Presidenttien opetuksia
Luku 9


”Luku 9: Kohtaamme vastoinkäymisten myrskyjä uskoa osoittaen”, Kirkon presidenttien opetuksia: Thomas S. Monson, 2020

”Luku 9”, Opetuksia: Thomas S. Monson

Luku 9

Kohtaamme vastoinkäymisten myrskyjä uskoa osoittaen

”Ellei olisi haasteita voitettavana ja ongelmia ratkaistavana, me jäisimme suuressa määrin sellaisiksi kuin olemme ja edistyisimme vähän tai emme lainkaan kohti iankaikkisen elämän tavoitettamme.”

Thomas S. Monsonin elämänvaiheita

Vuonna 1968 presidentti Thomas S. Monson, joka oli silloin kahdentoista koorumin jäsen, sai tehtävän valvoa kirkon lähetyskenttiä Euroopassa. Saman vuoden marraskuussa hän meni tapaamaan pyhiä Saksan demokraattisessa tasavallassa, joka oli kommunistisen vallan alainen. Hän kuvasi aikaa pelon, sorron ja puutteen sävyttämäksi. Näistä koettelemuksista huolimatta kirkon jäsenet pysyivät lujina uskossa. ”Näin monen ohikulkijan kasvoilla epätoivon turtumuksen, mutta kirkkomme jäsenistä säteili kirkas ja kaunis rakkaus”, hän sanoi.

Presidentti Monsonin ensimmäinen tapaaminen näiden pyhien kanssa oli vanhassa varastossa Görlitzissä. Rakennus oli yhä ”täynnä ampumajälkiä sota-ajalta”, hän muisteli, ”mutta sisustus kuvasti johtajiemme hellää huolenpitoa heidän pyrkiessään tuomaan kirkkautta ja puhtautta muuten ränsistyneeseen ja likaiseen rakennukseen”.

Kokouksen aikana presidentti Monson liikuttui, kun jäsenet lauloivat vaikeuksiensa aikana seuraavan toivon laulun:

Jos on tielläs tuskaa, vaivaa, väsy et!

Huolet jos sun mieltäs painaa, väsy et!

Jos elo tääll’ on itkua,

Kerran tunnet riemua

elonkorjuun aikana – väsy et!

Mikä sitten onkin virkas,

Ethän luovu vaikertain?

Kerran koittaa päivä kirkas

Väsymättömille vain!

[”If the Way Be Full of Trial, Weary Not”, Deseret Sunday School Songs, 1909, nro 158]

Presidentti Monson sanoi myöhemmin: ”En ollut koskaan kuullut sellaista laulamista. – – Harvoin olen tavannut seurakuntia, jotka ovat osoittaneet suurempaa rakkautta evankeliumia kohtaan.”1 Näiden pyhien omistautuminen, jotka kestivät niin suuria vastoinkäymisiä, sai hänet nöyräksi: ”Heillä oli niin vähän. Sydämeni täyttyi murheesta, koska heillä ei ollut patriarkkaa. Heillä ei ollut vaarnaseurakuntia eikä vaarnoja – vain lähetysseurakuntia. He eivät voineet saada temppelisiunauksia – eivät endaumenttia eivätkä sinetöimistä. Kirkon keskuspaikasta ei ollut käynyt yhtään virallista vierailijaa pitkään aikaan. Jäsenet eivät saaneet poistua maasta. Silti he turvasivat Herraan koko sydämestään.”2

Kokouksen edetessä presidentti Monson nousi puhumaan. Kertoessaan tästä kokemuksesta joitakin vuosia myöhemmin hän sanoi: ”Kyynelsilmin ja ääni liikutuksesta väristen lupasin näille ihmisille: ’Jos pysytte uskollisina Jumalan käskyille, te tulette saamaan kaikki ne siunaukset, joita on muissa maissa asuvilla pyhillä.’ Sitten tajusin, mitä olin sanonut.”3

Kun presidentti Monson sinä iltana pohti sen täyttä vaikutusta, mitä tämän lupauksen täyttyminen edellyttäisi, hän polvistui rukoukseen ja anoi: ”Taivaallinen Isä, olen Sinun asiallasi. Tämä on Sinun kirkkosi. Olen puhunut sanoja, jotka eivät tulleet minulta vaan Sinulta ja Sinun Pojaltasi. Täytä siis lupaus näiden suurenmoisten ihmisten elämässä.” Vastauksena hänen rukoukseensa hänen mieleensä tulivat psalmin sanat: ”Lakatkaa te huolehtimasta! Tietäkää, että minä olen Jumala.” (Ps. 46:11).

Vähitellen, noin 20 vuoden kuluessa, lupaus täyttyi, mukaan lukien se, mitä presidentti Monson piti suurimpana ihmeenä: temppelin rakentaminen Freibergiin vuonna 1985, jolloin temppelisiunaukset tulivat viimein näiden uskollisten pyhien ulottuville.

Seuraavaksi vuonna 1988 ”kokoaikaisille lähetyssaarnaajille myönnettiin lupa tulla maahan ja paikallisille nuorille myönnettiin lupa palvella muualla maailmassa. Sitten [vuonna 1989] Berliinin muuri, Jerikon muurin tavoin, sortui ja vapaus siihen liittyvine vastuineen palasi.”4

Presidentti Monson matkusti monta kertaa Saksan demokraattiseen tasavaltaan palvelemaan pyhiä siellä. Yhdessä he kohtasivat koettelemuksia osoittaen rohkeutta, uskoa ja luottamusta Jumalaan. Ja yhdessä he kokivat ihmeitä. Vaikka tie oli pitkä ja sen varrella ”on itkua”, he eivät väsyneet. Lopulta heitä siunattiin ”kirkkaammalla päivällä”, kun profeetalliset lupaukset toteutuivat. (Ks. yksityiskohtaisempi kertomus sivuilla 23–28.)

Freibergin temppeli Saksassa

Freibergin temppeli Saksassa

Thomas S. Monsonin opetuksia

1

Kärsimyksessä ja ahdingossa perimmäisenä lohtunamme on Jeesuksen Kristuksen evankeliumi.

Elämä on kokemusten koulua, koetusaikaa. Me opimme, kun kestämme ahdinkomme ja jatkamme elämäämme murheista huolimatta. – –

Voitaneen varmuudella olettaa, ettei kukaan ihminen ole milloinkaan elänyt täysin vailla kärsimystä ja ahdinkoa, eikä ihmiskunnan historiassa ole milloinkaan ollut aikaa, jolloin ei olisi ollut liikaakin kuohuntaa, tuhoa ja kurjuutta.

Kun elämän polku tekee julman käänteen, kiusauksena on kysyä: ”Miksi minä?” Itsensä syyttäminen on tavallista, vaikka emme olisi voineet mitenkään vaikuttaa vaikeuksiimme. Toisinaan tunnelin päässä ei tunnu näkyvän mitään valoa eikä yön pimeydessä aamun sarastusta. Ympärillämme tuntuu olevan vain särkyneiden sydänten tuskaa, pirstottujen unelmien pettymystä ja menetettyjen toiveiden epätoivoa. Yhdymme raamatulliseen anomukseen: ”Eikö edes Gileadissa ole balsamia?” [Jer. 8:22.] – –

Kaikille epätoivoisille saanen tarjota psalmin tarjoamaa vakuutusta: ”Illalla on vieraana itku mutta aamulla ilo” [Ps. 30:6].

Aina kun meistä tuntuu, että taakkamme on elämän vastoinkäymisten takia raskas, muistakaamme, että muut ovat kulkeneet samaa tietä, kestäneet ja sitten voittaneet.

Jokaisella tuntuu olevan vaikeuksia loputtomiin. Ongelmanamme on, että me odotamme usein välittömiä ratkaisuja unohtaen, että monta kertaa tarvitaan kärsivällisyyden taivaallista hyvettä.

Tuntuvatko mitkään seuraavista haasteista teistä tutuilta?

  • vammainen lapsi

  • jonkun rakkaan poismeno

  • työpaikan menettäminen

  • työtaitojen vanhentuminen

  • harhaan joutunut poika tai tytär

  • henkinen tai emotionaalinen sairaus

  • Tapaturmat

  • Avioero

  • Väkivalta

  • suuri velka

Luettelo on loputon. Nykyajan maailmassa ihmiset saattavat tuntea olevansa etäällä – jopa eristyksissä – kaiken hyvän Antajasta. Pelkäämme joutuvamme kulkemaan yksin. Kysytte: ”Kuinka voimme selviytyä?” Vain evankeliumi antaa meille lopullisen lohdun.

Tuskaiselta sairasvuoteelta, kyynelten kostuttamalta pielukselta meitä kohottaa kohti taivasta jumalallinen vakuutus ja kallisarvoinen lupaus: ”Minä en jätä enkä hylkää sinua” [Joos. 1:5].5

2

Uskon perustuksemme vahvistaminen tukee meitä koettelemusten hetkinä.

Vuonna 1959, vähän sen jälkeen kun aloitin tehtäväni lähetysjohtajana Kanadan lähetyskentällä, jonka keskuspaikka sijaitsi Torontossa Ontariossa, tapasin N. Eldon Tannerin, tunnetun kanadalaisen, joka vain joitakin kuukausia myöhemmin kutsuttiin kahdentoista apostolin koorumin apulaiseksi, sitten kahdentoista apostolin koorumiin ja sen jälkeen neljän kirkon presidentin neuvonantajaksi.

Siihen aikaan kun tapasin presidentti Tannerin, hän oli suuren Trans-Canada Pipelines -osakeyhtiön johtaja sekä Calgaryn vaarnan johtaja Kanadassa. Kanadassa hänet tunnettiin lisänimellä ”herra Nuhteettomuus”. Tuon ensimmäisen tapaamisen aikana keskustelimme muun muassa Kanadan kylmistä talvista, jolloin myrskyt raivoavat, lämpötila voi olla pakkasen puolella viikkokausia ja jäiset tuulet alentavat lämpötilaa vielä lisää. Kysyin presidentti Tannerilta, miksi läntisen Kanadan tiet ja valtatiet pysyvät pohjimmiltaan hyvässä kunnossa sellaisina talvina ja niissä näkyy vain vähän – jos lainkaan – halkeamia tai murtumia, vaikka monilla alueilla, missä talvet ovat leudompia eivätkä niin ankaria, tienpintoihin tulee halkeamia ja murtumia ja kuoppia.

Hän sanoi: ”Vastaus piilee päällysteaineiden perustuksen syvyydessä. Jotta ne pysyisivät vahvoina ja ehjinä, on välttämätöntä, että perustuksen kerrokset lasketaan hyvin syvälle. Jos perustus ei ole tarpeeksi syvällä, pinta ei kestä säätilan ääriolosuhteita.”

Vuosien varrella olen usein miettinyt tätä keskustelua ja presidentti Tannerin selitystä, sillä ymmärrän hänen sanojensa syvällisen soveltuvuuden omaan elämäämme. Yksinkertaisesti sanottuna, jos meillä ei ole syvää uskon perustusta ja vankkaa todistusta totuudesta, meidän voi olla vaikeata kestää vastoinkäymisten rajuja myrskyjä tai jäisiä tuulia, joita jokainen meistä väistämättä kohtaa.

Kuolevaisuus on koetusten ajanjakso, aika todistaa olevamme kelvollisia palaamaan taivaallisen Isämme luokse. Jotta meitä voitaisiin koetella, meidän on kohdattava haasteita ja vaikeuksia. Ne voivat murtaa meidät, ja sielumme pinta voi halkeilla ja murentua – siis silloin jos uskomme perustusta ja todistustamme totuudesta ei ole juurrutettu syvälle sisimpäämme.

Voimme nojata toisten uskoon ja todistukseen vain tiettyyn pisteeseen saakka. Lopulta meillä täytyy olla oma vahva ja syvällä oleva perustuksemme, tai emme kykene kestämään elämän myrskyjä, joita väistämättä tulee. Sellaisia myrskyjä tulee monissa eri muodoissa. Saatamme joutua kohtaamaan surua ja murhetta harhateille joutuneen lapsen vuoksi, joka päättää kääntyä iankaikkiseen totuuteen johtavalta polulta ja kulkea mieluummin hairahdusten ja pettymysten liukkailla rinteillä. Sairaus voi iskeä meihin tai rakkaaseemme ja tuoda mukanaan kärsimystä ja joskus kuoleman. Onnettomuudet voivat jättää julman leimansa tai ne voivat tuhota elämän. Kuolema koittaa vanhuksille, jotka kulkevat horjuvin jaloin. Sen kutsun kuulevat ne, jotka ovat tuskin päässeet puoliväliin elämänsä taipaleella, ja usein se hiljentää pienten lasten naurun. – –

Kuinka voimme rakentaa tarpeeksi vahvan perustuksen voidaksemme kestää sellaisia elämän heilahduksia? Kuinka voimme ylläpitää tarvittavaa uskoa ja todistusta, jotta voisimme kokea uskollisille luvatun ilon? Jatkuva, vakaa ponnistelu on välttämätöntä. Useimmat meistä ovat kokeneet niin voimakasta innoitusta, että se on tuonut kyyneleet silmiimme ja saanut aikaan päätöksen pysyä iäti uskollisena. Olen kuullut sanat: ”Jos vain voisin aina tuntea tällä tavoin, minulla ei olisi koskaan vaikeuksia tehdä sitä mitä minun pitäisi.” Sellaiset tunteet voivat kuitenkin olla ohimeneviä. Innoitus, jota tunnemme [tänään], voi heiketä ja häipyä maanantain tullessa, kun edessämme on työpaikan, koulun, kodinhoidon ja perheen rutiinit. Sellaiset voivat helposti siirtää ajatuksemme pyhästä maalliseen, kohottavasta sellaiseen, joka – jos sallimme sen – murtaa pala palalta todistustamme, vahvaa perustustamme.

Emme tietystikään elä maailmassa, jossa kokisimme vain hengellisyyttä, mutta voimme vahvistaa uskomme perustusta, todistustamme totuudesta, niin ettemme horju, ettemme epäonnistu.6

3

Rukous, pyhien kirjoitusten tutkiminen ja palveleminen auttavat meitä rakentamaan lujan uskon perustuksen.

Saatatte kysyä, kuinka voisimme tehokkaimmin saada tarvittavan perustuksen ja ylläpitää sitä, jotta voisimme selviytyä hengellisesti tässä maailmassa, jossa elämme? Saanen esittää kolme ohjetta, jotka auttavat meitä pyrkimyksessämme.

Ensiksi, vahvistakaa perustustanne rukouksen kautta. ”Rukous sielun halu on. Ken sen voi selittää?” (”Rukous sielun halu on”, MAP-lauluja, 89.)

Kun rukoilemme, kommunikoikaamme todella taivaallisen Isämme kanssa. On helppoa antaa rukoustemme tulla toistuviksi, pelkiksi sanoiksi, joiden takana on ajatusta vain vähän tai ei lainkaan. Kun muistamme, että jokainen meistä on kirjaimellisesti Jumalan henkipoika tai -tytär, meillä ei ole vaikeuksia lähestyä Häntä rukouksessa. Hän tuntee meidät, Hän rakastaa meitä, Hän haluaa meidän parastamme. Rukoilkaamme vilpittömästi ja tarkoituksella, esittäen kiitoksemme ja pyytäen niitä asioita, joita tunnemme tarvitsevamme. Kuunnelkaamme Hänen vastauksiaan, että voimme tunnistaa ne, kun ne tulevat. Kun teemme sen, meitä vahvistetaan ja siunataan. Opimme tuntemaan Hänet ja sen, mitä Hän toivoo elämältämme. Kun tunnemme Hänet, kun luotamme Hänen tahtoonsa, uskomme perustus vahvistuu. Jos joku meistä on ollut hidas kuulemaan neuvoa rukoilla alati, ei ole parempaa aikaa aloittaa kuin nyt. – –

Tutkikaamme ja mietiskelkäämme pyhiä kirjoituksia ”päivin ja öin”, kuten Herra neuvoo Joosuan kirjassa (1:8). – –

Kun käytämme päivittäin aikaa pyhien kirjoitusten tutkimiseen, se vahvistaa epäilemättä uskomme perustusta ja todistustamme totuudesta.

Palauttakaa kanssani mieliinne Alman kokema ilo, kun hän oli matkalla Gideonin maasta etelään päin Mantin maahan ja tapasi Moosian pojat. Alma ei ollut nähnyt heitä aikoihin, ja hän riemuitsi tavattomasti huomatessaan, että he olivat ”yhä hänen veljiään Herrassa; niin, ja he olivat vahvistuneet totuuden tuntemisessa, sillä he olivat miehiä, joilla oli terve ymmärrys, ja he olivat tutkineet tarkoin kirjoituksia tunteakseen Jumalan sanan” (Alma 17:1–2).

mies tutkimassa pyhiä kirjoituksia

”Kun käytämme päivittäin aikaa pyhien kirjoitusten tutkimiseen, se vahvistaa – – uskomme perustusta ja todistustamme totuudesta.”

Tuntekaamme mekin Jumalan sana ja eläkäämme sen mukaisesti.

Kolmas ohjeeni vahvan uskon ja todistuksen perustuksen laskemiseksi sisältää palvelua.

Ajaessani toimistoon eräänä aamuna ohitin erään kuivapesulan, jonka ikkunassa oli kyltti. Siinä luki: ”Palvelu ratkaisee.” Tuon kyltin viesti ei millään lähtenyt mielestäni. Yhtäkkiä ymmärsin miksi. Palvelu tosiaankin on se, joka ratkaisee – Herran palveleminen.

Mormonin kirjasta voimme lukea jalosta kuningas Benjaminista. Innoitetun johtajan todellisella nöyryydellä hän ilmaisi halunsa palvella kansaansa ja johtaa heitä vanhurskauden poluille. Sitten hän julisti heille:

”Sanoessani teille viettäneeni elinaikani teidän palveluksessanne, en halua kerskua, sillä minä olen ollut vain Jumalan palveluksessa.

Ja katso, minä kerron teille tämän, jotta te oppisitte viisautta; jotta oppisitte, että kun olette lähimmäistenne palveluksessa, olette pelkästään Jumalanne palveluksessa.” (Moosia 2:16–17.)

Tällainen palveleminen ratkaisee, palveleminen, johon meidät kaikki on kutsuttu: Herran Jeesuksen Kristuksen palveleminen.

Elämänne polun varrella tulette huomaamaan, että ette ole ainoa matkaaja. On muita, jotka tarvitsevat apuasi. On jalkoja, joita tukea, käsiä, joihin tarttua, mieliä, joita rohkaista, sydämiä, joita innoittaa, ja sieluja, joita pelastaa. – –

Kun laskemme lujan perustuksen elämällemme, muistakaamme jokainen Hänen kallisarvoinen lupauksensa:

Sä ethän nyt pelkää, soi sana Jumalan,

Kun vierelläs kuljen ja sua talutan,

Sua nostan ja tuen, riennän vahvistamaan.

Käyt suojassa kätten sä Kaikkivaltiaan.

(”Niin varma on perustus”, MAP-lauluja, 43)7

Kun me etsimme taivaallista Isäämme rukoilemalla palavasti ja vilpittömästi sekä tutkimalla pyhiä kirjoituksia hartaasti ja omistautuneesti, todistuksemme vahvistuu ja juurtuu syvälle. Tulemme tietämään, että Jumala rakastaa meitä. Tulemme ymmärtämään, että me emme koskaan kulje yksin. Lupaan teille, että kun jonakin päivänä katselette sivusta vaikeita aikojanne, te tajuatte, että Hän on aina ollut vierellänne.8

4

Kun käännymme taivaallisen Isän puoleen koettelemusten hetkinä, Hän tukee meitä ja auttaa meitä oppimaan ja kasvamaan.

Meillä on taipumus nähdä omat henkilökohtaiset onnettomuutemme pessimismin vääristävien lasien läpi. Tunnemme olevamme hylättyjä, murheellisia, yksin. Jos huomaatte joutuneenne sellaiseen tilanteeseen, pyydän hartaasti teitä kääntymään taivaallisen Isämme puoleen uskossa. Hän auttaa ja opastaa teitä. Hän ei aina poista kärsimyksiänne, mutta Hän lohduttaa ja johdattaa teidät rakastavasti kaikkien kohtaamienne myrskyjen läpi.9

[Herra] auttaa meitä avuntarpeen hetkenä. Elämäämme tulee vaikeuksia, ongelmia, joita emme odota ja joita emme koskaan valitsisi. Kukaan meistä ei jää niitä vaille. Kuolevaisuuden tarkoituksena on oppia ja kasvaa enemmän Isämme kaltaiseksi, ja usein juuri vaikeina aikoina me opimme eniten, niin tuskallisia kuin opetukset kenties ovatkin. Elämämme voi myös olla täynnä iloa, kun noudatamme Jeesuksen Kristuksen evankeliumin opetuksia.10

Taivaallinen Isä, joka antaa meille niin paljon iloittavaa, tietää myös, että me opimme ja kasvamme ja vahvistumme, kun kohtaamme koettelemuksia ja selviydymme niistä, kuten meidän täytyy. Me tiedämme, että on aikoja, jolloin kärsimme sydäntäsärkevää surua, jolloin murehdimme ja jolloin meitä saatetaan koetella äärirajoillemme asti. Sellaisten vaikeuksien myötä me voimme kuitenkin muuttua parempaan suuntaan, rakentaa elämämme uudelleen siten kuin taivaallinen Isämme meille opettaa ja tulla vähän erilaisiksi kuin olimme aiemmin – paremmiksi kuin olimme, ymmärtävämmiksi kuin olimme, myötätuntoisemmiksi kuin olimme, ja saada lujemman todistuksen kuin meillä oli aiemmin.

Tämän pitäisi olla pyrkimyksemme – olla sinnikkäitä ja kestää, kyllä, mutta myös tulla hengellisesti jalommiksi, kun kuljemme tietämme läpi auringonpaisteen ja murheen. Ellei olisi haasteita voitettavana ja ongelmia ratkaistavana, me jäisimme suuressa määrin sellaisiksi kuin olemme ja edistyisimme vähän tai emme lainkaan kohti iankaikkisen elämän tavoitettamme. Runoilija ilmaisi suurin piirtein saman ajatuksen näissä sanoissa:

Ei kasva joutuin hyvä puu,

myrskyissä se vain vahvistuu.

Ja taivas jos on kaukana

saa puu vain siitä pituutta.

Aurinko, sade, halla vaan

saa puun ja miehen kasvamaan.

[Douglas Malloch, ”Puut ja ihmiset”, julkaisussa Kirkon presidentit, opettajan opas, 1998, s. 61]

Vain Mestari tuntee koettelemustemme, tuskamme ja kärsimyksemme syvyydet. Hän yksin tarjoaa meille iankaikkista rauhaa vastoinkäymisten aikoina. Hän yksin koskettaa piinattua sieluamme lohdullisilla sanoillaan:

”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.

Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon.

Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.” [Matt. 11:28–30.]

Onpa sitten kyse parhaasta tai pahimmasta ajasta, Hän on kanssamme. Hän on luvannut, ettei tämä asia koskaan muutu.

Kristus pitelee miestä kädestä

”Vain Mestari tuntee koettelemustemme, tuskamme ja kärsimyksemme syvyydet. Hän yksin tarjoaa meille iankaikkista rauhaa vastoinkäymisten aikoina.”

Veljeni ja sisareni, sitoutukaamme taivaalliseen Isäämme tavalla, joka ei vaihtele vuosien mittaan tai elämämme kriiseissä. Meillä ei pitäisi olla tarvetta kokea vaikeuksia, jotta muistaisimme Hänet, eikä meidän pitäisi joutua nöyrtymään, ennen kuin uskomme ja turvaamme Häneen.

Pyrkikäämme aina olemaan lähellä taivaallista Isäämme. Niin tehdessämme meidän täytyy rukoilla Häntä ja kuunnella Häntä joka päivä. Me todellakin tarvitsemme Häntä joka hetki, olivatpa nuo hetket sitten auringonpaistetta tai sadetta. Olkoon aina tunnuslauseenamme Hänen lupauksensa: ”Minä en jätä enkä hylkää sinua” [Joos. 1:5].

Koko sieluni voimalla minä todistan, että Jumala elää ja rakastaa meitä, että Hänen ainosyntyinen Poikansa eli ja kuoli puolestamme ja että Jeesuksen Kristuksen evankeliumi on se kaikkialle tunkeutuva valo, joka loistaa läpi elämämme pimeyden. Rukoilen, että niin olisi aina.11

Opiskelu- ja opetusehdotuksia

Kysymyksiä

  • Presidentti Monson opetti, että evankeliumi tuo meille lohtua kärsimyksen ja ahdingon hetkinä (ks. osa 1). Kuinka evankeliumi on antanut sinulle lohtua ja voimaa vaikeana aikana? Kuinka voimme tuntea taivaallisen Isän ja Vapahtajamme rakkautta koettelemusten hetkinä?

  • Käy läpi presidentti Monsonin kertomus presidentti N. Eldon Tannerista osassa 2. Miksi uskon perustustemme vahvistamiseen tarvitaan jatkuvaa, vakaata ponnistelua? Miksi haasteet ja vaikeudet ovat välttämätön osa kuolevaisuutta?

  • Käy läpi presidentti Monsonin kolme ohjetta lujan uskon perustuksen rakentamiseen (ks. osa 3). Kuinka rukous on vahvistanut uskoasi? Kuinka pyhien kirjoitusten tutkiminen on vahvistanut todistustasi? Kuinka muiden palveleminen on vahvistanut perustustasi?

  • Kun luet osaa 4, mitkä opetukset antavat sinulle toivoa ja voimaa kohtaamiisi koettelemuksiin? Kuinka Herra on auttanut sinua vaikeina aikoina? Mitä meidän on tehtävä, jotta saamme Herran tarjoamaa lohtua ja voimaa? Kuinka koettelemusten ajat ovat muuttaneet sinua ”hengellisesti jalommaksi”?

Aiheeseen liittyviä pyhien kirjoitusten kohtia

Jaak. 2:14–26; Ilm. 21:1–4; 2. Nefi 31:19–20; Moosia 23:21–22; Alma 32:21, 26–43; OL 121:7–9; 122:5–9

Opetusvihje

”Kannusta [perheen tai luokan jäseniä] kirjoittamaan muistiin niitä hengellisiä vaikutelmia, joita he saavat Pyhältä Hengeltä tutkiessaan evankeliumia. – – Joskus Henki opettaa heitä – – sanoilla, joita ei lausuta ääneen.” (Opettaminen Vapahtajan tavalla, 2016, s. 30.)

Viitteet

  1. Julkaisussa Heidi S. Swinton, To the Rescue: The Biography of Thomas S. Monson, 2010, s. 291. Käytetty Deseret Book Companyn luvalla.

  2. Ks. ”Kärsivällisyys – taivaallinen hyve”, Valkeus, tammikuu 1996, s. 60.

  3. Ks. ”Kiitos olkoon Jumalalle”, Valkeus, heinäkuu 1989, s. 47.

  4. Ks. ”Kärsivällisyys – taivaallinen hyve”, s. 60.

  5. Ks. ”Katsokaa Jumalaan ja eläkää”, Valkeus, heinäkuu 1998, s. 63–64.

  6. Niin varma on perustus”, Liahona, marraskuu 2006, s. 62, 67.

  7. Ks. ”Niin varma on perustus”, s. 67–69.

  8. Emme koskaan kulje yksin”, Liahona, marraskuu 2013, s. 124.

  9. Taaksepäin katsoen ja eteenpäin kulkien”, Liahona, toukokuu 2008, s. 90.

  10. Herra olkoon tiellä kanssasi”, Liahona, marraskuu 2012, s. 111.

  11. Minä en jätä enkä hylkää sinua”, Liahona, marraskuu 2013, s. 87.