”Luku 11: Laupeus, Kristuksen puhdas rakkaus”, Kirkon presidenttien opetuksia: Thomas S. Monson, 2020

”Luku 11”, Opetuksia: Thomas S. Monson

Luku 11

Kristuksen puhdas rakkaus

”[Osoittakaamme] rakkautta kaikille Jumalan lapsille, ovatpa he sitten oman perheemme jäseniä, ystäviämme, pelkkiä tuttuja tai aivan tuntemattomia.”

Thomas S. Monsonin elämänvaiheita

Presidentti Thomas S. Monsonille muiden rakastaminen oli elämäntapa. Vanhin Jeffrey R. Holland ja muut kuvailivat tapoja, joilla hän ilmaisi rakkautta ja laupeutta:

”Nuoren Tomin lempeä sydän ja myötätuntoinen luonne saivat hänet huomaamaan ympärillään monia, jotka olivat huonompiosaisia kuin hän. Koska hän ei halunnut nähdä yhden lapsuudenystävänsä perheen syövän jouluateriaksi puuroa (joka oli tehty kuumaan veteen eikä maitoon), hän ojensi kaksi palkintokaniiniaan ja sanoi pala kurkussaan: ’Eivät ne ole kalkkunaa, mutta saatte niistä hyvän jouluaterian.’

Todellakin Thomas Monsonin lapsuuden kokemukset tuntuvat olleen osa jumalallisesti ohjattua koulutusta, joka sai hänet koko hänen loppuelämänsä ajan vaistoamaan herkästi köyhien ahdingon. Kun hänestä myöhemmin tuli piispa 6. ja 7. seurakunnassa, jossa hän oli syntynyt ja kasvanut, hänellä oli 1 060 jäsentä, mukaan lukien suunnilleen 85 leskeä ja kirkon suurin huoltotyökuorma.

Monet saattavat tietää, että piispa Monson käytti aina joulun aikaan viikon omasta lomastaan käydäkseen seurakuntansa jokaisen 85 lesken luona. Monet eivät ehkä tiedä, että alkuvuosina hän vei heille lahjaksi omassa kanalassaan kasvatettuja kanoja. – –

’[Presidentti Monson] on vähäosaisten puolustaja’, [sanoi] pitkäaikainen ystävä Wendell J. Ashton. – – ’Hän on kuin mänty – latva on korkea ja kohoaa taivaaseen, mutta oksat ovat leveitä, matalia aina maahan asti ja suojelevat kaikkia, jotka tarvitsevat suojaa.’

’Harvat tietävät, että veli Monson käy oma-aloitteisesti lukuisissa hoitokodeissa eri puolilla kaupunkia’, sanoi vanhin Boyd K. Packer, joka istui viisitoista vuotta vanhin Monsonin vieressä kahdentoista koorumissa. ’Hän käy heidän luonaan aina, kun hänen kiireinen aikataulunsa sallii, ja joskus silloinkin kun se ei salli.’

Muuan hyvää tarkoittava henkilö sanoi kerran presidentti Monsonille, että tämän oli hyödytöntä käydä näiden ikäihmisten luona juttelemassa pitkään heidän kanssaan, kun he harvoin vastasivat sanallakaan. ’Voisit hyvin säästää aikaasi ja vaivaasi, vanhin Monson. Eivät he kuitenkaan tiedä, kuka sinä olet.’

’Oleellista ei ole, tuntevatko he minut vai eivät’, päättäväinen Thomas Monson vastasi. ’En puhu heille siksi, että he tuntevat minut. Puhun heille siksi, että minä tunnen heidät.’”¹

Jeesus rukoilemassa Getsemanessa — ”Rakkaus on evankeliumin perusolemus, ja Jeesus Kristus on meidän esikuvamme. Hänen elämänsä oli rakkauden perintö.”

Thomas S. Monsonin opetuksia

Meidän tulee ilmaista rakkautta sanoillamme ja teoillamme.

Me emme voi todella rakastaa Jumalaa, ellemme rakasta kanssakulkijoitamme tällä matkalla kuolevaisuudessa. Emmekä me voi täysin rakastaa lähimmäisiämme, ellemme rakasta Jumalaa, meidän kaikkien Isää. Apostoli Johannes sanoo meille: ”Tämän käskyn me olemmekin häneltä saaneet: joka rakastaa Jumalaa, rakastakoon myös veljeään” [1. Joh. 4:21]. Me olemme kaikki taivaallisen Isämme henkilapsia ja siten veljiä ja sisaria. Kun pidämme mielessä tämän totuuden, on helpompaa rakastaa kaikkia Jumalan lapsia.

Itse asiassa rakkaus on evankeliumin perusolemus, ja Jeesus Kristus on meidän esikuvamme. Hänen elämänsä oli rakkauden perintö. Sairaat Hän paransi, sorretut Hän kohotti, syntiset Hän pelasti. Lopulta vihainen väkijoukko riisti Hänen henkensä. Ja silti Golgatan kukkulalta kaikuvat sanat: ”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.” [Luuk. 23:34.] Se oli myötätunnon ja rakkauden kruunaava ilmaus kuolevaisuudessa.

Monet ominaisuudet ovat osoituksia rakkaudesta, kuten ystävällisyys, kärsivällisyys, epäitsekkyys, ymmärtämys ja anteeksianto. Kaikissa ihmissuhteissamme nämä ja muut vastaavat ominaisuudet ilmentävät osaltaan sitä rakkautta, joka on sydämessämme.

Yleensä rakkautemme näkyy jokapäiväisessä kanssakäymisessämme toistemme kanssa. Kaikkein tärkeintä on kykymme huomata jonkun tarve ja sitten vastata siihen. Olen aina vaalinut tässä lyhyessä runossa ilmenevää asennetta:

Olen itkenyt sitä öin,
että toisia laiminlöin,
toisen tarpeita huomannut en.
Mutta en vielä milloinkaan
ole joutunut katumaan
vuoksi hyvyyden liiallisen. 
[Kirjoittaja tuntematon, lainattuna artikkelissa Richard L. Evans, ”The Quality of Kindness”, Improvement Era, toukokuu 1960, s. 340.] – –

Toivoisin, että pyrkisimme aina olemaan huomaavaisia ja ymmärtäväisiä lähipiirissämme olevien ajatuksia ja tunteita ja olosuhteita kohtaan. Älkäämme nöyryyttäkö tai väheksykö. Olkaamme sen sijaan myötätuntoisia ja kannustavia. Meidän täytyy varoa, ettemme tuhoa toisen ihmisen itseluottamusta varomattomin sanoin tai teoin. – –

Rakkautta osoitetaan monin tunnistettavin keinoin: hymyllä, kättä heilauttamalla, ystävällisellä kommentilla, kohteliaisuudella. Toiset ilmaukset voivat olla hienovaraisempia, kuten kiinnostuksen osoittaminen toisen toimia kohtaan, jonkin periaatteen opettaminen ystävällisesti ja kärsivällisesti, käynti jonkun sellaisen luona, joka on sairas tai liikuntarajoitteinen. Nämä sanat ja teot ja monet muut voivat viestittää rakkautta. – –

Alkakaamme nyt, juuri tänä päivänä, osoittaa rakkautta kaikille Jumalan lapsille, ovatpa he sitten oman perheemme jäseniä, ystäviämme, pelkkiä tuttuja tai aivan tuntemattomia. Kun joka aamu nousemme, päättäkäämme suhtautua rakkaudella ja ystävällisyydellä kaikkeen, mitä eteemme saattaa tulla.

Veljeni ja sisareni, Jumalan rakkaus meitä kohtaan ylittää käsityskykymme. Tämän rakkauden vuoksi Hän lähetti Poikansa, joka rakasti meitä niin paljon, että antoi henkensä meidän vuoksemme, jotta me saisimme iankaikkisen elämän. Kun opimme ymmärtämään tätä verratonta lahjaa, meidän sydämemme täyttyy rakkaudesta iankaikkista Isäämme, Vapahtajaamme ja koko ihmiskuntaa kohtaan.²

Taivaallinen Isänne rakastaa teitä – teitä jokaista. Tuo rakkaus ei koskaan muutu. Siihen ei vaikuta ulkonäkönne, omaisuutenne tai rahamäärä, joka teillä on pankkitilillänne. Sitä eivät muuta lahjanne ja kykynne. Se on olemassa aina. Se on olemassa teille, kun olette surullisia tai onnellisia, lannistuneita tai toiveikkaita. Jumalan rakkaus on teitä varten, tunsittepa te ansaitsevanne rakkautta tai ette. Se on olemassa aina.³

Jeesus Kristus osoitti rakkautta muita kohtaan ja kutsuu meitä tekemään samoin.

Ajatukseni ovat kääntyneet tielle, joka on tullut tunnetuksi Jeesuksen kertomasta vertauksesta. Puhun Jerikoon johtavasta tiestä. Raamatun ansiosta voimme elää uudelleen sen unohtumattoman tapahtuman, joka teki Jerikon tiestä kuuluisan ikiajoiksi. – –

”Jeesus [sanoi]: ’Eräs mies oli matkalla Jerusalemista Jerikoon, kun rosvojoukko yllätti hänet. Rosvot veivät häneltä vaatteetkin päältä ja pieksivät hänet verille. Sitten he lähtivät tiehensä ja jättivät hänet henkihieveriin.

Samaa tietä sattui tulemaan pappi, mutta miehen nähdessään hän väisti ja meni ohi.

Samoin teki paikalle osunut leeviläinen: kun hän näki miehen, hänkin väisti ja meni ohi.

Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli.

Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne. Sitten hän nosti miehen juhtansa selkään, vei hänet majataloon ja piti hänestä huolta.

Seuraavana aamuna hän otti kukkarostaan kaksi denaaria, antoi ne majatalon isännälle ja sanoi: ”Hoida häntä. Jos sinulle koituu enemmän kuluja, minä korvaan ne, kun tulen takaisin.”

”’Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?’

Lainopettaja vastasi: ’Se, joka osoitti hänelle laupeutta.’ Jeesus sanoi: ’Mene ja tee sinä samoin.’” [Luuk. 10:30–37.]

Matkalla läpi kuolevaisuuden me jokainen kuljemme omaa Jerikon tietämme. Millaisia tulevat olemaan sinun kokemuksesi? Millaisia tulevat olemaan minun kokemukseni? Enkö minä huomaa ihmistä, joka on joutunut rosvojen käsiin ja tarvitsee apuani? Etkö sinä huomaa? Olenko minä se, joka näkee loukkaantuneen ja kuulee hänen avunpyyntönsä ja siirtyy kuitenkin tien toiselle puolelle? Oletko sinä? Vai olenko minä se, joka näkee, joka kuulee, joka pysähtyy ja joka auttaa? Oletko sinä?

Jeesus antoi meille tunnuslauseen: ”Mene ja tee sinä samoin” [Luuk. 10:37]. Kun me tottelemme tuota kehotusta, meille aukeaa ilon näköala, jonka veroista tuskin on ja jota mikään ei voi ylittää.

Jerikon tie ei ehkä ole selvästi viitoitettu. Loukkaantunut ei ehkä myöskään huuda apua niin että kuulisimme. Mutta kun kuljemme tuon laupiaan samarialaisen jälkiä, me kuljemme tietä, joka johtaa täydellisyyteen.

Jeesus auttaa loukkaantunutta miestä — ”Olenko minä se, joka näkee, joka kuulee, joka pysähtyy ja joka auttaa? Oletko sinä?”

Pankaa merkille Mestarin antamat monet esimerkit: raajarikkoinen mies Betesdan altaalla, aviorikoksesta syytetty nainen, nainen Jaakobin kaivolla, Jairoksen tytär, Marian ja Martan veli Lasarus – jokainen edusti haavoittunutta Jerikon tiellä. Jokainen tarvitsi apua.

Raajarikkoiselle Betesdassa Jeesus sanoi: ”Nouse, ota vuoteesi ja kävele” (Joh. 5:8). Syntiselle naiselle annettiin neuvo: ”Mene, äläkä enää tee syntiä” (Joh. 8:11). Auttaakseen naista, joka oli tullut hakemaan vettä, Hän antoi vesilähteen, ”joka kumpuaa ikuisen elämän vettä” (Joh. 4:14). Jairoksen kuolleelle tyttärelle annettiin käsky: ”Tyttö, nouse!” (Mark. 5:41). Hautaan pannulle Lasarukselle kuuluivat ikimuistoiset sanat: ”Lasarus, tule ulos!” (Joh. 11:43.)

Joku saattaa hyvinkin esittää syvällisen kysymyksen: Nämä kertomukset koskevat maailman Lunastajaa. Voiko minun omassa elämässäni, minun omalla Jerikon tielläni, todellakin tapahtua tällainen arvokas kokemus?

Vastaukseni on selkeä kyllä. Saanen kertoa [esimerkin].

Joitakin vuosia sitten kuoli eräs kaikkein lempeimmistä ja rakastetuimmista miehistä, mitä maan päällä on elänyt. Puhun Louis C. Jacobsenista. Hän palveli puutteessa olevia, hän auttoi siirtolaisia saamaan työtä, ja hän piti useampia puheita useammissa hautajaisissa kuin kukaan muu tuntemani henkilö.

Eräänä päivänä ollessaan muistelutuulella Louis Jacobsen kertoi minulle lapsuudestaan. Hän oli köyhän tanskalaisen lesken poika. Hän oli pienikokoinen eikä erityisen hauskannäköinen – hän joutui helposti luokkatoveriensa ajattelemattoman vitsailun kohteeksi. Eräänä lepopäivän aamuna pyhäkoulussa lapset pilkkasivat hänen paikattuja housujaan ja kulunutta paitaansa. Pieni Louis, joka oli liian ylpeä itkeäkseen, juoksi ulos kappelista ja pysähtyi viimein hengästyneenä istumaan ja lepäämään Salt Lake Cityn erään pääkadun reunakiveykselle. Sen kiveyksen vieressä, jolla Louis istui, virtasi katuojassa kirkasta vettä. Hän otti taskustaan paperin, jossa oli pyhäkoulun oppiaihe, ja taitteli siitä taidokkaasti paperiveneen, jonka hän laski virtaavaan veteen. Hänen loukatusta pojansydämestään tulivat päättäväiset sanat: ”En enää koskaan mene sinne.”

Yhtäkkiä Louis näki kyyneliensä läpi veteen kuvastuvan suuren ja hyvin pukeutuneen miehen hahmon. Louis käänsi katseensa ylös ja tunnisti George Burbidgen, pyhäkoulun [johtohenkilön]. ”Saanko istua viereesi?” kysyi ystävällinen johtohenkilö. Louis nyökkäsi myöntävästi. Siinä kadun reunakiveyksellä istui eräs laupias samarialainen palvellen ihmistä, joka todella oli avun tarpeessa. Monta paperivenettä tehtiin ja laskettiin vesille keskustelun kuluessa. Viimein johtohenkilö nousi seisomaan, ja pojan käsi tiukasti puristaen hänen kättään he palasivat pyhäkouluun. Myöhemmin Louis itse johti samaa pyhäkoulua. Koko pitkän palveluksentäyteisen elämänsä ajan hän antoi aina tunnustuksen sille matkamiehelle, joka pelasti hänet Jerikon tien varrella.⁴

Rakkaus on katalysaattori, joka saa aikaan muutoksen, balsamia, joka tuo parantumisen.

Vilpittömälle mielelle kaikuu aina niin lempeänä Herran henkilökohtainen kutsu: ”Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen.” (Ilm. 3:20.) Onko tuolla ovella nimeä? On toki. Olen päättänyt kutsua sitä ”rakkauden oveksi”.

Rakkaus on katalysaattori, joka saa aikaan muutoksen. Rakkaus on balsamia, joka tuo parantumisen sielulle. Mutta rakkaus ei kasva niin kuin rikkaruohot tai lankea niin kuin sade. Rakkaudella on hintansa. ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän” (Joh. 3:16). Tuo Poika, Herra Jeesus Kristus, antoi henkensä, jotta me saisimme iankaikkisen elämän. Niin suurta on Hänen rakkautensa Isäänsä ja meitä kohtaan.

Lempeissä ja koskettavissa jäähyväissanoissaan Jeesus neuvoi rakkaita opetuslapsiaan: ”Joka on ottanut vastaan minun käskyni ja noudattaa niitä, se rakastaa minua” (Joh. 14:21). Erityisen kauaskantoinen oli kehotus: ”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne.” (John 13:34). – –

Ylistän niitä, jotka hellästi huolta pitäen ja myötätuntoisesti hoivaten ruokkivat nälkäisiä, vaatettavat alastomia ja majoittavat kodittomia. Häneltä, joka huomaa varpusenkin putoavan, ei jää huomaamatta tällainen palveleminen.⁵

Hiljattain muistelin erästä kokemusta lapsuudestani, [kun] olin vasta 11-vuotias. Alkeisyhdistyksemme johtaja Melissa oli iäkäs ja lempeä harmaahiuksinen nainen. Eräänä päivänä Alkeisyhdistyksessä Melissa pyysi minua jäämään juttelemaan kanssaan. Me istuimme kaksin muutoin tyhjässä kappelissa. Hän pani kätensä hartioilleni ja alkoi itkeä. Minä kysyin häneltä yllättyneenä, miksi hän itki.

Hän vastasi: ”En näytä saavan – – poikia olemaan kunnioittavia Alkeisyhdistyksen alkuohjelman aikana. Haluaisitko sinä auttaa minua, Tommy?”

Lupasin Melissalle, että auttaisin. Minun ihmeekseni – mutta ei Melissan – kunnioitusongelmat loppuivat siinä Alkeisyhdistyksessä. Hän oli mennyt ongelman ytimeen – se olin minä. Ratkaisuna oli rakkaus.

Vuodet kuluivat. Ihmeellinen Melissa asui nyt yli 90-vuotiaana vanhainkodissa Salt Lake Cityn luoteisosassa. Joulun alla päätin käydä katsomassa rakasta Alkeisyhdistyksen johtajaani. Auton radiosta kuului ”Kuule, laulu enkelten kertoo: syntyi Kuningas!” [Ks. MAP-lauluja, 131.] Ajattelin tietäjien käyntiä monia vuosia sitten. He toivat lahjoina kultaa, suitsuketta ja mirhaa. Minä toin vain rakkauden lahjan ja halun kiittää.

Löysin Melissan ruokailuhuoneesta. Hän tuijotti lautaseensa käännellen ruokaa haarukalla, jota hän piti ikääntyneessä kädessään. Hän ei syönyt palaakaan. Puhuessani hänelle sain vastaukseksi ystävällisen mutta tyhjän katseen. Otin haarukan käteeni ja aloin syöttää Melissaa puhellen koko ajan siitä, kuinka hän oli palvellut poikia ja tyttöjä Alkeisyhdistyksessä. En nähnyt pienintäkään tuntemisen pilkahdusta, saatikaan, että hän olisi puhunut. Kaksi muuta vanhainkodin asukasta tuijotti minua kummissaan. Viimein toinen heistä sanoi: ”Älä hänelle puhu. Ei hän tunne ketään, ei edes omia sukulaisiaan. Hän ei ole sanonut sanaakaan koko sinä aikana, jonka hän on ollut täällä.”

Lounas päättyi. Yksipuolinen keskusteluni loppui. Nousin lähteäkseni. Tartuin hänen hentoon käteensä, katsoin hänen ryppyisiä mutta kauniita kasvojaan ja sanoin: ”Jumala siunatkoon sinua, Melissa. Hyvää joulua.” Aivan yllättäen hän sanoi: ”Minä tunnen sinut. Sinä olet Tommy Monson, minun alkeisyhdistyspoikani. Kuinka rakastankaan sinua.” Hän painoi käteni huulilleen ja antoi sille suloisen rakkauden suudelman. Kyyneleet vierivät hänen poskiaan pitkin ja kastelivat meidän yhteen liitetyt kätemme. Nuo kädet olivat sinä päivänä taivaan pyhittämät ja Jumalan kaunistamat.⁶

Me osoitamme rakkautta, kun emme tuomitse ja arvostele muita.

Nuoripari Lisa ja John muuttivat uudelle asuinalueelle. Eräänä aamuna heidän ollessaan aamiaisella Lisa katsoi ulos ikkunasta ja näki naapurinsa ripustavan pyykkiään ulos kuivumaan.

”Tuo pyykki ei ole puhdasta!” Lisa huudahti. Lisa huudahti. ”Naapurimme ei osaa pestä vaatteita puhtaaksi!”

John katseli sivusta mutta oli vaiti.

Joka kerta kun naapuri ripusti pyykkiään kuivumaan, Lisa huomautti samasta asiasta.

Joitakin viikkoja myöhemmin Lisa yllättyi, kun hän ikkunasta vilkaistessaan näki putipuhdasta pyykkiä kuivumassa naapurinsa pihalla. Hän sanoi miehelleen: ”Katso, John – hän on viimeinkin oppinut pesemään kunnolla! Kuinkahan hän sen teki?”

John vastasi: ”Kulta, minulla on sinulle vastaus. Sinua kiinnostanee tietää, että nousin tänä aamuna varhain ja pesin meidän ikkunat!”

Haluaisin – – kertoa teille joitakin ajatuksia siitä, kuinka me suhtaudumme toisiimme. Katselemmeko me ikkunasta, joka kaipaa pesua? Tuomitsemmeko, vaikka emme tunne kaikkia tosiasioita? Mitä me näemme, kun katsomme muita? Mitä arvioita me teemme heistä?

Vapahtaja sanoi: ”Älkää tuomitko” [Matt. 7:1]. Hän jatkoi: ”Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi?” [Matt. 7:3.] Tai toisin sanoen miksi näet likaisen pyykin naapurisi talossa, mutta et huomaa, että omassa talossasi on likainen ikkuna?

nainen seisomassa ikkunan luona — ”Sen sijaan että olisimme tuomitsevia ja arvostelevia toisiamme kohtaan, olkoon meillä Kristuksen puhdasta rakkautta kanssakulkijoitamme kohtaan tällä matkalla elämän halki.”

Kukaan meistä ei ole täydellinen. En tunne ketään, joka väittäisi olevansa sellainen. Ja silti jostakin syystä ja omista epätäydellisyyksistämme huolimatta meillä on taipumus osoitella niitä toisissa. Me arvostelemme heidän tekojaan tai tekemättä jättämisiään.

Emme voi mitenkään tuntea sellaisen ihmisen sydäntä, aikeita tai olosuhteita, joka kenties sanoo tai tekee jotakin, mistä löydämme arvostelun aihetta. Siksi käsky: ”Älkää tuomitko.” – –

Minä pidän rakkautta – eli ”Kristuksen puhdasta rakkautta” – arvostelemisen ja tuomitsemisen vastakohtana. Puhuessani rakkaudesta – – ajattelen – – rakkautta, joka ilmenee siinä, että olemme suvaitsevaisia muita kohtaan ja armollisia heidän tekojaan kohtaan, sellaista rakkautta, joka antaa anteeksi, sellaista rakkautta, joka on kärsivällinen.

Ajattelen rakkautta, joka saa meidät olemaan osaaottavia, myötätuntoisia ja armeliaita, ei vain sairauden ja kärsimyksen ja ahdistuksen hetkinä vaan myös muiden ihmisten heikkouksien ja virheiden hetkinä.

Tarvitaan kipeästi sellaista rakkautta, joka osoittaa kiinnostusta niitä kohtaan, joita ei huomata, antaa toivoa niille, jotka ovat masentuneita, auttaa niitä, jotka ovat ahdistettuja. Todellinen rakkaus on rakkautta toiminnassa. Rakkautta tarvitaan kaikkialla.

Tarvitaan sellaista rakkautta, joka kieltäytyy hakemasta tyytyväisyyttä muille sattuneen epäonnen kuulemisesta tai toistamisesta, ellei siitä ole kenties apua epäonnen kohdanneelle. – –

Rakkaus on sitä, että on kärsivällinen sitä kohtaan, joka on pettänyt meidät. Se on sitä, että vastustaa kiusausta loukkaantua helposti. Se on heikkouksien ja puutteiden hyväksymistä. Se on ihmisten hyväksymistä sellaisina kuin he todella ovat. Se on katsomista fyysisen ulkomuodon sijaan ominaisuuksiin, joita aika ei himmennä. Se on sitä, että vastustaa halua luokitella muita. – – Sen sijaan että olisimme tuomitsevia ja arvostelevia toisiamme kohtaan, olkoon meillä Kristuksen puhdasta rakkautta kanssakulkijoitamme kohtaan tällä matkalla elämän halki. – –

”Rakkaus ei koskaan katoa” [Moroni 7:46]. Olkoon tämä – – ajaton totuus oppaananne kaikessa, mitä teette. Painukoon se sielunne syvyyksiin ja näkyköön kaikissa ajatuksissanne ja teoissanne.⁷

Opiskelu- ja opetusehdotuksia

Kysymyksiä

Käy läpi ne monet tavat, joilla meidän tulee presidentti Monsonin opetuksen mukaan ilmaista rakkautta (ks. osa 1). Millä tavoin me voimme osoittaa suurempaa rakkautta päivittäisessä kanssakäymisessämme? Kuinka voimme oppia rakastamaan enemmän muita? Kuinka sinua auttaa tieto siitä, että taivaallisen Isän rakkaus sinua kohtaan ”on olemassa aina”?
Pohdi presidentti Monsonin kysymyksiä, jotka koskevat matkaamme Jerikon tiellä (ks. osa 2). Milloin sinua on siunannut joku, joka on ollut sinulle ”laupiaana samarialaisena”? Mitä kertomus Louis Jacobsenista ja George Burbidgesta voi opettaa meille? Miksi on tärkeää, että ”annamme huolenpidon muista [korvata] huolenpidon itsestämme”?
Presidentti Monson opetti, että ”rakkaus on katalysaattori, joka saa aikaan muutoksen” (osa 3). Kuinka erään opettajan rakkaus auttoi häntä muuttumaan 11-vuotiaana alkeisyhdistysläisenä? Milloin jonkun toisen ihmisen rakkaus on vaikuttanut sinun elämääsi? Miksi rakkaudella on sellainen voima?
Mitä presidentti Monsonin kertomus naapurin pyykistä voi opettaa meille rakkaudesta? (Ks. osa 4.) Miksi me toisinaan tuomitsemme tai arvostelemme? Kuinka voimme voittaa nämä taipumukset? Käy läpi presidentti Monsonin opetukset rakkaudesta viimeistä edellisestä kappaleesta ja pohdi, kuinka sinusta voi näillä tavoilla tulla rakastavampi.

Aiheeseen liittyviä pyhien kirjoitusten kohtia

Matt. 5:44–46; Joh. 15:9–13; 1. Kor. 13:1–13; Kol. 3:12–14; 1. Nefi 11:8–23; Et. 12:33–34; Moroni 7:47–48; OL 121:45–46

Opetusvihje

”Tilanteen mukaan rakkauden osoittaminen niille, joita opetat, saattaa tarkoittaa vilpitöntä kiittämistä tai kehumista, kiinnostusta heidän elämäänsä kohtaan, heidän tarkkaavaista kuuntelemistaan, heidän ottamistaan mukaan oppiaiheeseen, heidän palvelemistaan tai yksinkertaisesti ystävällistä tervehtimistä, kun näet heidät” (Opettaminen Vapahtajan tavalla, 2016, s. 6).