”Luku 21: Hallitse sä tunteitasi”, Kirkon presidenttien opetuksia: Thomas S. Monson, 2020

”Luku 21”, Opetuksia: Thomas S. Monson

Luku 21

Hallitse sä tunteitasi

”Kukaan ei voi tehdä meistä vihaisia. Se on meidän valintamme. Jos me haluamme, että meillä on aina oikea henki, meidän täytyy päättää välttää suuttumista.”

Thomas S. Monsonin elämänvaiheita

Presidentti Monson vastasi muiden epäystävällisiin tai vihaisiin sanoihin hiljaisella lempeydellä, joka yleensä tyynnytti kaikkein kireimmätkin tilanteet. Yksi kokemus, joka opetti hänelle, millainen vaikutus oli lempeällä sanalla vihaisen sijaan, tapahtui hänen ensimmäisellä yön yli kestäneellä leirillään partiolaisena. Hän kertoi tästä tapauksesta haastattelijalle, joka kertoi siitä seuraavasti:

”Tommyn ja hänen partiotoveriensa mukana leirillä oli partiojohtaja, seurakunnan jäsen nimeltä Carl, joka käytti tekojalkaa. – –

Kun partiolaiset paneutuivat nukkumaan mökissään, Tommy ja muut katselivat, kun Carl riisui tekojalkansa ja asetti sen makuupussinsa viereen. Yöllä yksi pojista kiipesi makuupussistaan, pihisti Carlin tekojalan ja kätki sen omaan vuoteeseensa.

Kun Carl heräsi, hän huomasi, että jalka oli kadonnut. Mutta sen sijaan että Carl olisi korottanut ääntään ja vaatinut, että hänen omaisuutensa palautettaisiin heti, hän sanoi vain, että hänen piti mennä hetkeksi mökin ulkopuolelle. Partiolaiset katselivat, kun heidän johtajansa hypähteli yhdellä jalalla ulos ovesta. ’Luulen, että jokainen poika tunsi häpeää’, presidentti Monson sanoi.

Carl palasi pian ja huomasi tekojalkansa olevan siinä, mihin hän oli sen edellisenä iltana jättänyt. ’En tiedä, kuinka en huomannut tätä silloin ensimmäisellä kerralla, kun etsin sitä’, Carl sanoi, ’mutta kylläpä olen iloinen, että se on tässä.’

Presidentti Monson sanoi Carlin tietäneen vallan hyvin joutuneensa jonkun pojan kepposen uhriksi, mutta hän päätti suhtautua lempeästi. ’Olimme kaikki parempia poikia, koska hän ei ryhtynyt kovistelemaan meitä.’”¹

”Yksi heistä iskikin ylipapin palvelijaa niin että tämän oikea korva irtosi. Mutta Jeesus – – kosketti miehen korvaa ja paransi hänet.” (Luuk. 22:50–51.)

Thomas S. Monsonin opetuksia

Viha ei ratkaise mitään, mutta se voi tuhota kaiken.

Hiljattain kun katsoin televisiosta uutisia, huomasin, että monet pääuutisista olivat luonteeltaan samanlaisia siinä mielessä, että kaikkien niiden murhenäytelmien taustalla, joista kerrottiin, oli pohjimmiltaan yksi tunne: viha. – – Ajattelin psalminkirjoittajan sanoja: ”Malta mielesi, hillitse vihasi!” [Ps. 37:8.] – –

”Viha ei ratkaise mitään. Se ei rakenna mitään, mutta se voi tuhota kaiken.” [Lawrence Douglas Wilder, lainattuna artikkelissa ”Early Hardships Shaped Candidates”, Deseret News, 1. joulukuuta 1991, s. A2.]²

Jokin aika sitten luin Louise Dickinson Richin kirjoittaman koskettavan kertomuksen – –. Hän kirjoitti:

”Isoäidilläni oli vihollinen nimeltään rouva Wilcox. Isoäiti ja rouva Wilcox muuttivat nuorina morsiamina pienen kaupungin pääkadun varrella oleviin naapuritaloihin, joissa he elivät koko lopun elämänsä. En tiedä, mikä aloitti sodan heidän välillään – enkä usko, että kun minä synnyin yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin, he itsekään muistivat, mistä se alkoi. Se ei ollut mitään kohteliasta kinastelua; se oli täysimittaista sotaa. – –

Kun me lapset kävimme isoäidin luona, osa hauskanpitoa oli se, kun irvistelimme rouva Wilcoxin lastenlapsille. Yhtenä huippupäivänä panimme Wilcoxin sadevesitynnyriin käärmeen. Isoäiti oli toruvinaan, mutta aistimme hänen sanattoman tukensa.

Älkää hetkeäkään kuvitelko, että tämä oli yksipuolinen kampanja. Rouva Wilcoxillakin oli lastenlapsia. Isoäiti ei selvinnyt ehjin nahoin. Ei mennyt yhtään tuulista pyykkipäivää ilman että pyykkinaru katkesi salaperäisesti ja vaatteet putosivat maahan.

En tiedä, kuinka isoäiti olisi kestänyt vaikeuksiaan niin pitkään, ellei hän olisi saanut päivittäistä annosta bostonilaisen sanomalehden kotitaloussivulta. Tämä kotitaloussivu oli suurenmoinen keksintö. Tavanomaisten ruokavinkkien ja siivousohjeiden lisäksi siinä oli palsta, jolla lukijat saattoivat kirjoittaa toisilleen. Ajatus oli, että jos jollakulla oli ongelma – tai jos joku halusi vaikka vain päästellä höyryjä – hän kirjoitti kirjeen lehteen käyttäen jotakin sellaista hienoa nimimerkkiä kuten Arbutus. Se oli isoäidin nimimerkki. Sitten jotkut toiset rouvat, joilla oli sama ongelma, kirjoittivat takaisin ja kertoivat, miten he olivat ratkaisseet ongelman – –. Hyvin usein ongelman ratkettua lukijat jatkoivat kirjoitteluaan lehden sivuilla vuosikaudet kertoen toisilleen lapsistaan ja säilömisistään ja uudesta ruokasalin kalustostaan. Niin kävi isoäidillekin. Hän ja nainen, jonka nimimerkki oli Lokki, kirjoittelivat toisilleen neljännesvuosisadan ajan. Lokki oli isoäidin todellinen ystävä.

Kun olin kuudentoista, rouva Wilcox kuoli. Pienessä kaupungissa, vaikka olisi kuinka paljon vihannut naapuriaan, oli vain asiaan kuuluvaa mennä kysymään, mitä voisi tehdä surevien omaisten hyväksi. Isoäiti meni siistissä perkaaliesiliinassaan osoittaakseen, että hän oli tosissaan avuntarjouksessaan. Hän käveli nurmikon poikki Wilcoxin taloon, jossa Wilcoxin tyttäret panivat hänet siivoamaan jo valmiiksi moitteetonta vierassalia hautajaisia varten. Ja siellä vierassalin pöydällä kunniapaikalla oli valtava leikekirja, ja leikekirjaan oli liimattu siististi vierekkäin isoäidin kirjeet Lokille vuosien varrella ja Lokin kirjeet hänelle. Vaikka kumpikaan nainen ei ollut sitä tiennyt, isoäidin pahin vihollinen oli ollut hänen [kaikkein] paras ystävänsä. Se oli ainoa kerta, jolloin muistan nähneeni isoäitini itkevän. En tiennyt silloin, miksi hän oikein itki, mutta nyt tiedän. Hän itki kaikkia hukkaan heitettyjä vuosia, joita ei koskaan saisi takaisin.” [Mukailtu artikkelista ”Grandma and the Sea Gull”, Together, marraskuu 1957, s. 13–14.]³

Me emme voi tuntea taivaallisen Isämme Henkeä, kun olemme vihaisia.

Me kaikki olemme tunteneet vihaa. Sitä voi ilmaantua, kun asiat eivät suju haluamallamme tavalla. Se saattaa olla reaktio siihen, mitä meistä sanotaan tai meille sanotaan. Saatamme kokea sitä, kun ihmiset eivät käyttäydy haluamallamme tavalla. Kenties sitä syntyy, kun joudumme odottamaan jotakin pidempään kuin olimme arvanneet. Saatamme tuntea suuttumusta, kun toiset eivät näe asioita meidän näkökulmastamme. Vihaan tuntuu olevan lukemattomia mahdollisia syitä.

On hetkiä, jolloin saatamme kiivastua kuvitelluista loukkauksista tai havaituista vääryyksistä. Presidentti Heber J. Grant, kirkon seitsemäs presidentti, kertoi, kuinka hän oli kerran nuorena aikuisena tehnyt työtä eräälle miehelle, joka sitten lähetti hänelle 500 dollarin sekin sekä kirjeen, jossa pyysi anteeksi sitä, ettei pystynyt maksamaan hänelle enempää. Sitten presidentti Grant teki töitä eräälle toiselle miehelle – työtä, joka oli hänen mukaansa 10 kertaa vaikeampaa, vaati 10 kertaa enemmän vaivaa ja paljon enemmän aikaa. Tämä toinen mies lähetti hänelle 150 dollarin sekin. Nuori Heber tunsi tulleensa kohdelluksi mitä epäoikeudenmukaisimmin. Aluksi hän loukkaantui ja sitten raivostui.

Hän kertoi kokemuksesta eräälle vanhemmalle ystävälle, joka kysyi: ”Tarkoittiko se mies loukata sinua?” Presidentti Grant vastasi: ”Ei. Mies kertoi ystävilleni, että hän oli maksanut minulle hyvän palkan.”

Tähän vanhempi ystävä vastasi: ”Tyhmä on se, joka loukkaantuu sellaisesta, mitä ei ollut tarkoitettu loukkaukseksi.” [Ks. Heber J. Grant, Gospel Standards, toim. G. Homer Durham, 1969, s. 288–289.]

Apostoli Paavali kysyy kirjeessä efesolaisille, luvussa 4, jakeessa 26 Joseph Smithin raamatunkäännöksen mukaan: ”Voitteko olla vihaisia tekemättä syntiä? Älkää antako auringon laskea vihanne ylle.” Minä kysyn, onko mahdollista tuntea taivaallisen Isämme Henkeä, kun olemme vihaisia. En tiedä yhtäkään tilannetta, jolloin niin olisi käynyt.

Mormonin kirjan Kolmannessa Nefin kirjassa sanotaan:

”Eikä teidän keskuudessanne pidä olla kiistoja – –.

Sillä totisesti, totisesti minä sanon teille, että se, jossa on kiistelyn henki, ei ole minusta vaan on Perkeleestä, joka on kiistelyn isä, ja hän yllyttää ihmisten sydämet kiistelemään vihaisina keskenään.

Katso, minun oppini ei ole yllyttää ihmisten sydämiä vihaisina toisiaan vastaan, vaan minun oppini on, että sellaisen on loputtava.” [3. Nefi 11:28–30.]

Vihaisena oleminen on antamista periksi Saatanan vaikutukselle. Kukaan ei voi tehdä meistä vihaisia. Se on meidän valintamme. Jos me haluamme, että meillä on aina oikea henki, meidän täytyy päättää välttää suuttumista. Todistan, että se on mahdollista.⁴

Me voimme pidättyä vihasta, olla rauhantekijöitä sekä osoittaa ystävällisyyttä ja kunnioitusta muita kohtaan.

Me olemme kaikki alttiita noille tunteille, jotka – ellei niitä hillitä – voivat johtaa vihaan. Me koemme tyytymättömyyttä tai ärtymystä tai vihamielisyyttä, ja jos niin päätämme, menetämme malttimme ja suutumme toisille. On kohtalon ivaa, että ne toiset ovat usein oman perheemme jäseniä – niitä, joita todellisuudessa rakastamme eniten.

Monia vuosia sitten luin sanomalehdestä seuraavan Associated Pressin uutissähkeen: Iäkäs mies kertoi veljensä hautajaisissa, että hän oli asunut nuoresta miehestä lähtien veljensä kanssa pienessä yksihuoneisessa mökissä lähellä Canisteoa New Yorkin osavaltiossa. Kerran riideltyään he olivat jakaneet huoneen kahtia liituviivalla, eikä kumpainenkaan ollut astunut viivan yli eikä puhunut sanaakaan toiselle sen päivän jälkeen – 62 vuoteen. Miettikääpä vain sen suuttumisen seurauksia. Millainen murhenäytelmä!

Tehkäämme tietoinen päätös – joka kerta kun meidän täytyy valita – että hillitsemme vihan ja jätämme sanomatta ne tylyt ja loukkaavat asiat, joita meillä on ehkä kiusaus sanoa.

Vanhin Charles W. Penrose palveli kahdentoista koorumissa ja ensimmäisessä presidenttikunnassa 1900-luvun alkuvuosina. Rakastan hänen kirjoittamansa kirkon laulun sanoja:

Hallitse sä tunteitasi,
Veli, sielus lämmin on,
Vaali mietteit rinnassasi,
Elos olkoon moitteeton.
Kouluta sä tunteitasi
Mieli tyynnä, rauhaisna,
Kiihko jäytää järkeäsi,
Aatos liikkuu alhaalla.
[”Hallitse sä tunteitasi”, MAP-lauluja, 1974, 19.] – –

Olkaamme taivaallisen Isämme kelvollisia poikia [ja tyttäriä]. Olkaamme aina esimerkillisiä kodeissamme ja uskollisia kaikkien käskyjen pitämisessä, ettemme hautoisi mielessämme mitään vihamielisyyttä ketään kohtaan vaan olisimme sen sijaan rauhantekijöitä muistaen aina Vapahtajan kehotuksen: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne” [Joh. 13:35].⁵

Vaikka maailmanrauha on ylevä tavoite, se on vain tulosta henkilökohtaisesta rauhasta, johon jokainen ihminen pyrkii. En puhu rauhasta, jota ihminen ajaa, vaan Jumalan lupaamasta rauhasta. Puhun rauhasta kodeissamme, rauhasta sydämessämme, rauhasta elämässämme. Ihmisen tavan mukainen rauha on katoavaista. Jumalan tavan mukainen rauha säilyy.⁶

Haluaisin kannustaa kirkon jäseniä, missä heitä onkin, osoittamaan ystävällisyyttä ja kunnioitusta kaikille ihmisille kaikkialla. Maailma, jossa me elämme, on täynnä monimuotoisuutta. Me voimme ja meidän tulee osoittaa kunnioitusta niitä kohtaan, joiden uskonkäsitykset eroavat omistamme.⁷

Me voimme osoittaa armoa ja antaa auliisti anteeksi.

Presidentti J. Reuben Clark jr. [sanoi]: ”– – Ajattelen usein, että yksi kauneimmista asioista Kristuksen elämässä olivat Hänen sanansa ristillä, kun Hän kuoleman tuskasta kärsien, minkä piinan on sanottu olevan tuskallisinta, mitä muinaisajan ihmiset keksivät, – – kun Hänet oli epäoikeudenmukaisesti, laittomasti, vastoin kaikkia armon sääntöjä tuomittu ja sitten ristiinnaulittu, kun Hänet oli naulittu ristiin ja Hän antaisi pian henkensä, Hän sanoi taivaalliselle Isälleen, kuten kuuloetäisyydellä olleet todistavat: ’Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.” (Luuk. 23:34.)” [Julkaisussa Conference Report, lokakuu 1955, s. 24.]

Mormonin kirjassa Alma kuvailee edellä sanottua kauniisti omilla sanoillaan: ”Ja nyt, armonsuunnitelmaa ei voitaisi toteuttaa, ellei sovitusta suoritettaisi; sen tähden Jumala itse sovittaa maailman synnit toteuttaakseen armonsuunnitelman, tyydyttääkseen oikeudenmukaisuuden vaatimukset, jotta Jumala voisi olla täydellinen, oikeudenmukainen Jumala ja myös armollinen Jumala” [Alma 42:15].

Tällaisen tiedon pohjalta kysymme itseltämme: Miksi sitten näemme joka puolella sellaista, että ihmiset kieltäytyvät antamasta anteeksi toisilleen ja osoittamasta puhdistavaa armoa ja anteeksiantoa? Mikä tukkii tien sellaiselta parantavalta balsamilta, joka puhdistaa ihmisten haavat? Johtuuko se itsepäisyydestä? Voiko se johtua ylpeydestä? Kenties vihan on vielä hälvettävä ja hävittävä. ”Moite pitää haavat avoimina. Ainoastaan anteeksianto parantaa!” [O Pioneers!, Hallmark Hall of Fame -videosovitus Willa Catherin romaanista, 1991.] – –

Profeetta Joseph kehotti: ”Olkaa laupiaita, niin saatte osaksenne laupeutta. Pyrkikää auttamaan sielujen pelastamisessa eikä niiden tuhoamisessa, sillä totisesti te tiedätte, että ’yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan [taivaassa] enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa’.” [Kirkon presidenttien opetuksia: Joseph Smith, 2007, s. 411; ks. Luuk. 15:7.]⁸

”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät” (Luuk. 23:34).

Tunnen erään perheen, joka tuli Amerikkaan Saksasta. Englannin kieli oli heille vaikeaa. Heillä oli vain vähän omaisuutta, mutta jokaista siunattiin tahdolla tehdä työtä ja rakastaa Jumalaa.

Perheen kolmas lapsi syntyi, eli vain kaksi kuukautta ja sitten kuoli. Isä oli huonekalupuuseppä ja teki kauniin arkun kallisarvoisen lapsensa ruumiille. Hautajaispäivä oli synkkä kuvastaen siten heidän menetyksestään tuntemaansa surua. Kun perhe käveli kappelille isän kantaessa pikkuruista arkkua, pieni joukko ystäviä oli kokoontunut yhteen. Kappelin ovi oli kuitenkin lukossa. Kiireinen piispa oli unohtanut hautajaiset. Yritykset hänen tavoittamisekseen eivät tuottaneet tulosta. Tietämättä, mitä tehdä, isä otti arkun kainaloonsa ja perhe vierellään kantoi sen kotiin kaatosateessa kävellen.

Ellei perheellä olisi ollut niin paljon luonteenlujuutta, he olisivat voineet syyttää piispaa ja kantaa kaunaa. Kun ikävä tapaus selvisi piispalle, hän kävi vierailulla perheen luona ja pyysi anteeksi. Yhä selvästi mielensä pahoittaneena mutta kyyneleet silmissään isä hyväksyi anteeksipyynnön, ja miehet syleilivät sovinnon hengessä. Ei jäänyt mitään – – aiheuttamaan lisää suuttumuksen tunteita. Rakkaus ja hyväksyntä vallitsivat. – –

Kuten Alexander Pope kirjoitti: ”Erehtyminen on inhimillistä, anteeksiantaminen jumalallista” [An Essay on Criticism, 1711, osa 2, rivi 325].

Joskus me saatamme loukkaantua hyvin helposti. Toisissa tilanteissa olemme liian itsepäisiä hyväksymään vilpitöntä anteeksipyyntöä. Kuka alistaa oman minänsä, ylpeytensä ja loukkaantumisensa – ja astuu sitten esiin sanoen: ”Olen todella pahoillani! Olkaamme jälleen kuten ennen: ystäviä. Älkäämme siirtäkö tuleville sukupolville kaunaa, oman aikamme vihaa.” Poistakaamme kaikki [kauna, joka ei] saa aikaan muuta kuin tuhoa.

Mistä [ikävät tunteet] ovat peräisin? Jotkin aiheutuvat selvittämättömistä kiistoista, jotka johtavat kaunaan ja edelleen tunnonvaivoihin ja katumukseen. Toiset saavat alkunsa pettymyksistä, kateudesta, väittelyistä ja kuvitelluista loukkauksista. Meidän täytyy selvittää ne – tehdä niistä loppu eikä jättää niitä jäytämään, myrkyttämään ja lopulta tuhoamaan. – –

Saanen päättää kertomukseen kahdesta miehestä, joita pidän sankareina. Heidän rohkeita tekojaan ei suoritettu kansallisessa mittakaavassa vaan rauhallisessa laaksossa, joka tunnetaan Utahin Midwaynä.

Useita vuosia sitten Roy Kohler ja Grant Remund palvelivat yhdessä kirkon tehtävissä. He olivat parhaat ystävykset. He olivat maanviljelijöitä ja maitotilallisia. Sitten syntyi väärinkäsitys, joka aiheutti vähäisen särön heidän välilleen.

Kun Roy Kohler myöhemmin sairastui vakavasti syöpään ja hänellä oli enää vähän elinaikaa, vaimoni Frances ja minä kävimme Royn ja hänen vaimonsa luona, ja minä annoin Roylle siunauksen. Jälkeenpäin jutellessamme veli Kohler sanoi: ”Kuulkaas, kun kerron teille yhden hienoimmista kokemuksista, mitä minulla on elämäni varrella ollut.” Sitten hän kertoi minulle erimielisyydestään Grant Remundin kanssa ja sitä seuranneesta vieraantumisesta. Hän selitti: ”Me olimme tavallaan riidoissa keskenämme.”

”Sitten”, Roy jatkoi, ”olimme juuri saaneet heinän korjatuksi talven varalle, kun eräänä yönä kuumentunut heinä syttyi itsestään palamaan, paloi ja poltti maan tasalle ladon ja kaiken, mitä siellä oli. Olin aivan poissa tolaltani”, Roy sanoi. ”En tiennyt, mitä ihmettä voisin tehdä. Yö oli pimeä lukuun ottamatta tulen hiipuvaa hiillosta. Silloin näin tiellä Grant Remundin maatilalta päin lähestyvät traktorien ja muun raskaan kaluston valot. ’Pelastuspartion’ kääntyessä pihatiellemme ja kohdatessa minut kyynelissä Grant sanoi: ’Roy, sinulla on melkoinen sotku siivottavanasi. Poikani ja minä olemme tässä. Ryhdytäänpä työhön.’” Yhdessä he kävivät käsiksi urakkaan. Kätketty kiila, joka oli lyhyen aikaa erottanut heitä, oli hävinnyt ikiajoiksi. He tekivät työtä läpi yön ja vielä seuraavana päivänä monien muiden paikkakuntalaisten liittyessä mukaan.

Roy Kohler on nukkunut pois, ja Grant Remund ikääntyy. Heidän poikansa ovat palvelleet yhdessä seurakuntansa piispakunnassa. Pidän suuressa arvossa näiden kahden suurenmoisen perheen ystävyyttä.

”Olkaa laupiaita, niin saatte osaksenne laupeutta.”

Olkaamme aina esimerkillisiä kodeissamme ja uskollisia kaikkien käskyjen pitämisessä, ettemme hautoisi mielessämme mitään [ikäviä tuntemuksia] vaan pikemminkin muistaisimme Vapahtajan kehotuksen: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne” [Joh. 13:35].⁹

Opiskelu- ja opetusehdotuksia

Kysymyksiä

Presidentti Monson huomautti vihan yleisyydestä ja tähdensi, kuinka tuhoisaa se on (ks. osa 1). Kuinka olet huomannut, että ”viha ei ratkaise mitään”? Kuinka voimme ”hillitä vihamme”? Mitä voimme oppia kertomuksesta, jossa kerrotaan nimimerkeistä ”Arbutus” ja ”Lokki”?
Tarkastele syitä, joiden vuoksi me toisinaan tunnemme suuttumusta, kuten presidentti Monson mainitsi (ks. osa 2). Kuinka voimme voittaa taipumuksen olla vihaisia näissä tilanteissa? Miksi on tärkeää ymmärtää, että me voimme päättää olla suuttumatta? Kuinka olet pystynyt tekemään sovinnon jonkun sellaisen kanssa, jota kohtaan olet tuntenut suuttumusta? Kuinka voimme vähentää kiistelyä kodissamme tai muissa ihmissuhteissa?
Kuinka meistä voi tulla tehokkaampia rauhantekijöitä? (Ks. osa 3.) Kuinka voimme oppia enemmän rakastamaan ja kunnioittamaan ihmisiä, jotka ovat erilaisia kuin me?
Tarkastele presidentti Monsonin opetuksia armosta ja anteeksiannosta (ks. osa 4). Miltä teistä on tuntunut, kun joku on antanut anteeksi teille? Miltä teistä on tuntunut, kun olette antaneet anteeksi jollekulle? Kuinka se, että kieltäydymme antamasta anteeksi, vaikuttaa meihin? Kuinka voimme omaksua sydämen, joka on valmiimpi antamaan anteeksi? Mitä voimme oppia anteeksiannosta osan 4 kertomusten pohjalta?

Aiheeseen liittyviä pyhien kirjoitusten kohtia

Ps. 145:8; Sananl. 15:1; Saarn. 7:9; Matt. 5:38–42; Jaak. 3:2–6; 5:9; Moosia 4:13; Alma 24:17–19; 3. Nefi 12:9

Opetusvihje

”Kun saat oppiaiheeseen liittyviä oivalluksia ja vaikutelmia, tallenna ne, jotta muistat ne ja voit palata niihin myöhemmin. – – Kun tallennat hengellisiä vaikutelmia, osoitat Herralle, että arvostat Hänen opastustaan, ja Hän siunaa sinua ilmoituksella entistä useammin.” (Opettaminen Vapahtajan tavalla, 2016, s. 12.)