”Luku 17: Onnellisen kodin tunnusmerkit”, Kirkon presidenttien opetuksia: Thomas S. Monson, 2020

”Luku 17”, Opetuksia: Thomas S. Monson

Luku 17

Hallmarks of a Happy Home (Onnellisen kodin tuntomerkit)

”Jos todella yritämme, kotimme voi olla kappale taivasta täällä maan päällä.”

Thomas S. Monsonin elämänvaiheita

Muistellessaan nuoruusvuosiaan presidentti Thomas S. Monson sanoi: ”Jotkin asiat, joita meille nuorena opetetaan, painuvat syvälle mieleen.”¹ Hänelle yksi tärkeimpiä asioita oli oppia, mitä onnellisen kodin luominen vaatii – ominaisuuksia kuten palveleminen, työ ja myötätunto. Hän näki näitä ominaisuuksia päivittäin vanhemmissaan ja muissa perheenjäsenissä.

Kuvaillessaan isänsä esimerkkiä palvelemisesta ja rakkaudesta presidentti Monson sanoi: ”Muistan, kuinka hän käytti vähäisen käytettävissä olevan aikansa huolehtiakseen rammasta sedästä, ikääntyneistä tädeistä ja perheestään. Hän palveli seurakunnan pyhäkoulun johtokunnassa ja toimi aina mielellään lasten keskuudessa. Mestarin tavoin hän rakasti lapsia. En koskaan kuullut hänen huuliltaan yhtäkään arvostelun sanaa toista kohtaan.”²

Presidentti Monson kertoi myös oppineensa isänsä työmoraalin: ”Aloitin ensimmäisen osa-aikaisen työni koulun jälkeen kirjapainossa, jota [isäni] johti, kun olin 14-vuotias. En muista elämästäni montaakaan päivää sen jälkeen kun olin täyttänyt 14 vuotta, jolloin en olisi ollut töissä, paitsi sunnuntaisin. Kun nuorena oppii tekemään työtä, tapa pysyy. Olen onnellisin, kun minulla on tekemistä.³

Myös presidentti Monsonin äidillä oli voimallinen vaikutus. Monet kerrat presidentti Monson puhui suuren lamakauden aiheuttamista vaikeuksista ja siitä, kuinka hänen äitinsä huolehti apua tarvitsevista:

”Koska asuimme vain korttelin tai parin päässä rautatiestä, kotiimme tuli usein junilta työttömiä miehiä, joilla ei ollut rahaa ruokaan, pyytämään jotakin syötävää. Nuo miehet olivat aina kohteliaita. He tarjoutuivat tekemään työtä ruokansa eteen. Mieleeni on lähtemättömästi syöpynyt kuva laihasta ja nälkäisestä miehestä, joka seisoo keittiömme ovella hattu kädessään pyytämässä ruokaa.

Äiti toivotti sellaisen vieraan tervetulleeksi ja ohjasi hänet keittiön pesualtaan luokse peseytymään siksi aikaa kun hän laittoi hänelle syötävää. Äitini ei milloinkaan nuukaillut laadun tai määrän suhteen, vaan vieras söi täsmälleen samanlaisen lounaan kuin isänikin. Miehen hotkiessa ruokaansa äitini käytti tilaisuutta hyväkseen ja neuvoi häntä palaamaan kotiinsa ja perheensä luo. Kun vieras lähti pöydästä, häntä oli ravittu sekä fyysisesti että hengellisesti. Nämä miehet eivät milloinkaan unohtaneet kiittää. Kyyneleet heidän silmissään ilmaisivat hiljaisella tavalla heidän sydämensä kiitollisuuden.”⁴

Presidentti Monson sanoi, että hänen äitinsä ”opetti minulle elämällään ja teoillaan, mitä [Raamattu] sisältää. Köyhistä, sairaista ja puutteenalaisista huolehtiminen olivat jokapäiväisiä tapahtumia, jotka eivät koskaan jää unhoon.”⁵

Kun presidentti Monson puhui vahvojen kotien rakentamisesta, hän lainasi usein seuraavia ohjeita, joita Herra antoi Kirtlandin temppelin rakentamista varten: ”Perustakaa – – rukoushuone, paastohuone, uskon huone, opin huone, kirkkauden huone, järjestyksen huone, Jumalan huone” (OL 88:119). Kerran hän sitten kysyi: ”Mistä koko maailmasta voisimme löytää paremman suunnitelman kodin, talon, perheen – itsemme – muovaamiseen?” Hän sanoi, että kodin rakentaminen ilmoitetun suunnitelman mukaisesti ”vastaa Matteuksen evankeliumiin merkittyä rakennusmallia – kalliolle rakennettua taloa (ks. Matt. 7:24–25). Se kestää vastoinkäymisten sateet, vastustuksen tulvat ja epäilyksen tuulet, joita on kaikkialla haasteellisessa maailmassamme.”⁶

Monsonin perhe — Thomas S. ja Frances Monson lastensa perheiden kanssa, 2008

Thomas S. Monsonin opetuksia

Onnellinen koti rakennetaan rakkaudesta, uhrauksista ja kunnioituksesta.

Onnellisuus ei ole ylellisyyden yltäkylläisyyttä, niin kuin maailma ajattelee hauskanpidosta. Emmekä me löydä sitä kaukaisista paikoista, joilla on oudolta kalskahtava nimi. Onnellisuus löytyy kotoa.⁷

Koti on paljon enemmän kuin talo. Talo rakennetaan puutavarasta, tiilestä ja kivestä. Koti rakennetaan rakkaudesta, uhrauksista ja kunnioituksesta. Talo voi olla koti, ja koti voi olla taivas.⁸

Me voimme tehdä talostamme kodin ja kodistamme taivaan, kun Vapahtajasta tulee elämämme keskipiste ja Hänen esimerkkinsä rakkaudesta ja palvelemisesta ilmenee merkityksellisellä tavalla omassa elämässämme.⁹

Osoittakaamme ystävällisyyttä ja rakkautta – – omassa perheessämme. Kotimme on oltava enemmän kuin turvapaikka. Sen tulee olla myös paikka, jossa Jumalan Henki voi asua, jossa myrskyt jäävät oven ulkopuolelle, jossa rakkaus ja rauha vallitsevat.¹⁰

Niin usein me erheellisesti uskomme, että meidän lapsemme tarvitsevat enemmän sitä, mikä on aineellista, kun tosiasiassa heidän äänettömät rukouksensa pyytävät meiltä vain lisää aikaa.¹¹

Onnellisuus kukoistaa siellä, missä on aitoa toinen toisensa kunnioittamista. – – Kun kodissa on kunnioitusta, lasten ei tarvitse todeta olevansa pelottavassa ”ei koskaan -maassa” – ei koskaan huolenpidon kohteena, ei koskaan saamassa kunnon opastusta vanhemmilta.¹²

Me kaikki muistamme lapsuudenkotimme. On kiintoisaa, että me emme niinkään ajattele sitä, oliko talomme suuri vai pieni, olivatko naapurit hienostoa vai laitapuolen kulkijoita. Sen sijaan muistelemme mielihyvin perheemme yhteisiä kokemuksia. Koti on elämämme työpaja, ja se, mitä me siellä opimme, määrittää suurelta osin sen, mitä me teemme, kun lähdemme sieltä. – –

Me olemme vastuussa kodista, jonka rakennamme. Meidän on rakennettava viisaasti, sillä iankaikkisuus ei ole lyhyt matka. Tulee tyyntä ja tuulta, aurinkoa ja varjoja, iloa ja surua. Mutta jos todella yritämme, kotimme voi olla kappale taivasta täällä maan päällä. Ajatukset, joita ajattelemme, teot, joita teemme, ja elämä, jota elämme, eivät vaikuta ainoastaan maallisen matkamme onnistumiseen. Ne viitoittavat tien iankaikkisiin päämääriimme.

Vuonna 1995 ensimmäinen presidenttikunta ja kahdentoista apostolin neuvosto antoivat perhettä koskevan julistuksen maailmalle. Tässä julistuksessa sanotaan: ”Perhe-elämän onni saavutetaan todennäköisimmin silloin, kun sen perustana ovat Herran Jeesuksen Kristuksen opetukset. ”Onnistuneet – – perheet perustuvat uskon, rukouksen, parannuksen, anteeksiannon, kunnioituksen, rakkauden, myötätunnon, työn ja tervehenkisen virkistystoiminnan periaatteille ja säilyvät näitä periaatteita noudattamalla” [”Perhe – julistus maailmalle,” ChurchofJesusChrist.org].

Onnellisia koteja voi olla ulkonaisesti monenlaisia. Toiset koostuvat suurista perheistä, joissa on isä, äiti, veljiä ja sisaria, jotka elävät yhdessä rakkauden hengessä. Toiset koostuvat yksinhuoltajasta, jolla on lapsi tai kaksi. Toisissa kodeissa on vain yksi asukas. Onnellisilla kodeilla on kuitenkin yhtäläisyyksiä, jotka eivät riipu asukkaiden määrästä tai piirteistä. Kutsun näitä seikkoja onnellisen kodin tunnusmerkeiksi. Niitä ovat seuraavat:

1. Rukouksen malli.

2. Oppimisen kirjasto.

3. Rakkauden perintö.

4. Todistuksen aarreaitta.¹³

Kodissamme tulee olla rukouksen malli.

Teille, jotka olette vanhempia, sanon – – pyytäkää apua taivaalliselta Isältämme, kun huolehditte [lastenne tarpeista] päivittäin ja kun kohtaatte haasteita, joita väistämättä tulee vanhemmuuden myötä. Te tarvitsette enemmän kuin oman viisautenne kasvattaessanne heitä.¹⁴

”Rukous sielun halu on. Ken sen voi selittää?” [MAP-lauluja, 89.] Niin laajoja ovat rukouksen käyttömahdollisuudet, niin hyödyllisiä ovat sen seuraukset, että se on oikeutettu saamaan ensimmäisen sijan onnellisen kodin tunnusmerkkien joukossa. Kun vanhemmat kuuntelevat lapsen rukousta, hekin pääsevät lähelle Jumalaa. Nämä pienokaiset, jotka vastikään tulivat taivaallisen Isänsä tyköä, eivät pelkää rukoilla Häntä ja ilmaista tunteitaan, toiveitaan ja kiitostaan.

Perherukous on suurin keino ehkäistä syntiä ja niin muodoin paras ilon ja onnen lähde. Vanha sanonta pätee yhä: ”Perhe, joka rukoilee yhdessä, pysyy yhdessä.”

Vaimoni Frances ja minä olemme olleet naimisissa 53 vuotta. Me solmimme avioliiton Suolajärven temppelissä. Toimituksen suorittaja Benjamin Browning neuvoi meitä: ”Saanen antaa teille vihkiparille kaavan, joka varmistaa sen, ettei yksikään erimielisyys kestä päivää pidempään. Polvistukaa joka ilta vuoteenne ääreen. Yhtenä iltana sinä, veli Monson, pidät rukouksen – ääneen polvillanne. Seuraavana iltana sinä, sisar Monson, pidät rukouksen – ääneen polvillanne. Voin vakuuttaa teille, että kaikki päivän aikana syntyneet erimielisyydet hälvenevät rukoillessanne. Te ette yksinkertaisesti voi rukoilla tuntematta parhaita tuntemuksia toisianne kohtaan.”

Kun minut – – kutsuttiin kahdentoista apostolin neuvostoon, presidentti David O. McKay, kirkon yhdeksäs presidentti, kysyi minulta perheestäni. Kerroin hänelle tästä ohjaavasta rukouksen mallista ja todistin sen toimivuudesta. Hän nojautui taaksepäin suuressa nahkatuolissaan ja hymyili: ”Sama kaava, joka on auttanut teitä, on siunannut myös minun perheeni elämää kaikkien näiden avioliittovuosiemme aikana.”¹⁵

Kotimme tulee olla oppimisen kirjasto.

Toinen onnellisen kodin tunnusmerkki on se, että koti on oppimisen kirjasto. – – Yksi tärkeä osa tätä oppimisen kirjastoamme ovat hyvät kirjat. – –

Lukeminen on yksi elämän todellisista nautinnoista. Tänä massakulttuurin aikakautenamme, jolloin niin suuri osa eteemme tulevasta on lyhennettyä, muutettua, väärennettyä, revittyä ja latistettua, on mieltä hivelevää ja innoittavaa istuutua yksikseen mukavan kirjan ääreen.

Myös pienet lapset nauttivat kirjoista, ja heistä on erittäin mukavaa, kun heidän vanhempansa lukevat heille.

Herra on neuvonut: ”Etsikää parhaista kirjoista viisauden sanoja; etsikää oppia vieläpä tutkimalla ja myös uskon kautta” [OL 88:118].

Pyhät kirjat tarjoavat oppimisen kirjaston meille ja lapsillemme.

Useita vuosia sitten veimme lastenlapsemme kiertokäynnille kirkon painatuskeskukseen. Siellä me kaikki näimme, kuinka Mormonin kirjan lähetyssaarnaajapainoksen kirjat tulivat liukuhihnalta painettuina ja sidottuina, viimeisteltyinä ja valmiina luettaviksi. Kerroin lastenlapsillemme: ”Koneenhoitaja sanoo, että saatte jokainen yhden Mormonin kirjan ikiomaksi. Valitkaa kukin yksi kirjoista, ja saatte pitää sen.”

Jokainen valitsi yhden valmiin kirjan ja ilmaisi rakkautensa Mormonin kirjaa kohtaan.

En oikeastaan muista, mitä muuta sinä päivänä tapahtui, mutten koskaan unohda niitä vilpittömiä ilmauksia rakkaudesta Mormonin kirjaa kohtaan – ilmauksia, jotka tulivat lasten sydämestä.

Meidän vanhempien tulee muistaa, että meidän elämämme voi olla se perhekirjastomme kirja, jota lapsemme arvostavat elämässään ehkä eniten. Onko meidän esimerkkimme mallina pitämisen arvoinen? Elämmekö me niin, että poika tai tytär voi sanoa: ”Haluan seurata isäni jälkiä” tai ”Haluan olla äitini kaltainen”? Kirjaston hyllyllä olevan kirjan kannet voivat kätkeä sisäänsä sen sisällön – meidän elämämme kirjaa sen sijaan ei voi sulkea. Vanhemmat, me olemme todellakin avoin kirja.¹⁶

isä ja poika lukemassa pyhiä kirjoituksia — ”Pyhät kirjat tarjoavat oppimisen kirjaston meille ja lapsillemme.”

Kodissamme tulee olla rakkauden perintö.

Kolmas onnellisen kodin tunnusmerkki on rakkauden perintö. – –

Lapsemme huomaavat näennäisen vähäpätöisiä asioita, kun he itsekseen seuraavat vanhempiensa esimerkkiä. Oma isäni, joka työskenteli kirjanpainajana, teki pitkää ja raskasta työpäivää käytännöllisesti katsoen joka päivä koko elämänsä ajan. Olen varma, että lepopäivänä hän olisi mielellään vain ollut kotona. Sen sijaan hän vieraili iäkkäiden sukulaisten luona ja toi iloa heidän elämäänsä.

Yksi näistä sukulaisista oli isän setä, joka oli nivelreuman vammauttama siinä määrin, ettei voinut kävellä tai huolehtia itsestään. Joskus sunnuntai-iltapäivisin isällä oli tapana sanoa: ”Tule, Tommy, viedäänpä Elias-setä pienelle ajelulle.” Nousimme vuosimallia 1928 olevaan Oldsmobileen ja ajoimme [Salt Lake Cityssä] kahdeksannelle läntiselle kadulle Elias-sedän kodin luo, ja minä odotin autossa, kun isä meni sisälle taloon. Pian isä palasi talosta kantaen hellästi käsivarsillaan liikuntavammaista setäänsä. Minä avasin oven ja siirryin takapenkille, ja sieltä käsin katselin, kuinka isä asetti Elias-sedän varovasti ja hellästi etuistuimelle, josta hän näkisi hyvin.

Ajelu ei kestänyt kauan, eikä sen aikana puhuttu paljon, mutta voi, millainen rakkauden perintö! Isä ei koskaan lukenut minulle Raamatusta laupiaasta samarialaisesta. Sen sijaan hän vei minut ja Elias-sedän kanssaan Jerikon tielle vanhassa vuosimallia 1928 olevassa Oldsmobilessa.¹⁷

Jotkin parhaimmista tilaisuuksistamme osoittaa rakkauttamme ovat oman kotimme seinien sisäpuolella. Rakkauden pitäisi olla perhe-elämässämme kaikkein keskeisintä, eikä silti toisinaan näin ole. Siellä voi olla liian paljon kärsimättömyyttä, liian paljon riitelyä, liian monia tappeluita, liian monia kyyneliä. Presidentti Gordon B. Hinckley suri: ”Miksi me sanomme niin usein teräviä sanoja [niille], joita rakastamme [eniten]? Miksi [me] joskus [puhumme] tikarin tavoin viiltelevällä tavalla?” Vastaukset näihin kysymyksiin saattavat olla erilaisia meidän kunkin kohdalla, mutta tosiasia on, ettei syillä ole väliä. Jos me haluamme pitää käskyn rakastaa toisiamme, meidän on kohdeltava toisiamme ystävällisesti ja kunnioittaen.

Tietenkin tulee hetkiä, jolloin on pidettävä kuria. Muistakaamme kuitenkin Opissa ja liitoissa oleva neuvo – nimittäin se, että kun meidän pitää nuhdella toista, me osoitamme sen jälkeen entistä suurempaa rakkautta [ks. OL 121:43].¹⁸

Täyttykööt kotinne rakkaudesta ja huomaavaisuudesta sekä Herran Hengestä. Rakastakaa perhettänne. Jos teillä on erimielisyyttä tai kiistaa keskenänne, kehotan teitä sopimaan sen heti.¹⁹

Olemmeko me esimerkkinä rakkauden perinnöstä? Entä kotimme? Erään yliopiston valmistujaistilaisuuden puheessa Bernadine Healy antoi tämän neuvon: ”Saanen kertoa teille salaisuuden lääkärinä, jolla on ollut suuri etuoikeus olla mukana ihmiselämän suurimmissa hetkissä kuten kuoleman lähestyessä. Kuoleman kohdatessaan ihmiset eivät ajattele, mitä oppiarvoja he ovat saaneet, mitä virkoja heillä on ollut tai kuinka paljon varallisuutta he ovat hankkineet. Lopussa todellista merkitystä on sillä, keitä sinä rakastit ja ketkä rakastivat sinua. Tuo rakkauden piiri on kaikki kaikessa, ja se on menneen elämän suurenmoinen mittari. Se on kallisarvoisin lahja.” [”On Light and Worth: Lessons from Medicine”, Vassar Collegen valmistujaistilaisuudessa pidetty puhe, 29. toukokuuta 1994, s. 10, erityiskokoelmat.]²⁰

Kodissamme tulee vallita todistuksen aarreaitta.

Neljäs onnellisen kodin tunnusmerkki on todistuksen aarreaitta. ”Paras opetuspaikka kirkon piirissä [on kotona]”, huomautti presidentti David O. McKay [julkaisussa Priesthood Home Teaching Handbook, korjattu laitos, 1967, s. ii]. ”Todellinen mormonikoti on se, jossa Kristus sinne astuessaan haluaisi mielellään viipyä ja levätä” [Gospel Ideals, 1953, s. 169].

Mitä me tällä hetkellä teemme varmistaaksemme sen, että kotimme vastaa tätä määritelmää? Ei riitä, että vain vanhemmilla on vahva todistus. Lapset voivat vain johonkin ikään asti elää vanhempiensa vakaumuksen siivellä.

Presidentti Heber J. Grant julisti: ”Velvollisuutemme on opettaa lapsiamme heidän nuoruudessaan. – – Minä saatan tietää, että evankeliumi on totta, ja samoin vaimoni, mutta haluan sanoa teille, että lapsemme eivät tiedä, että evankeliumi on totta, elleivät he tutki sitä ja saa siitä itselleen todistusta.” [Julkaisussa Conference Report, huhtikuu 1902, s. 80.]

Rakkaus Vapahtajaa kohtaan, kunnioitus Hänen nimeään kohtaan ja aito kunnioitus toisiamme kohtaan toimivat hedelmällisenä kasvualustana todistukselle.

Evankeliumin oppiminen, todistuksen lausuminen ja perheen johtaminen ovat harvoin, jos koskaan, helppoja tehtäviä. Elämän matkalla tiellä on kuoppia ja merellä hyökyaaltoja – aikakautemme on levotonta.

perhe lukemassa yhdessä — ”Elimmepä millaisissa olosuhteissa tahansa, päättäkäämme tehdä talostamme onnellinen koti.”

Kun joitakin vuosia sitten vierailin Australiassa jäsenten ja lähetyssaarnaajien luona, näin valtavan hienon esimerkin siitä, miten todistus voi siunata kotia ja pyhittää sen. Matkustin lähetysjohtaja Horace D. Ensignin kanssa pitkän matkan Sydneystä Darwiniin, jossa minun oli määrä osallistua kaupungin ensimmäisen seurakuntakeskuksen maanmurtoseremoniaan. Teimme ennakkosuunnitelmien mukaisesti välilaskun kaivoskaupunkiin nimeltä Mount Isa. Laskeutuessamme lentokoneesta Mount Isan pienellä lentokentällä eräs äiti ja hänen kaksi pientä lastaan tulivat luoksemme. Nainen sanoi: ”Olen Judith Louden, kirkon jäsen, ja nämä ovat kaksi lastani. Arvelimme, että olisitte tällä lennolla, ja tulimme juttelemaan kanssanne lyhyen välilaskunne aikana.” Hän selitti, ettei hänen miehensä ollut kirkon jäsen ja että hän ja hänen lapsensa olivat tosiaankin ainoat kirkon jäsenet koko alueella. Me opimme toisiltamme ja todistimme toisillemme.

Aikaa kului. Kun valmistauduimme jatkamaan matkaa, sisar Louden näytti onnettomalta ja yksinäiseltä. Hän pyysi: ”Ette voi lähteä vielä. Minulla on ollut niin kovasti ikävä kirkkoa.” Yhtäkkiä kovaäänisten kautta ilmoitettiin, että teknisen vian vuoksi lento myöhästyisi puoli tuntia. Sisar Louden kuiskasi: ”Sain juuri vastauksen rukoukseeni.” Sitten hän kysyi, miten hän voisi saada miehensä kiinnostumaan evankeliumista. Kehotimme häntä ottamaan miehensä mukaan koti-Alkeisyhdistyksen oppiaiheisiin joka viikko ja olemaan hänelle elävänä todistuksena evankeliumista. Lupasin lähettää hänelle The Children’s Friend -lehden vuosikerran ja muuta opetusaineistoa. Me kehotimme häntä olemaan koskaan luopumatta toivosta miehensä suhteen.

Lähdimme Mount Isasta, jonne en ole koskaan enää palannut. Tulen kuitenkin aina muistamaan tuon suloisen äidin ja hänen herttaiset lapsensa sekä heidän kyyneleiset kasvonsa ja kiitolliset vilkutuksensa hyvästiksi.

Vuosia myöhemmin puhuessani pappeusjohtajien ohjekokouksessa Brisbanessa Australiassa korostin, kuinka tärkeää on tutkia evankeliumia kotona ja elää evankeliumin mukaista elämää ja olla esimerkkinä totuudesta. Kerroin läsnäoleville veljille Judith Loudenista ja siitä vaikutuksesta, joka hänen uskollaan ja päättäväisyydellään oli ollut minuun. Päätin sanomalla: ”Luulenpa, etten koskaan saa tietää, liittyikö sisar Loudenin mies kirkkoon, mutta hänellä ei olisi voinut olla seurattavanaan parempaa esikuvaa.”

Yksi johtohenkilöistä nosti kätensä, nousi sitten seisomaan ja sanoi: ”Veli Monson, minä olen Richard Louden. Mainitsemasi nainen on vaimoni. Lapset [hänen äänensä värähti] ovat lapsiamme. Me olemme nyt iankaikkinen perhe, osittain rakkaan vaimoni sinnikkyyden ja kärsivällisyyden ansiosta. Hän sai sen kaiken aikaan.” Kukaan ei sanonut sanaakaan. Hiljaisuuden rikkoivat vain nyyhkäisyt – kyyneleet vierivät monien silmistä.

Veljeni ja sisareni, elimmepä millaisissa olosuhteissa tahansa, päättäkäämme tehdä talostamme onnellinen koti. Avatkaamme sydämemme ikkuna apposen auki, jotta jokainen perheenjäsen tuntisi olevansa tervetullut ja viihtyisi kodissa. Avatkaamme myös sielumme ovi, jotta rakas Kristus voi astua sisään. Muistakaa Hänen lupauksensa: ”Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen.” [Ilm. 3:20.]

Kuinka tervetulleeksi Hän itsensä tunteekaan, kuinka riemullista elämämme onkaan, kun Häntä tervehtivät onnellisen kodin tunnusmerkit.²¹

Opiskelu- ja opetusehdotuksia

Kysymyksiä

Presidentti Monson tähdensi, että ”onnellisuus löytyy kotoa” (osa 1). Millä tavoin me voimme luoda kotiimme suurempaa onnellisuutta? Kuinka voimme tehdä Vapahtajasta kotimme keskipisteen? Kuinka perheenjäsenet voivat vaalia aitoa kunnioitusta toisiaan kohtaan?
Miksi rukous on tärkeä onnellisen kodin rakentamisessa? (Ks. osa 2.) Mitä siunauksia olet kokenut perherukouksesta? Kuinka aviomiestä ja vaimoa siunataan, kun he rukoilevat yhdessä?
Millä tavoin kodin tulee olla ”oppimisen kirjasto” (osa 3)? Miten vanhemmat voivat auttaa lapsia omaksumaan rakkauden oppimiseen? Kuinka voimme parantaa pyhien kirjoitusten tutkimistamme?
Kuinka voimme luoda kotiimme ”rakkauden perinnön” (osa 4)? Mitä opit lapsena rakkaudesta äidiltäsi tai isältäsi tai muilta? Kuinka voimme vähentää kiistelyä kodissamme?
Kuinka vanhemmat voivat auttaa lapsia saamaan lujan todistuksen evankeliumista? (Ks. osa 5.) Millä tavoin me voimme paremmin täyttää velvollisuutemme opettaa lapsia? Mitä voimme oppia Judith ja Richard Loudenin kertomuksesta?

Aiheeseen liittyviä pyhien kirjoitusten kohtia

5. Moos. 11:19; Kol. 3:19–21; Moosia 4:14–15; 3. Nefi 18:21; 4. Nefi 1:15; OL 68:25–28; 93:40–50; Moos. 5:1–5, 10–12

Opetusvihje

”Pidä mielessäsi, että uskon vahvistaminen ja tuleminen enemmän Kristuksen kaltaiseksi ei tapahdu [heti kerralla]. Kun kutsut niitä, joita opetat, toimimaan tosi opin mukaan, autat heitä viemään oppimiskokemuksen kotiinsa ja päivittäiseen elämäänsä.” (Opettaminen Vapahtajan tavalla, 2016, s. 35.)