänne.” (Richard G. Scott, ”Asettakaa uskon osoittaminen etusijalle”, Liahona, marraskuu 2014, s. 93.)