”Luku 2: Pyrkikää pelastamaan”, Kirkon presidenttien opetuksia: Thomas S. Monson, 2020

”Luku 2”, Opetuksia: Thomas S. Monson

Luku 2

Pyrkikää pelastamaan

”Rukoukseni on, että meillä olisi halu pelastaa vähemmän aktiiviset, tuoda heidät takaisin Jeesuksen Kristuksen evankeliumin iloon, että he voisivat olla kanssamme osallisina kaikesta, mitä täysi kirkon jäsenyys voi tarjota.”

Thomas S. Monsonin elämänvaiheita

Kun presidentti Thomas S. Monson palveli nuorena piispana, hän pyrki jatkuvasti auttamaan seurakunnan jäseniä, joilla oli hengellisiä ja ajallisia tarpeita. Hän kertoi seuraavan kokemuksen siitä, kun hän kutsui erästä seurakuntansa nuorta miestä palaamaan aktiiviseksi kirkossa:

”Yhtenä sunnuntaiaamuna huomasin, että Richard, yksi papeistamme, joka oli harvoin läsnä, oli jälleen poissa pappeuskokouksesta. Jätin koorumin neuvojan hoiviin ja kävin Richardin kotona. Hänen äitinsä sanoi, että hän oli paikallisella huoltoasemalla huoltamassa autoja. Ajoin huoltoasemalle etsimään Richardia ja hain kaikkialta, mutta en löytänyt häntä. Äkkiä sain innoitusta vilkaista vanhanaikaiseen rasvamonttuun, joka oli huoltoaseman sivussa. Pimeän keskeltä minua katsoi kaksi loistavaa silmää. Kuulin Richardin sanovan: ’Löysit minut, piispa! Minä tulen ylös.’ Jutellessani Richardin kanssa kerroin hänelle, kuinka paljon me kaipasimme ja tarvitsimme häntä. Sain hänet lupaamaan, että hän kävisi hänelle kuuluvissa kokouksissa.

Hänen aktiivisuutensa lisääntyi merkittävästi. Ennen pitkää hän ja hänen perheensä muuttivat muualle, mutta kaksi vuotta myöhemmin sain kutsun puhua Richardin seurakunnassa ennen hänen lähtöään lähetystyöhön. Puheessaan sinä päivänä Richard sanoi, että käännekohta hänen elämässään oli se, kun hänen piispansa löysi hänet piileskelemästä rasvamontussa ja auttoi häntä tulemaan taas aktiiviseksi.”¹

Koko palvelutehtävänsä ajan presidentti Monson kutsui myöhempien aikojen pyhiä auttamaan muita rakkautta osoittaen. ”Vapahtaja oli aina liikkeellä opettamassa, todistamassa ja pelastamassa muita”, hän opetti. ”Se on meidänkin henkilökohtainen velvollisuutemme nykyään.”²

Herra Jeesus Kristus julisti: ”Muistakaa, että sielujen arvo on suuri Jumalan silmissä” (OL 18:10).

Thomas S. Monsonin opetuksia

Välttämättömyydellä pelastaa on iankaikkista merkitystä.

Me elämme sotien maailmassa. Toiset ovat luonteeltaan poliittisia, toiset pohjimmiltaan taloudellisia. Kaikkein suurinta taistelua käydään kuitenkin ihmiskunnan sieluista.

Päällikkömme, nimittäin Herra Jeesus Kristus, on julistanut:

”Muistakaa, että sielujen arvo on suuri Jumalan silmissä” [OL 18:10].³

Myöhempien aikojen pyhille on iankaikkista merkitystä tarpeella pelastaa veljemme ja sisaremme, jotka ovat syystä tai toisesta harhautuneet pois aktiivisuuden polulta kirkossa. Tunnemmeko sellaisia ihmisiä, jotka kerran olivat evankeliumin piirissä? Jos tunnemme, niin mikä on tehtävämme heidän pelastamisekseen?

Miettikää niitä ikääntyneitä, leskeksi jääneitä ja sairaita, jotka on menetetty. Aivan liian usein he ovat siinä rutikuivassa ja lohduttomassa eristyneisyyden erämaassa, jota sanotaan yksinäisyydeksi. Kun nuoruus on mennyttä, kun terveys heikkenee, kun voimat vähenevät, kun toivon valo lepattaa kovin himmeänä, niin auttava käsi ja myötätuntoinen sydän voi auttaa ja tukea heitä.

On tietysti muitakin, jotka tarvitsevat pelastamista. Jotkut kamppailevat synnin kanssa, kun taas toiset vaeltavat pelossa tai välinpitämättömyydessä tai tietämättömyydessä. Oli syy mikä hyvänsä, he ovat eristäytyneet kirkon toiminnasta. Ja melko varmasti he pysyvät eksyksissä, ellei meissä – aktiivisissa kirkon jäsenissä – herää halu pelastaa ja auttaa.⁴

Meillä on vastuu auttaa ja pelastaa.

Elämän polun varrella tapahtuu mieshukkaa. Jotkut poikkeavat iankaikkiseen elämään viitoitetulta tieltä mutta huomaavat sitten, että heidän valitsemansa oikotie johtaa lopulta umpikujaan. Välinpitämättömyys, ajattelemattomuus, itsekkyys ja synti verottavat kalliisti ihmisen elämää. On niitä, jotka selittämättömistä syistä marssivat eri rumpalin tahtiin ja saavat myöhemmin huomata seuranneensa murheen ja kärsimyksen pillipiiparia.⁵

Sain jokin aika sitten kirjeen mieheltä, joka harhautui pois kirkosta. Se on tyypillinen esimerkki liiankin monista jäsenistämme. Kuvattuaan, miten hänestä oli tullut epäaktiivinen, hän kirjoitti:

”Minulla oli niin paljon, ja nyt minulla on niin vähän. Olen onneton, ja minusta tuntuu, että epäonnistun kaikessa. Evankeliumi on pysynyt koko ajan sydämessäni, vaikka se onkin poistunut elämästäni. Pyydän, että rukoilette puolestani.

Pyydän, ettette unohda niitä meistä, jotka ovat täällä ulkopuolella – eksyneitä myöhempien aikojen pyhiä. Tiedän kyllä, missä kirkko on, mutta joskus minusta tuntuu, että tarvitsen jotakuta toista näyttämään minulle tietä, kannustamaan, poistamaan pelkoni ja todistamaan minulle.”

Tätä kirjettä lukiessani palasin ajatuksissani yhteen maailman suurista taidegallerioista – kuuluisaan Victoria and Albert Museumiin Lontoossa. Siellä on hienosti kehystettynä Joseph Mallord William Turnerin vuonna 1831 maalaama mestariteos. Maalaus esittää raskaita synkkiä pilviä ja myrskyävän meren raivoa, joka tietää vaaraa ja kuolemaa. Karille juuttuneesta aluksesta kajastaa valoa. Etualalla on suuri pelastusvene, jonka lähestyvien aaltojen kuohuvat vedet ovat nostaneet korkealle. Miehet soutavat hartiavoimin pelastusveneen puskiessa päin myrskyä. Rannalla seisovat vaimo ja kaksi lasta sateen kastelemina ja tuulen piekseminä. He tuijottavat huolestuneina merelle. Mielessäni lyhensin maalauksen nimen. Minulle siitä tuli Pelastamaan.⁶

Keskellä elämän myrskyjä vaanii vaara. Miehet ja naiset, pojat ja tytöt ajautuvat karille, missä odottaa tuho. Ketkä miehittävät pelastusveneet jättäen taakseen kodin ja perheen mukavuudet ja lähtevät pelastamaan?

Tehtävämme ei ole ylivoimainen. Olemme Herran asialla, ja meillä on oikeus Hänen apuunsa.

Palvelutyössään Mestari kehotti kalastajia Galileassa jättämään verkkonsa ja seuraamaan Häntä sanoen: ”Minä teen teistä ihmisten kalastajia” [Matt. 4:19]. Liittykäämme mekin ihmisten kalastajien joukkoihin, jotta voisimme antaa kaikkea sitä apua, johon kykenemme. – –

Hyvin todellisella tavalla nuo ihmiset, jotka olivat ajautuneet karille myrskyisellä merellä Turnerin maalauksessa, ovat niiden monien vähemmän aktiivisten jäsentemme kaltaisia, jotka odottavat pelastusveneiden ohjaajia pelastamaan heidät. Heidän sydämensä kaipaa apua. Äidit ja isät rukoilevat poikiensa ja tyttäriensä puolesta. Vaimot esittävät pyyntönsä kohti taivasta, että aviomiehelle ojennettaisiin auttava käsi. Joskus lapset rukoilevat vanhempiensa puolesta.

Rukoukseni on, että meillä olisi halu pelastaa vähemmän aktiiviset, tuoda heidät takaisin Jeesuksen Kristuksen evankeliumin iloon, että he voisivat olla kanssamme osallisina kaikesta, mitä täysi kirkon jäsenyys voi tarjota.⁷

”Keskellä elämän myrskyjä vaanii vaara. Miehet ja naiset, pojat ja tytöt ajautuvat karille, missä odottaa tuho. Ketkä – – lähtevät pelastamaan?”

Meillä on vastuu, jopa vakava velvollisuus, tavoittaa kaikki ne, joiden elämää meidät on kutsuttu koskettamaan. Velvollisuutemme on johdattaa heidät Jumalan selestiseen valtakuntaan. Muistakaamme aina, että johtajuuden viitta ei ole vain kaunis kaapu vaan pikemminkin vastuun viitta. Pyrkikäämme pelastamaan ne, jotka tarvitsevat apuamme ja rakkauttamme. [Ks. OL 84:106.]

Kun onnistumme, kun tuomme jonkun naisen tai miehen, tytön tai pojan takaisin aktiivisuuteen, me vastaamme jonkun vaimon tai sisaren tai äidin palavaan rukoukseen, autamme täyttämään jonkun aviomiehen tai veljen tai isän suurimman toiveen. Pidämme kunniassa rakastavan Isän ohjausta ja noudatamme kuuliaisen Pojan esimerkkiä (ks. Joh. 12:26; OL 59:5).& Ja ne, jotka tavoitamme, kunnioittavat nimeämme ikuisesti.⁸

Pelastaminen vaatii rakkautta ja kärsivällisyyttä.

Olen huomannut, että paluu aktiivisuuteen sekä asenteiden, tapojen ja tekojen muuttumiseen johtuu pääosin kahdesta perussyystä. Ensiksi, ihmiset palaavat, kun joku on näyttänyt heille heidän iankaikkiset mahdollisuutensa ja on auttanut heitä tekemään päätöksen saavuttaa ne. – –

Toiseksi, ihmiset palaavat, koska heidän rakkaansa tai ”samaan kansaan kuuluvat pyhät” ovat noudattaneet Vapahtajan kehotusta, ovat rakastaneet lähimmäistään niin kuin itseään ja ovat auttaneet heitä toteuttamaan unelmansa ja tavoitteensa [ks. Ef. 2:19; Matt. 22:39].

Katalysaattorina tässä prosessissa on ollut – ja tulee olemaan – rakkauden periaate.⁹

Usein tarvitaan taivaallista kärsivällisyyden hyveellisyyttä [auttaessamme ihmisiä tulemaan aktiivisiksi kirkossa]. Piispana ollessani sain eräänä päivänä tunteen, että minun pitäisi käydä tapaamassa erästä miestä, jonka vaimo ja lapset olivat jossain määrin aktiivisia. Tämä mies ei ollut kuitenkaan koskaan ollut myötämielinen. Oli kuuma kesäpäivä, kun koputin Harold G. Gallacherin hyttysverkolla varustettuun oveen. Saatoin nähdä veli Gallacherin istuvan tuolissaan lukemassa sanomalehteä. ”Kuka siellä?” hän kysyi katsettaan kohottamatta.

”Piispasi”, vastasin. ”Olen tullut tutustumaan sinuun ja kehottamaan sinua tulemaan kokouksiimme perheesi kanssa.”

”Ei, olen liian kiireinen”, kuului ylimielinen vastaus. Harold ei kertaakaan kohottanut katsettaan. Kiitin häntä kuuntelemisesta ja lähdin ovelta.

Gallacherin perhe muutti pian sen jälkeen Kaliforniaan. Vuoden kuluivat. Sitten kahdentoista koorumin jäsenenä tein eräänä päivänä töitä toimistossani, kun sihteerini soitti ja sanoi: ”Eräs veli Gallacher, joka asui kerran seurakunnassasi, haluaisi puhua kanssasi. Hän on täällä toimistossani.”

Vastasin: ”Kysy häneltä, onko hänen nimensä Harold G. Gallacher – –.”

Sihteerini sanoi: ”Hän on sama mies.”

Pyysin sihteeriäni lähettämään miehen sisään. Kävimme yhdessä miellyttävän keskustelun, joka koski hänen perhettään. Hän kertoi minulle: ”Olen tullut pyytämään anteeksi sitä, etten noussut tuolistani enkä päästänyt sinua sisään sinä kesäpäivänä monia vuosia sitten.” Kysyin häneltä, onko hän aktiivinen kirkossa. Leikillisesti hymyillen hän vastasi: ”Olen nyt toinen neuvonantaja seurakuntani piispakunnassa. Kutsusi tulla kirkkoon ja kieltävä vastaukseni ahdistivat minua niin, että päätin tehdä asialle jotakin.”

Keskustelimme Haroldin kanssa monet kerrat ennen kuin hän kuoli. Gallacherit ja heidän lapsensa hoitivat monia tehtäviä kirkossa.¹⁰

Seurakunnan ja vaarnan jäsenet voivat tehdä yhteistyötä pelastamisen hyväksi.

Meillä on totuuden opit. Meillä on ohjelmat. Meillä on ihmiset. Meillä on voima. Tehtävämme käsittää muutakin kuin kokoukset. Palvelutyömme on pelastaa sieluja.¹¹

Eräänä aamuna [nuorena piispana] kun vastasin puhelimeeni, ääni sanoi: ”Tämä on vanhin Spencer W. Kimball. Pyytäisin sinulta palvelusta. Teidän seurakuntanne alueella, Fifth South Streetillä sijaitsevan suuren rakennuksen takana näkymättömissä, on pieni siirrettävä talo. Siinä asuu Margaret Bird, navajoleski. Hän tuntee itsensä ei-toivotuksi, tarpeettomaksi ja eksyneeksi. Voisitteko sinä ja Apuyhdistyksen johtokunta etsiä hänet, ojentaa hänelle ystävyyden käden ja toivottaa hänet lämpimästi tervetulleeksi?” Näin me teimme.

Tapahtui ihme. Margaret Bird puhkesi kukkaan vasta löytämässään elämänpiirissä. Epätoivo katosi. Ahdingossa olevan lesken luona oli käyty. Kadonnut lammas oli löydetty. Jokainen, joka oli osallisena tässä yksinkertaisessa tapahtumassa, oli sen jälkeen parempi ihminen.¹²

Käydessäni vuosien varrella monissa vaarnoissa eri puolilla maailmaa on ollut vaarnoja, joissa seurakuntien ja vaarnan johtajat lakkasivat välttämättömyyden pakosta tai velvollisuudentunnosta vääntelemästä käsiään, käärivät hihansa ja ryhtyivät Herran avulla työhön. Näin toimien he ovat auttaneet kallisarvoisia miehiä tulemaan kelvollisiksi saamaan Melkisedekin pappeuden ja pääsemään vaimonsa ja lastensa kanssa pyhään temppeliin samaan endaumenttinsa ja sinetöimisensä.

Mainitsen lyhyesti [kaksi esimerkkiä]:

Käydessäni joitakin vuosia sitten Millcreekin vaarnassa Salt Lake Cityssä sain tietää, että vähän yli sata veljeä, jotka olivat olleet tulevia vanhimpia, oli asetettu vanhimmiksi edellisen vuoden aikana. Kysyin vaarnanjohtaja James Cleggiltä hänen menestyksensä salaisuutta. Hän oli liian vaatimaton ottamaan kunniaa itselleen, mutta toinen hänen neuvonantajistaan paljasti, että ymmärrettyään haasteen vaarnanjohtaja Clegg oli henkilökohtaisesti ottanut asiakseen kutsua ja järjestää kahdenkeskisen tapaamisen kunkin tulevan vanhimman kanssa. Tapaamisessa vaarnanjohtaja Clegg mainitsi Herran temppelin, siellä tähdennetyt pelastavat toimitukset ja liitot, ja päätti keskustelun seuraavaan kysymykseen: ”Etkö sinä haluaisi viedä suloista vaimoasi ja kalliita lapsiasi Herran huoneeseen, niin että voisitte olla ikuinen perhe kautta iankaikkisuuksien?” Seurasi myöntävä vastaus, uudelleen aktivoituminen alkoi, ja tavoite saavutettiin.

Vuonna 1952 suurimmalla osalla Rose Parkin kolmannen seurakunnan perheiden isistä tai aviomiehistä oli vain Aaronin pappeus eikä Melkisedekin pappeutta. Veli L. Brent Goates kutsuttiin palvelemaan piispana. Hän kutsui seurakunnasta erään vähemmän aktiivisen veljen Ernest Skinnerin auttamaan niiden seurakunnan 29 aikuisen veljen aktivoimisessa, joilla kaikilla oli opettajan virka Aaronin pappeudessa, ja auttamaan näitä miehiä ja heidän perheitään pääsemään temppeliin. Koska veli Skinner oli itsekin vähemmän aktiivinen jäsen, hän oli ensin haluton mutta suostui viimein tekemään voitavansa. Hän alkoi käydä itse vähemmän aktiivisten aikuisten opettajien luona yrittäen auttaa heitä näkemään roolinsa pappeusjohtajana kodissaan sekä aviomiehenä ja isänä perheessään. Pian hän sai muutamia vähemmän aktiivisia veljiä avukseen tehtävässään. Yksi kerrallaan he aktivoituivat uudelleen ja veivät perheensä temppeliin.¹³

”Kun olette lähimmäistenne palveluksessa, olette pelkästään Jumalanne palveluksessa” (Moosia 2:17).

Me lähestymme kaikkia Kristuksen puhtaassa rakkaudessa.

Jokainen voi kokea muutoksen parempaan suuntaan. Vuosien mittaan olemme lähettäneet vetoomuksia vähemmän aktiivisille, mielensä pahoittaneille, arvostelijoille, synnintekijöille – tulla takaisin. ”Tulkaa takaisin ja osallistukaa juhla-ateriaan Herran pöydässä. Maistakaa jälleen pyhien yhteyden suloisia ja ihania hedelmiä.” [”Kutsu tulla takaisin”, liite ensimmäisen presidenttikunnan kirjeeseen, 3. joulukuuta 1985.]

Syvällä meidän jokaisen sisimmässä on henki ja halu riisua pois vanha ihminen ja kohota todellisten mahdollisuuksiemme tasolle. Tässä hengessä esitämme jälleen sydämemme pohjasta saman kutsun: Tulkaa takaisin. Me lähestymme teitä Kristuksen puhtaassa rakkaudessa ja ilmaisemme halumme auttaa teitä ja toivottaa teidät tervetulleiksi täysivaltaisiksi jäseniksi. Me sanomme niille, joiden rohkeus on pettänyt tai joilla on vaikeuksia tai jotka ovat peloissaan: Antakaa meidän tukea teitä, rohkaista teitä ja tyynnyttää pelkonne. Ottakaa kirjaimellisesti Herran kutsu: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.” [Matt. 11:28–30.]¹⁴

Opiskelu- ja opetusehdotuksia

Kysymyksiä

Presidentti Monson mainitsi monenlaisia haasteita, jotka aiheuttavat pelastamisen tarpeen (ks. osa 1). Miksi on tärkeää, että pyrimme pelastamaan muita? Kuinka voimme ”herättää” sisimmässämme halun ”pelastaa ja auttaa”?
Käy läpi presidentti Monsonin kertomus Joseph Mallord William Turnerin maalauksesta (ks. osa 2). Kuinka voimme auttaa niiden pelastamisessa, jotka ovat joutuneet elämän myrskyihin? Milloin olet kokenut tai nähnyt kirkon aktiiviseen toimintaan palaamisen tuomaa iloa?
Miksi rakkaus ja kärsivällisyys ovat välttämättömiä pyrkimyksissämme pelastaa? (Ks. osa 3.) Kuinka olet nähnyt rakkauden tuovan jonkun aktiiviseksi kirkon toiminnassa? Mitä voimme oppia Harold Gallacherin kertomuksesta?
Mitä osan 4 kertomukset voivat opettaa meille?
Miksi jäsenten on toisinaan vaikea palata aktiivisuuteen kirkossa? Kuinka voimme auttaa niitä, joiden ”rohkeus on pettänyt” (osa 5)? Kuinka voimme tyynnyttää niiden pelkoja, jotka pelkäävät?

Aiheeseen liittyviä pyhien kirjoitusten kohtia

Hes. 34:16; Matt. 25:35–46; Luuk. 15; Joh. 10:1–16; Moroni 6:4–5; OL 81:5; 84:106

Tutkimisen avuksi

”Tuntiessasi iloa, jonka evankeliumin ymmärtäminen tuo tullessaan, haluat soveltaa oppimaasi käytäntöön. Pyri elämään sopusoinnussa ymmärryksesi kanssa. Kun teet niin, uskosi, tietosi ja todistuksesi vahvistuvat.” (Saarnatkaa minun evankeliumiani, 2005, s. 19.)