”Luku 8: Kutsu rohkeuteen”, Kirkon presidenttien opetuksia: Thomas S. Monson, 2020

”Luku 8”, Opetuksia: Thomas S. Monson

Luku 8

Kutsu rohkeuteen

”Olkaamme aina rohkeita ja valmistautuneita puolustamaan sitä, mihin me uskomme.”

Thomas S. Monsonin elämänvaiheita

Nuorena aikuisena Thomas S. Monson palveli Yhdysvaltain laivaston reservijoukoissa. Tänä aikana hän ja muut tarvitsivat usein rohkeutta pysyäkseen lujina siinä, mihin he uskoivat. Muistellessaan yhtä sellaista tilannetta hän sanoi:

”Ensimmäinen kokemukseni siitä, kun puolustin rohkeasti vakaumustani, taisi tapahtua palvellessani Yhdysvaltain laivastossa [hieman] toisen maailmansodan [jälkeen].

Laivaston alokasleiri ei ollut mikään helppo kokemus minulle eikä kenellekään sen läpi käyneelle. Ensimmäiset kolme viikkoa olin vakuuttunut, että henkeni oli vaarassa. Laivasto ei yrittänyt kouluttaa minua, se yritti tehdä minusta selvää.

Muistan ikuisesti, kun ensimmäisen viikon jälkeen koitti sunnuntai. Saimme komentavalta kersantilta tervetulleen viestin. Seisoessamme asennossa harjoituskentällä Kalifornian raikkaassa tuulenvireessä kuulimme hänen käskynsä: ’Tänään jokainen menee kirkkoon – siis kaikki minua lukuun ottamatta. Minä aion rentoutua!’ Sitten hän huusi: ’Kaikki te katoliset, te kokoonnutte Camp Decaturiin – älkääkä tulko takaisin ennen kello kolmea. Eteenpäin, mars!’ Aika suuri joukko lähti pois. Sitten hän ärjyi seuraavan käskynsä: ’Te, jotka olette juutalaisia, te kokoonnutte Camp Henryyn – älkääkä tulko takaisin ennen kello kolmea. Eteenpäin, mars!’ Vähän pienempi joukko marssi pois. Sitten hän sanoi: ’Te loput protestantit kokoonnutte Camp Farragutin tiloissa – älkääkä tulko takaisin ennen kello kolmea. Eteenpäin, mars!’

Mielessäni kävi heti ajatus: ’Monson, sinä et ole katolinen, sinä et ole juutalainen, sinä et ole protestantti. Sinä olet mormoni, joten sinä jäät seisomaan paikallesi!’ Voin vakuuttaa teille, että tunsin olevani aivan yksin. Rohkea ja päättäväinen kylläkin, mutta yksin.

Sitten kuulin suopeimmat sanat, mitä koskaan kuulin tämän kersantin lausuvan. Hän katsoi minuun päin ja kysyi: ’Entä miksikäs te miehet itseänne kutsutte?’ Siihen hetkeen asti en ollut huomannut, että vieressäni tai takanani harjoituskentällä seisoi muitakin. Melkein yhteen ääneen jokainen meistä vastasi: ’Mormoneiksi!’ On vaikea kuvata iloa, joka täytti sydämeni, kun katsoin taakseni ja näin kourallisen muita laivaston alokkaita.

Kersantti raapi päätään hämmentynyt ilme kasvoillaan, mutta lopulta hän sanoi: ’No te kaverit, menkää etsimään jokin kokoontumispaikka. Älkääkä tulko takaisin ennen kello kolmea. Eteenpäin, mars!’

Marssiessamme pois ajattelin vuosia aiemmin Alkeisyhdistyksessä oppimani lorun sanoja:

Uskalla olla mormoni,
uskalla yksin seistä.
Puolesta vakaumuksesi
uskalla taittaa peistä.

Vaikka kokemukseni päättyikin toisin kuin olin odottanut, olin ollut halukas seisomaan yksinkin, jos se olisi ollut tarpeen.

Sen päivän jälkeen on ollut hetkiä, jolloin takanani ei seisonutkaan ketään, ja näin ollen todella seisoin yksin. Kuinka kiitollinen olenkaan, että tein kauan sitten tuon päätöksen pysyä vahvana ja uskollisena, aina valmistautuneena ja valmiina puolustamaan uskontoani, mikäli tarve vaatisi.”¹

Koko elämänsä ajan presidentti Monson tähdensi periaatteita, joita tämä kokemus havainnollistaa. ”Olkaamme aina rohkeita ja valmistautuneita puolustamaan sitä, mihin me uskomme”, hän sanoi, ”ja jos meidän täytyy tehdä se yksin, tehkäämme se rohkeasti, sen voiman vahvistamina, että todellisuudessa emme ole koskaan yksin, kun seisomme taivaallisen Isämme rinnalla.”²

presidentti Monson puhujakorokkeella — Presidentti Thomas S. Monson huhtikuun 2008 yleiskonferenssissa

Thomas S. Monsonin opetuksia

Pyhät kirjoitukset antavat mallin rohkeudesta.

Kun mietin kaikkea sitä, mitä kohtaatte tämän päivän maailmassa, mieleeni tulee yksi sana. Se kuvailee erästä ominaisuutta, jota me kaikki tarvitsemme. – – Se ominaisuus on rohkeus.³

Rohkeutta – – vaaditaan aina. Pyhät kirjoitukset kuvaavat tätä totuutta. Joosef, Jaakobin poika, sama, joka myytiin Egyptiin, osoitti lujaa päättäväisyyttä ja rohkeutta sanoessaan Potifarin vaimolle, joka yritti vietellä häntä: ”’Kuinka minä siis voisin tehdä niin pahan teon ja rikkoa Jumalaa vastaan?’ Ja – – Joosef ei suostunut” vaan lähti pois. (1. Moos. 39:9–10.)

Meidän aikanamme muuan isä sovelsi tätä esimerkkiä rohkeudesta lastensa elämään sanomalla: ”Jos joskus joudutte paikkaan, jossa teidän ei pitäisi olla, lähtekää pois!”

Profeetta Daniel osoitti suurta rohkeutta puolustamalla sitä, minkä hän tiesi oikeaksi, ja osoittamalla rohkeutta rukoilla, vaikka häntä uhattiin kuolemalla, mikäli hän niin tekisi (ks. Dan. 6).

Rohkeus oli tunnusomaista Abinadille, kuten osoittaa Mormonin kirjan kuvaus siitä, että hän oli valmis antamaan henkensä ennemmin kuin kieltäisi totuuden (ks. Moosia 11:20; 17:20).

Kukapa ei saisi innoitusta niiden Helamanin kahdentuhannen nuoren sotilaan elämästä, jotka opettivat ja osoittivat, kuinka tarpeellista on noudattaa rohkeasti vanhempien opetuksia – –? (Ks. Alma 56.)

nuoret sotilaat — ”Helamanin [kaksituhatta nuorta sotilasta] opettivat ja osoittivat, kuinka tarpeellista on noudattaa rohkeasti vanhempien opetuksia.”

Ehkäpä kunkin näistä kertomuksista kruunaa esimerkillään Moroni, jolla oli rohkeutta pysyä vanhurskaana loppuun asti (ks. Moroni 1–10).⁴

Mikään selostus esikuvista, joita meidän tulee seurata, ei olisi täydellinen ilman Joseph Smithiä, tämän evankeliumin taloudenhoitokauden ensimmäistä profeettaa. Ollessaan vasta neljätoistavuotias tämä rohkea nuorukainen meni lehtoon, jota myöhemmin kutsuttaisiin pyhäksi, ja sai vastauksen vilpittömään rukoukseensa.

Joseph sai kärsiä armotonta vainoa kertoessaan muille tuossa lehdossa saamastaan loistavasta näystä. Vaikka häntä pilkattiin ja halveksittiin, hän pysyi lujana. Hän sanoi: ”Olin nähnyt näyn; tiesin sen, ja minä tiesin, että Jumala tiesi sen, enkä voinut sitä kieltää enkä uskaltanutkaan sitä tehdä” [JS–H 1:25].

Askel askeleelta, kohdaten vastustusta lähes joka käänteessä ja silti aina Herran käden ohjaamana Joseph perusti Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon. Hän osoittautui rohkeaksi kaikessa mitä hän teki.

Kun hänet hänen elämänsä lähestyessä loppuaan vietiin yhdessä veljensä Hyrumin kanssa Carthagen vankilaan, hän kohtasi urheasti kaiken, mitä hän epäilemättä tiesi olevan edessä, ja hän sinetöi todistuksensa verellään.

Kun me kohtaamme elämän koetuksia, seuratkaamme aina profeetta Joseph Smithin antamaa esimerkkiä lannistumattomasta rohkeudesta.⁵

Tarvitsemme rohkeutta jokaisena elämämme päivänä – emme vain tärkeissä merkkitapauksissa vaan vielä useammin silloin kun teemme päätöksiä tai reagoimme ympärillämme oleviin olosuhteisiin. Skotlantilainen runoilija ja kirjailija Robert Louis Stevenson on sanonut: ”Arkipäivän rohkeutta ei ole juuri kukaan näkemässä. Mutta se on aivan yhtä jaloa, vaikka rummut eivät pärise eivätkä väkijoukot huuda nimeäsi.” [Julkaisussa Hal Urban, Choices That Change Lives, 2006, s. 122.]⁶

Usein tarvitaan rohkeutta tehdä ja puolustaa sitä, mikä on oikein.

Me elämme maailmassa, jossa moraaliarvot on suuressa määrin heitetty syrjään, jossa synti on räikeästi nähtävillä ja jossa kiusaukset eksyä kaidalta ja kapealta polulta ympäröivät meitä. Koemme alituiseen paineita ja salakavalia vaikutteita, jotka hävittävät sitä, mikä on säädyllistä, ja yrittävät korvata sen maallistuneen yhteiskunnan pinnallisilla ajattelu- ja käyttäytymistavoilla. – –

Me joudumme hyvin suurella todennäköisyydellä puolustamaan sitä, mihin uskomme. Onko meillä rohkeutta tehdä niin? – –

Rohkeutta on monenlaista. Kristitty kirjailija Charles Swindoll on kirjoittanut: ”Rohkeutta ei ole rajattu taistelukentälle – – eikä siihen, että ottaa omassa kodissa urheasti kiinni varasta. Rohkeuden todelliset koetukset ovat paljon vähäeleisempiä. Ne ovat sisäisiä koetuksia, kuten sitä, että pysyy uskollisena, kun kukaan ei ole näkemässä, – – että seisoo yksin, kun tulee ymmärretyksi väärin.” [Growing Strong in the Seasons of Life, 1983, s. 398.] Haluaisin lisätä, että tähän sisäiseen rohkeuteen sisältyy myös se, että teemme oikein, vaikka meitä ehkä pelottaakin, puolustamme uskoamme silläkin uhalla, että meitä pilkataan, ja pidämme kiinni noista uskonkäsityksistä silloinkin kun olemme vaarassa menettää ystäviä tai yhteiskunnallisen aseman. Sen, joka puolustaa päättäväisesti sitä, mikä on oikein, on otettava riski, että toisinaan häntä paheksutaan tai hän joutuu epäsuosioon.

Kun palvelin Yhdysvaltain laivastossa [hieman toisen maailmansodan jälkeen], sain kuulla pelottomista teoista, urheista tapauksista ja rohkeutta osoittavista esimerkeistä. Yksi sellainen, jota en koskaan unohda, oli kertomus 18-vuotiaasta merimiehestä, joka ei ollut meidän uskoamme. Komppanian 250 miehestä hän oli ainoa, joka polvistui joka ilta vuoteensa viereen, toisinaan keskellä kiusaajien pilkkahuutoja ja epäuskoisten ilveilyjä. Päänsä painaen hän rukoili Jumalaa. Hän ei koskaan empinyt. Hän ei koskaan horjunut. Hänellä oli rohkeutta. – –

Me kaikki tunnemme pelkoa, koemme pilkkaa ja kohtaamme vastustusta. Olkoon meillä kaikilla rohkeutta uhmata joukon yksimielisyyttä, rohkeutta puolustaa periaatetta. Jumalalle on otollista rohkeus eikä periksi antaminen. Rohkeudesta tulee elävä ja puoleensa vetävä hyve, kun sitä ei pidetä ainoastaan valmiutena kuolla miehekkäästi vaan myös päättäväisyytenä elää kunnollisesti. Kun menemme eteenpäin pyrkien elämään siten kuin meidän pitäisi, me saamme varmasti apua Herralta ja voimme etsiä lohtua Hänen sanoistaan.⁷

Pyyntöni – – on, että teillä on rohkeutta edustaa lujina totuutta ja vanhurskautta. Koska yhteiskunnan nykysuuntaus on kaukana Herran meille antamista arvoista ja periaatteista, te joudutte melko varmasti puolustamaan sitä, mihin uskotte. Ellei todistuksenne juuria ole istutettu lujasti, teidän on vaikeaa pitää puolianne niiden pilkkaa vastaan, jotka kyseenalaistavat uskonne. Kun todistuksenne evankeliumista, Vapahtajasta ja taivaallisesta Isästämme on istutettu lujasti, se vaikuttaa kaikkeen, mitä teette koko elämänne ajan. Vastustaja ei pitäisi mistään enemmän kuin siitä, että sallisitte ivallisten huomautusten ja arvostelun kirkkoa kohtaan aiheuttaa teille epävarmuutta ja epäilystä. Todistuksenne, kun sitä ravitaan alinomaa, pitää teidät turvassa.

Palauttakaamme mieleemme Lehin näky elämän puusta. Hän näki, että monet, jotka olivat pitäneet kiinni rautakaiteesta, päässeet pimeyden sumujen läpi ja saapuneet vihdoin elämän puulle ja nauttimaan puun hedelmää, loivat sitten ”katseensa ympärilleen ikään kuin olisivat olleet häpeissään” [1. Nefi 8:25]. Lehi ihmetteli heidän häpeänsä syytä. Kun hän katseli ympärilleen, hän näki ”vesivirran toisella puolella suuren ja avaran rakennuksen – –.

Ja se oli täynnä ihmisiä, sekä vanhoja että nuoria, sekä miehiä että naisia; ja heidän pukeutumistapansa oli tavattoman hieno; ja he pilkkasivat ja osoittelivat sormellaan niitä, jotka – – olivat nauttimassa hedelmää.” [1. Nefi 8:26.]

Suuri ja avara rakennus Lehin näyssä edustaa niitä maailman ihmisiä, jotka pilkkaavat Jumalan sanaa ja ivaavat niitä, jotka ottavat sen vastaan, rakastavat Vapahtajaa ja noudattavat käskyjä. Mitä tapahtuu niille, jotka ovat häpeissään, kun heitä pilkataan? Lehi kertoo meille: ”Ja maistettuaan hedelmää he olivat häpeissään niiden tähden, jotka ivasivat heitä; ja he lankesivat kielletyille poluille ja joutuivat hukkaan” [1. Nefi 8:28].

Lehin näky elämän puusta — Kuvaus Lehin näystä elämän puusta (ks. 1. Nefi 8; 11). Presidentti Monson kannusti kirkon jäseniä olemaan rohkeita vakaumuksessaan ja lujia, kun ihmiset pilkkaavat ja ivaavat.

Julistakaa vakaumuksenne tuomalla rohkeudella yhdessä apostoli Paavalin kanssa: ”Minä en häpeä [Kristuksen] evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille” [Room. 1:16].

Siltä varalta että tunnette olevanne riittämättömiä edessänne oleviin tehtäviin, muistutan teitä toisista apostoli Paavalin mieltä ylentävistä sanoista, jotka voivat antaa meille rohkeutta: ”Eihän Jumala ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja terveen harkinnan hengen” [2. Tim. 1:7]. – – Hänen avullaan teillä on rohkeutta kohdata mitä tahansa.⁸

Meillä voi olla moraalista rohkeutta olla valona muille.

Meitä ympäröivät ihmisten filosofiat. Tänä päivänä synti verhotaan usein suvaitsevuuden naamiolla. Älkää antako pettää itseänne, sillä sen julkisivun takana on syvää surua, murhetta ja tuskaa. Te erotatte oikean väärästä, eikä mikään naamio, olipa se kuinka vetoava tahansa, pysty muuttamaan sitä. Synnin luonne pysyy muuttumattomana. Jos niin kutsutut ystävänne yllyttävät teitä tekemään jotakin sellaista, minkä tiedätte vääräksi, te olette niitä, jotka puolustavat päättäväisesti sitä, mikä on oikein, siinäkin tapauksessa että jäisitte yksin. Olkoon teillä moraalista rohkeutta olla valo, jota toiset voivat seurata. Ei ole ystävyyttä, joka olisi arvokkaampi kuin oma puhdas omatuntonne, oma moraalinen puhtautenne – ja kuinka suurenmoinen tunne onkaan tietää, että on paikalla, johon on kutsuttu, puhtaana ja varmana siitä, että on kelvollinen olemaan siinä.⁹

Television, elokuvien ja muiden tiedotusvälineiden esittämät viestit ovat usein täysin päinvastaisia sille, mitä me haluamme lastemme omaksuvan ja pitävän arvossa. Meillä on velvollisuus, paitsi opettaa heitä olemaan lujia hengessä ja opissa, myös auttaa heitä pysymään sellaisina, riippumatta heidän mahdollisesti kohtaamistaan ulkopuolisista voimista. Tämä edellyttää meiltä paljon aikaa ja ponnistelua – ja voidaksemme auttaa muita me itse tarvitsemme hengellistä ja moraalista rohkeutta vastustaa sitä pahaa, jota me näemme joka puolella.¹⁰

Palvelin – – Kanadan lähetyskentän johtajana. Ontariossa Kanadassa kaksi lähetyssaarnaajaamme kulki ovelta ovelle kylmänä, lumisena iltapäivänä. Heillä ei ollut ollut lainkaan menestystä. Toinen vanhin oli kokenut, toinen uusi.

He koputtivat Elmer Pollardin oveen, ja koska herra Pollard sääli paleltumaisillaan olevia lähetyssaarnaajia, hän kutsui heidät sisään. He esittivät sanomansa ja kysyivät, yhtyisikö hän heidän kanssaan rukoukseen. Hän suostui sillä ehdolla, että saisi pitää rukouksen.

Herra Pollardin rukous hämmästytti lähetyssaarnaajia. Hän sanoi: ”Taivaallinen Isä, siunaa näitä kahta harhaan johdettua lähetyssaarnaajaparkaa, että he palaisivat kotiinsa eivätkä tuhlaisi aikaansa kertomalla kanadalaisille sanomaa, joka on niin mielikuvituksellinen ja josta he tietävät niin vähän.”

Kun he nousivat polviltaan, herra Pollard kielsi lähetyssaarnaajia tulemasta enää koskaan hänen kotiinsa. Heidän lähtiessään hän sanoi heille pilkallisesti: ”Ette te kuitenkaan voi väittää, että todella uskotte Joseph Smithin olevan Jumalan profeetta!” ja läimäytti oven kiinni.

Lähetyssaarnaajat olivat kävelleet vain vähän matkaa, kun nuorempi tovereista sanoi arasti: ”Vanhin, me emme vastanneet herra Pollardin kysymykseen.”

Vanhempi toveri sanoi: ”Meidät on torjuttu. Jatketaan matkaa.”

Nuori lähetyssaarnaaja oli kuitenkin itsepintainen, ja he palasivat herra Pollardin ovelle. Pollard tuli avaamaan ja sanoi vihaisesti: ”Minä luulin kieltäneeni teitä nuoria miehiä koskaan enää palaamasta!”

Silloin nuorempi toveri sanoi kaiken rohkeutensa kooten: ”Herra Pollard, kun lähdimme oveltanne, sanoitte, ettemme todella uskoneet, että Joseph Smith oli Jumalan profeetta. Minä haluan todistaa teille, herra Pollard, että minä tiedän, että Joseph Smith oli Jumalan profeetta, että hän käänsi innoituksen kautta pyhän aikakirjan, joka tunnetaan Mormonin kirjana, että hän todella näki Isän Jumalan ja Hänen Poikansa Jeesuksen.” Sitten lähetyssaarnaajat lähtivät ovelta.

Kuulin samaisen herra Pollardin kertovan todistuskokouksessa tuon unohtumattoman päivän kokemuksista. Hän sanoi: ”Sinä iltana uni ei tullut. Kääntyilin vuoteessani. Yhä uudelleen kuulin mielessäni sanat: ’Joseph Smith oli Jumalan profeetta. Minä tiedän sen… Minä tiedän sen… Minä tiedän sen.’ Maltoin tuskin odottaa aamua. Soitin lähetyssaarnaajille numeroon, joka oli painettu pieneen uskonkappaleet sisältävään korttiin. He palasivat, ja tällä kertaa vaimoni ja perheeni ja minä yhdyimme keskusteluun innokkaina totuuden etsijöinä. Tulos on, että me kaikki otimme vastaan Jeesuksen Kristuksen evankeliumin. Olemme ikuisesti kiitollisia siitä todistuksesta, jonka nuo rohkeat, nöyrät lähetyssaarnaajat toivat meille totuudesta.”¹¹

Saanen puhua – – rohkeudesta olla tuomitsematta muita. Saatatte kysyä: ”Vaatiiko se todella rohkeutta?” Ja vastaukseni on, että minä uskon, että on monia tilanteita, jolloin oleminen tuomitsematta – tai juoruilematta tai arvostelematta, mitkä asiat ovat epäilemättä sukua tuomitsemiselle – vaatii rohkeutta.

Valitettavasti on niitä, jotka katsovat tarpeelliseksi arvostella ja vähätellä muita. Olette epäilemättä olleet sellaisten ihmisten seurassa, ja tulette edelleen olemaan. – – Meidän ei tarvitse ihmetellä, kuinka meidän tulisi toimia sellaisissa tilanteissa. – – Vapahtaja – – kehotti: ”Lakatkaa etsimästä vikoja toisistanne” [OL 88:124]. Kun olette ikätoverienne joukossa ja tunnette painostusta osallistua sen kaltaiseen arvosteluun ja tuomitsemiseen, vaatii todellista rohkeutta olla menemättä mukaan. – –

Pyydän teitä olemaan rohkeita ja olemaan tuomitsematta ja arvostelematta muita samoin kuin olemaan rohkeita huolehtimaan siitä, että jokainen otetaan mukaan joukkoon ja että jokainen tuntee olevansa rakastettu ja arvokas.¹²

Me tarvitsemme rohkeutta kestää elämän haasteita.

Mitä minä voin tehdä?” Pidän tästä määritelmästä: pitää rohkeasti puolensa. Uskominen saattaa vaatia teiltä rohkeutta. Toisinaan tarvitsette rohkeutta ollaksenne kuuliaisia. Se on ehdottoman välttämätöntä teille kestääksenne siihen päivään asti, jolloin lähdette tästä kuolevaisuuden olemassaolosta.¹³

Rakastan näitä runoilija Ella Wheeler Wilcoxin sanoja:

On helppoa kai olla iloinen
kun elo kuin silkkiä on.
Vaan arvokas on se, ken hymyilee
kurimuksessa ahdingon. 
[”Worth While”, julkaisussa Ella Wheeler Wilcox, Poems of Sentiment, 1906, s. 11]

Paul Tingey oli sellainen mies. – – Paul varttui hyvässä myöhempien aikojen pyhien kodissa ja palveli Herraa kunniakkaasti lähetystyössä Saksassa. Eräs hänen tovereistaan lähetyskentällä oli vanhin Bruce D. Porter seitsemänkymmenen ensimmäisestä koorumista. Vanhin Porter on kuvaillut vanhin Tingeyä erääksi omistautuneimmista ja menestyksekkäimmistä lähetyssaarnaajista, mitä hän on koskaan tuntenut.

Lähetystyönsä päätyttyä vanhin Tingey palasi kotiin, suoritti yliopisto-opintonsa loppuun, solmi avioliiton rakastettunsa kanssa ja kasvatti yhdessä tämän kanssa perheen. Hän palveli piispana ja menestyi ammatissaan.

Sitten lähes varoituksetta hänen hermostoonsa iski pelätty sairaus – multippeliskleroosi. Paul Tingey kamppaili urhoollisesti tämän taudin kynsissä, mutta joutui sitten loppuiäkseen hoitolaitokseen. Siellä hän tielle murheellisen toi lohdutuksen [ks. ”Tänään olenko hyvää mä tehnyt lain”, MAP-lauluja, 144]. Aina kun kävin siellä kirkon kokouksissa, Paul kohotti minun mielialaani niin kuin kaikkien muidenkin.

Kun olympiakisat tulivat Salt Lake Cityyn vuonna 2002, Paul valittiin kuljettamaan olympiasoihtua tietyn matkan. Kun siitä ilmoitettiin hoitokodissa, koolla olleet potilaat puhkesivat eläköön-huutoihin ja sydämestä lähteneet suosionosoitukset kaikuivat pitkin käytäviä. Onnitellessani Paulia hän sanoi vajavaisella puhekyvyllään: ”Toivon, etten pudota soihtua!”

– – Paul Tingey ei pudottanut olympiasoihtua. Sen lisäksi hän kuljetti urheasti sitä soihtua, joka hänelle oli elämässä ojennettu, ja teki niin kuolinpäiväänsä asti.

Hengellisyys, usko, päättäväisyys, rohkeus – Paul Tingeyllä oli ne kaikki.¹⁴

Ensimmäiseen yritykseen kohti haluttua tavoitetta vaaditaan rohkeutta, mutta vielä suurempaa rohkeutta kysytään silloin, kun kompastuu ja tavoitteen saavuttamista täytyy yrittää uudelleen.

Olkoon teillä sisua yrittää, määrätietoisuutta tehdä työtä päästäksenne kelvolliseen tavoitteeseen ja rohkeutta paitsi kohdata väistämättä eteen tulevat haasteet niin myös yrittää uudelleen, mikäli sitä vaaditaan.¹⁵

Elämän matka ei ole moottoritiellä ajamista vailla esteitä, salakuoppia ja ansoja. Pikemminkin se on polku haarautumineen ja risteyksineen. Meillä on jatkuvasti edessämme valintatilanteita. Tarvitsemme rohkeutta valitaksemme viisaasti – rohkeutta sanoa ei, rohkeutta sanoa kyllä. Valinnat tosiaan määräävät kohtalon.¹⁶

Opiskelu- ja opetusehdotuksia

Kysymyksiä

Käy läpi osan 1 esimerkit ihmisistä, jotka osoittivat suurta rohkeutta. Mitä me voimme oppia näistä esimerkeistä?
Kertaa, millaisia tapoja olla rohkea presidentti Monson mainitsi osassa 2. Mitkä tilanteet elämässäsi ovat vaatineet rohkeutta? Kuinka voimme vahvistaa rohkeuttamme tehdä sitä, mikä on oikein?
Presidentti Monson tähdensi sitä, että meidän pitää olla esimerkkinä moraalisesta rohkeudesta (ks. osa 3). Mitä voimme oppia lähetyssaarnaajalta, joka palasi todistamaan Elmer Pollardille? Miksi vaaditaan rohkeutta olla tuomitsematta ja arvostelematta muita? Kuinka voimme voittaa taipumuksen tuomita tai arvostella?
Mitä kertomus Paul Tingeystä voi opettaa meille rohkeudesta koettelemusten aikoina? (Ks. osa 4.) Kuinka muut ihmiset ovat innoittaneet sinua rohkeudellaan vaikeina aikoina?

Aiheeseen liittyviä pyhien kirjoitusten kohtia

Joos. 1:5–7; Ps. 27:14; 31:24–25; Matt. 5:10–12; Joh. 14:27; Moosia 17:8–10; Alma 53:18–21; OL 3:6–8; 128:22

Tutkimisen avuksi

”Monet ovat havainneet, että paras aika tutkia on aamulla yön levon jälkeen. – – Toiset tutkivat mieluummin niinä hiljaisina tunteina, jolloin työ ja päivän huolet ovat ohi – –. Tärkeämpää kuin ajankohta on kenties se, että tutkimiseen varataan säännöllinen aika.” (Ks. Howard W. Hunter, ”Pyhien kirjoitusten lukeminen”, Valkeus, toukokuu 1980, s. 103.)