Thomas S. Monsonin elämä ja palvelutyö

Eräänä koleana päivänä huhtikuussa 1972 vanhin Thomas S. Monson teki tutun ajomatkan yhteen Salt Lake Cityn sairaaloista. Yli kahden vuosikymmenen ajan hän oli käynyt usein näissä sairaaloissa antamassa siunauksia ja ilahduttamassa seurakunnan jäseniä, sukulaisia, ystäviä ja monia muita. Tällä kertaa hän oli menossa tapaamaan rakasta äitiään.

Kun heidän vierailunsa päättyi, hän meni tapaamaan vanhin Spencer W. Kimballia, joka oli yksi hänen veljistään kahdentoista koorumissa ja jolle oli äskettäin tehty avosydänleikkaus. Vanhin Kimball oli lepäämässä, eikä vanhin Monson halunnut häiritä häntä, joten hän lähti pois palatakseen autolleen. Hissin luona hän tapasi kaksi naista, jotka kysyivät, antaisiko hän siunauksen heidän isälleen. Hän meni heidän mukanaan sairaalan teho-osastolle, jossa hän siunasi heidän isänsä.

Kun vanhin Monson oli lähdössä huoneesta, hän kuuli erään miehen kutsuvan häntä nimeltä. Hän katsoi miehen sänkyyn päin ja tunnisti miehen olevan entinen seurakunnan jäsen. ”Olin iloinen saadessani antaa hänelle siunauksen”, vanhin Monson kertoi. Kun vanhin Monson lähti huoneesta, hänen luokseen tuli kyynelsilmin eräs sairaanhoitaja, joka kysyi, aikoiko hän mennä Alkeisyhdistyksen lastensairaalaan. Vanhin Monson sanoi, ettei hän ollut suunnitellut menevänsä sinä päivänä – mutta menisi mielellään, jos hoitaja haluaisi hänen tapaavan siellä jonkun. Hoitaja kertoi hänelle serkusta, joka oli saanut polion monia vuosia aiemmin ja jolla oli vaikeuksia.

Kun vanhin Monson saapui lastensairaalaan, hän tapasi miehen, joka johdatti hänet sairaanhoitajan serkun luo, ja hän antoi tälle siunauksen. Sitten mies kysyi vanhin Monsonilta, oliko hänellä aikaa antaa siunaus 10-vuotiaalle tytölle, jolla oli leukemia. He menivät yhdessä antamaan hänelle siunauksen.

Vanhin Monson kirjoitti päiväkirjaansa sairaalavierailuistaan tuona päivänä: ”Lähdin sieltä – – käsittäen, että taivaallinen Isämme on hyvin tietoinen niistä, jotka kärsivät täällä kuolevaisuudessa ja jotka haluavat siunauksen pappeuden kätten välityksellä.”¹

presidentti Monson tervehtimässä miestä sairaalassa

Presidentti Monson palvelee rakkautta osoittaen erästä pitkäaikaista ystävää Torontossa Kanadassa.

Tällaisia kokemuksia tapahtui usein Thomas S. Monsonin elämässä. Erään samanlaisen päivän jälkeen, jonka aikana hän vietti sairaalassa lähes kaksi tuntia, hän kirjoitti: ”Minusta tuntui, että olin tehnyt hyvää ja olin ollut siellä, missä Herra halusi minun olevan tänä päivänä.”²

Oleminen siellä, missä Herra halusi hänen olevan, oli presidentti Monsonille elinikäinen sitoumus. Hän puhui usein etuoikeudesta olla ”Herran asialla” – olla Herran käsinä maan päällä, etenkin huolehtia apua tarvitsevista ihmisistä. Hän sanoi: ”Haluan Herran aina tietävän, että jos Hän tarvitsee jotakuta hoitamaan jonkin asian, Tom Monson tekee sen Hänen puolestaan.”³

Syntymä, lapsuus ja nuoruus

”Mitä pidät Markin junasta, Tommy?” Gladys Monson kysyi 10-vuotiaalta pojaltaan.

”Odota vähän”, hän vastasi. ”Tulen pian takaisin.” Hän ryntäsi ulos ovesta ja juoksi kotiin. Hänen piti korjata yksi asia.

Sinä aamuna nuori Tommy oli saanut toivomansa joululahjan – sähköjunan, jonka hänen vanhempansa olivat uhrauksia tehden ostaneet suuren lamakauden aikana. Kun Tommy oli leikkinyt sillä muutaman tunnin, äiti kertoi hänelle ostaneensa vieterijunan Mark Hansenille, lähellä asuvan lesken pojalle. Kun äiti näytti sitä Tommylle, tämä huomasi, että Markin junassa oli öljysäiliövaunu, joka hänen junasarjastaan puuttui. Tommy pyysi äidiltään, että hän saisi öljysäiliövaunun, ja viimein äiti ojensi sen hänelle sanoen: ”Jos tarvitset sitä enemmän kuin Mark, niin ota se.”

Gladys ja Tommy veivät muut vaunut ja veturin Markille, joka ei ollut odottanut sellaista lahjaa ja oli innoissaan. Mark käänsi veturin avainta, ja kun juna kulki ympäri rataa, Gladys Monson kysyi pojaltaan yksinkertaisen ja syvällisen kysymyksen siitä, mitä mieltä tämä oli Markin junasta. Myöhemmin vanhin Monson muisteli: ”Tunsin suurta syyllisyyttä ja tulin hyvin tietoiseksi itsekkyydestäni.”

Päästyään kotiin hän otti öljysäiliövaunun – ja toisen vaunun omasta junasarjastaan – ja juoksi takaisin antamaan ne Markille, joka onnellisena liitti ne muihin vaunuihin. ”Katselin, kuinka veturi kulki vaivalloisesti ympäri rataa”, vanhin Monson sanoi myöhemmin, ”ja tunsin äärimmäisen suurta iloa, jota on vaikea kuvata ja mahdoton unohtaa.”⁴

Antamisen ilo, uhrauksen ilo, muista välittämisen ilo – nämä olivat kaikki opetuksia, jotka Tommy Monson oppi lapsuudessaan, opetuksia, jotka muovasivat tulevan profeetan sydäntä ja luonnetta.

nuori Thomas S. Monson

Tom Monson nuorena

Thomas Spencer Monson syntyi Salt Lake Cityssä 21. elokuuta 1927 G. Spencer ja Gladys Condie Monsonin perheeseen toisena lapsena ja ensimmäisenä poikana. Hänet toivotti tervetulleeksi maailmaan hänen siskonsa Marjorie sekä tiivis suku, joka muodostui isovanhemmista, tädeistä, enoista, sedistä ja serkuista, joista monet asuivat samassa korttelissa kuin hän. Tomin äidin esivanhemmat olivat kirkon varhaisimpia käännynnäisiä Skotlannissa, ja he olivat saapuneet Suolajärven laaksoon vuonna 1850, kolme vuotta Brigham Youngin pioneerikomppanian jälkeen. Tomin isällä oli englantilaisia ja ruotsalaisia esivanhempia, jotka muuttivat Utahin territorioon vuodesta 1865 alkaen.

”Jotta voisi tuntea sen miehen, joka Thomas Spencer Monsonista on tullut, on tärkeätä tietää hänen juuristaan ja siitä ympäristöstä, jossa hän varttui”, vanhin Jeffrey R. Holland kahdentoista koorumista on sanonut.⁵ Nuorena hänet tunnettiin nimellä ”Tommy”, ja hän varttui vaatimattomassa kodissa ja naapurustossa, puolisentoista kilometriä lounaaseen Salt Lake Cityn keskustasta. Lähes kaikki hänen kasvuvuotensa ajoittuivat suuren lamakauden aikaan, joka alkoi hänen ollessaan kaksivuotias, ja toisen maailmansodan aikaan. Näinä vaikeina aikoina hänen vanhempansa ja muut opettivat hänelle rakkautta ja myötätuntoa, uskollisuutta ja kovaa työtä – ominaisuuksia, jotka painuivat syvälle hänen luonteeseensa.

Hän sanoi, että hänen äitinsä juurrutti häneen ”helliä tunteita ja muista huolehtimisen”⁶. Hänen äitinsä pyrki kohottamaan ihmisiä ja osoitti erityistä myötätuntoa niitä kohtaan, jotka olivat liikuntakyvyttömiä. Hän myös ruokki ja ravitsi miehiä, jotka lamakauden aikana kulkivat junalla vapaamatkustajina etsien työtä (ks. luku 17). ”Oma äitini – – opetti minulle elämällään ja teoillaan, mitä [Raamattu] sisältää”, vanhin Monson sanoi. ”Köyhistä, sairaista ja puutteenalaisista huolehtiminen olivat jokapäiväisiä tapahtumia, jotka eivät koskaan jää unhoon.”⁷

Vanhin Monsonin isä oli yhtä hiljainen ja varautunut kuin äiti oli seurallinen, ja myös isän kristillinen rakkaus teki voimakkaan vaikutuksen. Lähellä asuva setä oli niin nivelreuman vammauttama, ettei pystynyt kävelemään. Spence Monsonilla oli usein tapana sanoa: ”Tule, Tommy, viedäänpä Elias-setä pienelle ajelulle.” Spencellä oli tapana ajaa Eliaksen kodin luo, kantaa Elias ulos ja asettaa hänet hellästi etuistuimelle, josta tämä näkisi hyvin. Vanhin Monson muisteli: ”Ajelu ei kestänyt kauan, eikä sen aikana puhuttu paljon, mutta voi, millainen rakkauden perintö!”⁸ Tämä opetus, hän sanoi, ”ei jäänyt minulta huomaamatta”⁹. (Ks. luku 17.)

Isältään hän oppi myös tekemään lujasti töitä. Spence Monson oli 14-vuotiaana lopettanut koulun ja aloittanut työn kirjapainossa, koska hänen isänsä oli vakavasti sairaana ja perhe tarvitsi tuloja. Kun Spence ja Gladys olivat solmineet avioliiton, Spence alkoi työskennellä eräässä toisessa painotalossa. Siellä hänestä tuli johtaja, ja hän pysyi siellä yli 50 vuotta työskennellen kuusi päivää viikossa ja monia iltoja. Kun Tom oli 12-vuotias, hän alkoi työskennellä isänsä kanssa koulun jälkeen ja lauantaisin tehden ensin pieniä juoksupojan tehtäviä ja oppien vähitellen kirjapainoalaa, kunnes hänestä tuli oppipoika. Siitä alkoi hänen uransa painoteollisuudessa.

Nuorta Tommy Monsonia kasvattivat myös hänen johtajansa ja opettajansa kirkossa. Muistellessaan aikaa, jolloin Alkeisyhdistyksen johtaja Melissa Georgell antoi rakastavaa oikaisua, hän sanoi: ”Käyttäytymisemme Alkeisyhdistyksessä ei aina ollut sellaista kuin piti olla. Minulla oli paljon energiaa, ja minusta oli vaikea istua kärsivällisesti luokassa.”¹⁰ Eräänä päivänä Alkeisyhdistyksen johtaja pyysi Tommya jäämään juttelemaan kanssaan. Laittaessaan kätensä Tommyn hartioille hän alkoi itkeä. Hänen kyynelistään yllättyneenä Tommy kysyi, miksi hän itki. ”En näytä saavan – – poikia olemaan kunnioittavia Alkeisyhdistyksen alkuohjelman aikana”, hän selitti. ”Haluaisitko sinä auttaa minua, Tommy?” Tommy lupasi tehdä niin.

”Minun ihmeekseni – mutta ei [hänen] – kunnioitusongelmat loppuivat siinä Alkeisyhdistyksessä”, vanhin Monson muisteli. ”Hän oli mennyt ongelman ytimeen – se olin minä. Ratkaisuna oli rakkaus.”¹¹ Koko aikuisikänsä ajan hän kävi edelleen tämän rakkaan naisen luona, kunnes tämä kuoli 97-vuotiaana.¹² (Ks. luku 11.)

Opettajien koorumin neuvoja antoi Tomille Birmingham roller -kyyhkyparin ja opetti niiden avulla hänelle, mikä on hänen vastuunsa koorumin johtajana pelastaa koorumin jäseniä.¹³ Eräs pyhäkoulunopettaja opetti, että ”autuaampi on antaa kuin ottaa” (Ap. t. 20:35), ehdottamalla, että luokan jäsenet antavat rahat, joita he olivat säästäneet juhlia varten, sellaisen luokkatoverin perheelle, jonka äiti oli juuri kuollut (ks. luku 19). Partiojohtajalta, jolla oli jalkaproteesi ja jonka kustannuksella yksi pojista teki kepposen, Tom oppi suhtautumaan asioihin ystävällisesti eikä vihaisesti (ks. luku 21).

Myös hänen lapsuuskokemuksillaan kesäisin Provon kanjonissa Salt Lake Cityn eteläpuolella oli häneen elinikäinen vaikutus. Siellä hän oppi rakastamaan uimista, kalastamista ja muita ulkoilutoimintoja. Myöhemmin hän hyödynsi näitä kokemuksia havainnollistaakseen evankeliumin periaatteita. Leluveneillä kilpailemisesta Provojoessa tuli keino opettaa lahjoista, joita taivaallinen Isä on antanut opastamaan lapsiaan läpi kuolevaisuuden (ks. luku 7). Sellaisen maastopalon syttymisestä, jonka sammuttamiseen kului useita tunteja, tuli keino opettaa kuuliaisuutta (ks. luku 12).

Yliopisto, laivasto ja avioliitto

Valmistuttuaan lukiosta vuonna 1944 Tomilla oli edessään monia ratkaisevia päätöksiä. Sinä syksynä hän ilmoittautui Utahin yliopistoon melko varmana, että hänet kutsuttaisiin asepalvelukseen, kun hän seuraavana vuonna täyttäisi 18 vuotta, koska toinen maailmansota riehui yhä Euroopassa ja Tyynellämerellä.

Sinä opiskeluvuotena Tom tapasi Frances Johnsonin – naisen, josta tuli hänen elämänsä rakkaus. Kun Tom meni ensimmäisen kerran hakemaan Francesia treffeille, tämän isä kysyi: ”’Monson’ – sehän on ruotsalainen nimi, eikö olekin?”

”Kyllä”, Tom vastasi.

Silloin Francesin isä näytti hänelle valokuvan kahdesta lähetyssaarnaajasta ja kysyi, oliko hän sukua sille, jonka nimi oli Elias Monson. Tom vastasi, että Elias oli hänen isoisänsä veli.

Tämän kuultuaan Francesin isä alkoi itkeä. Hänen perheensä oli tuntenut vanhin Elias Monsonin heidän asuessaan Ruotsissa. Francesin isä suuteli Tomia poskelle, ja hänen äitinsä itki ja suuteli tätä toiselle poskelle.¹⁴ Tom ajatteli, että tämä seurusteluhan oli alkanut hyvin. Hänellä ja Francesilla oli monia samoja kiinnostuksen kohteita, kuten luonnossa liikkuminen, ajan viettäminen perheen kanssa sekä tanssiminen jazz-orkesterien tahtiin. ”Frances nauroi paljon”, Tom muisteli. Hän oli ”hyväntahtoinen ja ystävällinen” ja osoitti ”suurta myötätuntoa”.¹⁵

Heinäkuussa 1945 oltuaan vuoden yliopistossa Tom värväytyi asepalvelukseen. Sota Euroopassa oli päättynyt toukokuussa, mutta taistelut jatkuivat Tyynellämerellä. Rukoillessaan johdatusta värväysasemalla Tom päätti värväytyä Yhdysvaltain laivaston sijaan Yhdysvaltain laivaston reserviin – päätös, jonka hän myöhemmin sanoi muuttaneen hänen elämänsä suunnan (ks. luku 5). Sota Tyynellämerellä päättyi pian hänen värväytymisensä jälkeen, ja hän päätti asepalveluksensa kunniakkaasti oltuaan vuoden San Diegossa Kaliforniassa. Se oli hänelle merkittävä vuosi, joka tarjosi hänelle tilaisuuksia puolustaa rohkeasti vakaumustaan, näyttää esimerkkiä ja antaa pappeuden siunaus ensimmäisen kerran (ks. luvut 8 ja 23). Koska Tom ei halunnut Francesin unohtavan häntä, hän kirjoitti tälle joka päivä San Diegossa ollessaan.

Kun Tom palasi Salt Lake Cityyn vuonna 1946, hän jatkoi opintojaan Utahin yliopistossa ja suoritti kandidaatin tutkinnon markkinoinnissa valmistuen kiitettävin arvosanoin vuonna 1948. Hän jatkoi myös seurustelua Francesin kanssa, ja kun heidän rakkautensa kukoisti, hän esitti kosintansa. He solmivat avioliiton Suolajärven temppelissä 7. lokakuuta 1948. Presidentti Monson puhui usein neuvoista, joita he sinä päivänä saivat siitä, kuinka ylläpitää hyviä tunteita avioliitossaan (ks. luku 17). Häävastaanoton jälkeen he aloittivat yhteisen elämänsä samassa korttelissa, jossa Tom oli varttunut.

Thomas ja Frances Monsonin häävalokuva

Tom ja Frances Monson hääjuhlissaan vuonna 1948

6. ja 7. seurakunnan piispa

Päivänä, jolloin Thomas S. Monson syntyi vuonna 1927, hänen perheensä seurakunnassa hyväksyttiin uusi piispa. Kun Spence Monson meni sairaalaan tapaamaan vaimoaan ja vastasyntynyttä poikaansa, hän ilmoitti: ”Saimme tänään uuden piispan.” Gladys Monson piteli pikku Tomia sylissään ja sanoi: ”Minullakin on sinulle uusi piispa.”¹⁶

Olipa sitten kyse Gladysin ennakkoaavistuksen hetkestä tai ei, hänen sanansa toteutuivat pikemmin kuin kukaan olisi osannut odottaa. Toukokuun 7. päivänä 1950, kun Tom Monson oli vasta 22-vuotias, hänet kutsuttiin sen seurakunnan piispaksi, jossa hän oli varttunut. Tässä seurakunnassa oli yli 1 000 jäsentä, mukaan lukien hänen vanhempansa, veljensä ja sisarensa sekä muita sukulaisia. Tom ja Frances olivat olleet naimisissa vasta puolitoista vuotta.

Piispa Monson kuvaili, että 6. ja 7. seurakunta oli ”vaatimaton pioneeriseurakunta vaatimattomassa pioneerivaarnassa”¹⁷. Siihen aikaan sillä oli monia haasteita. Suuri joukko jäseniä ei käynyt kirkossa, ja tarvittiin rakkautta ja toveruutta, jotta heidät saataisiin jälleen aktiivisiksi. Koska monet heistä olivat köyhiä, seurakunnalla oli koko kirkon suurimmat huoltotyötarpeet.¹⁸ Myös iäkkäät jäsenet, mukaan lukien yli 80 leskeä, tarvitsivat erityistä huolenpitoa. Seurakunnan väki vaihtui hyvin usein, kun joka kuukausi sinne muutti tai sieltä muutti pois paljon ihmisiä. Vuosia myöhemmin presidentti Monson muisteli tuntemuksiaan – ja uskoaan – niin monien haasteiden kohtaamisesta nuorena piispana:

”Tehtävän suuruus oli musertava ja vastuu pelottava. Riittämättömyyteni teki minut nöyräksi. Mutta taivaallinen Isäni ei jättänyt minua vaeltamaan pimeydessä tai hiljaisuudessa, ilman opetusta tai innoitusta. Omalla tavallaan hän ilmoitti opetuksia, joita hän halusi minun oppivan.”¹⁹

Jotkin ilmoituksena saaduista opetuksista piispa Monson sai auttaessaan ja opastaessaan muita. Toisia asioita hän oppi rukoilemalla. ”Jokainen piispa tarvitsee pyhän lehdon, jonne hän voi vetäytyä mietiskelemään ja rukoilemaan johdatusta”, hän sanoi. ”Minun lehtoni oli seurakuntamme vanha kappeli. En pysty laskemaan, kuinka monta kertaa minä myöhään yön pimeydessä kuljin sinne seisoakseni siinä rakennuksessa, jossa minut oli siunattu, konfirmoitu ja asetettu pappeuteen, jossa olin saanut opetusta ja jossa minut lopulta oli kutsuttu johtotehtävään. – – Käsi puhujankorokkeen kaiteella minä polvistuin ja kerroin Hänelle ajatuksistani, huolistani ja ongelmistani.”²⁰

Piispa Monson etsi yksi kerrallaan jäseniä, jotka eivät käyneet kirkossa. Erään kodin ovella hän sanoi isälle: ”Olen tullut tutustumaan sinuun ja kehottamaan sinua tulemaan kokouksiimme perheesi kanssa.” Mies käännytti hänet pois, ja perhe muutti pian Kaliforniaan. Monia vuosia myöhemmin hän kuitenkin tuli tapaamaan vanhin Monsonia, joka oli siihen aikaan kahdentoista koorumin jäsen. ”Olen tullut pyytämään anteeksi sitä, etten noussut tuolistani enkä päästänyt sinua sisään sinä kesäpäivänä monia vuosia sitten”, hän sanoi. ”Olen nyt toinen neuvonantaja seurakuntani piispakunnassa. Kutsusi tulla kirkkoon ja kielteinen vastaukseni ahdistivat minua niin, että päätin tehdä asialle jotakin.”²¹ (Ks. luku 2.) Vaikka tämä perhe palasi aktiivisuuteen kirkossa vasta lähdettyään 6. ja 7. seurakunnasta, monet muut jäsenet palasivat piispa Monsonin palvelutehtävän aikana. Sakramenttikokoukseen osallistujien lukumäärä kasvoi merkittävästi.²²

Piispa Monson oli omistautunut seurakunnan nuorille ja pyrki pitämään heidät kirkon laumassa. Kerran hän tunsi innoitusta lähteä pappeuskokouksesta etsimään erästä nuorta miestä, joka kävi harvoin kirkossa. Viimein hän löysi hänet työskentelemästä huoltoaseman rasvamontussa. Piispa Monson kertoi nuorelle miehelle, kuinka paljon häntä kaivattiin ja tarvittiin, ja nuori mies alkoi osallistua.²³ (Ks. luku 2.) Myöhemmin hän palveli lähetystyössä ja palveli lopulta piispana kahteen otteeseen. Hänen monien kiitollisuuden ilmaustensa joukossa oli 40 vuotta myöhemmin kirjoitettu kirje, jossa hän sanoi:

”Kun pohdin elämäni tapahtumia, olen hyvin kiitollinen piispasta, joka etsi ja löysi eksyneen ja osoitti suurta kiinnostusta häntä kohtaan. Kiitän sinua sydämeni pohjasta kaikesta siitä, mitä teit ja olet tehnyt hyväkseni henkilökohtaisesti. Rakastan sinua.”²⁴

Piispa Monson piti erityistä huolta seurakuntansa leskistä. Hän auttoi heitä, kun he olivat vaarassa menettää kotinsa, kun he tarvitsivat peruselintarpeita ja kun heidän terveytensä heikkeni. Hän ilahdutti heitä vierailuillaan heidän yksinäisinä ja murheellisina hetkinään. Joulunaikaan hän otti vapaata ja vieraili jokaisen luona antaen hänelle suklaarasian tai kanan paistettavaksi. Hän kävi edelleen monien luona kauan sen jälkeen kun hänet oli vapautettu piispan tehtävästä, ja hän kävi tapaamassa monia, jotka olivat jääneet leskeksi sen jälkeen, kun hänen palvelemisensa piispana oli päättynyt. Yksi esimerkki on nainen, joka jäi leskeksi vuonna 1965 – kymmenen vuotta sen jälkeen, kun piispa Monson oli vapautettu tehtävästään. Hän tapasi tätä leskeä säännöllisesti, kunnes tämä kuoli 98-vuotiaana vuonna 2009, kun hän oli kirkon presidentti. ”Pearl – – oli yksi niistä leskistä, joiden luona olen käynyt kaikkina näinä vuosina”, hän tallensi päiväkirjaansa. ”Hänellä on ollut vaikea elämä, mutta hän on kestänyt.”²⁵ Hän puhui naisen hautajaisissa muutama päivä myöhemmin. Tuo tilaisuus oli yksi niistä yli 800 hautajaistilaisuudesta, joissa hän puhui sen jälkeen kun hänet oli kutsuttu kahdentoista koorumiin.

6. ja 7. seurakunnan piispakunta

Piispa Thomas S. Monson sekä hänen neuvonantajansa 6. ja 7. seurakunnan piispakunnassa

Koska hyvin monet ihmiset tarvitsivat ajallista apua, piispa Monson etsi sekä kekseliäitä että innoitettuja tapoja auttaa luoden usein jäsenille mahdollisuuksia palvella. Kerran joulukuussa hän sai tietää, että eräs perhe Saksasta muuttaisi pian seurakuntaan. Muutama viikko ennen heidän saapumistaan hän meni katsomaan asuntoa, joka oli vuokrattu heitä varten, ja huomasi sen olevan niin pimeä ja ankea, että hänen sydäntään riipaisi. ”Kuinka lohduton tervetulotoivotus perheelle, joka on kärsinyt niin paljon”, hän ajatteli.²⁶

Seuraavana aamuna hän otti tämän asian esiin kokouksessa seurakunnan johtohenkilöiden kanssa. Piispa Monson kirjoitti, että ”aidon rakkauden henki – – tunkeutui jokaisen jäsenen sydämeen ja sieluun”, kun he auliisti tarjoutuivat palvelemaan.²⁷ Parin kolmen seuraavan viikon ajan seurakunnan jäsenet työskentelivät yhdessä saadakseen asunnon kuntoon.

Kun perhe saapui, kyyneleet virtasivat, kun he näkivät valoisan vasta maalatun asunnon, jonne oli laitettu uusi matto, jossa oli kaapit täynnä ruokaa sekä nuorten koristelema joulukuusi. Perheen isä tarttui piispa Monsonia kädestä ja yritti lausua kiitoksen sanoja, mutta hän oli liian liikuttunut. Sen sijaan ”hän painoi päänsä olkaani vasten ja toisteli: ’Mein Bruder, mein Bruder, mein Bruder.’”²⁸ Kun seurakunnan jäsenet lähtivät sinä iltana, eräs nuori nainen kysyi: ”Piispa, minusta tuntuu paremmalta kuin koskaan aiemmin. Mistähän se johtuu?” Piispa Monson vastasi lainaamalla näitä Herran sanoja: ”Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle” (Matt. 25:40).

Viiden palveluvuoden jälkeen vuonna 1955 piispa Monson kutsuttiin neuvonantajaksi vaarnan johtokuntaan. Vaikka hänellä ei ollut enää piispan tehtävää, hän pysyi piispana sydämessään koko loppuelämänsä jatkaen huolenpitoaan 6. ja 7. seurakunnan jäsenistä sekä hyödyntäen saamiaan opetuksia opettaakseen muita ja ohjatakseen tulevaa palveluaan. Muistellessaan myöhemmin niitä vuosia hän sanoi: ”Pidin itseäni aina piispana, joka erehtyisi anteliaisuuden puolelle; ja jos olisin uudelleen siinä tehtävässä, antaisin vieläkin enemmän.”²⁹

6. ja 7. seurakunnan rakennus purettiin vuonna 1967, mutta ennen sitä piispa Monson sai pelastettua jotakin, millä oli hänelle erityistä merkitystä: kauniin puhujakorokkeen, jonka ääreen hän oli polvistunut rukouksessa piispana ollessaan.³⁰ Vuonna 2009 kirkon presidenttinä hän puhui tältä puhujakorokkeelta vihkiessään uuden Kirkon historian kirjaston. Se oli tunteikas kokemus, koska tuo puhujakoroke edusti hyvin monia muistoja hänen lapsuudestaan, nuoruudestaan ja hänen palvelutehtävästään piispana. ”Tämä puhujakoroke kertoo osittain oman uskoni tarinan”, hän sanoi tuolloin. ”Se on minulle rakas muisto pyhistä kokemuksista.”³¹

Perhe

Tom ja Frances Monson riemuitsivat, kun heidän ensimmäinen lapsensa, poika nimeltä Thomas Lee, syntyi vuonna 1951, vuosi sen jälkeen kun Tom aloitti palvelemisensa piispana. Myös Monsonien ainoa tytär Ann Frances syntyi Tomin palvellessa piispana vuonna 1954. Heidän kolmas ja viimeinen lapsensa, poika nimeltä Clark Spencer, syntyi vuonna 1959 heidän lähetystyönsä aikana Kanadassa.

valokuva Monsonin perheestä

Monsonin perhe vuonna 1962. Vasemmalta oikealle: Frances, poika Tom, Clark, isä Tom ja Ann

Vaikka Tom työskenteli pitkiä päiviä ammatissaan ja kirkossa palvellessaan, hän oli omistautunut aviomies ja isä. Hänen lapsensa muistelivat, että muut isät ”tuntuivat olevan enemmän kotona kuin meidän isämme, mutta vaikutti siltä, etteivät he tehneet lastensa kanssa yhtä paljon kuin meidän isämme teki meidän kanssamme. Me teimme aina jotakin yhdessä, ja nuo muistot ovat meille kalliita.”³²

Nuori Tom muisteli, että kun hänen isänsä johti Kanadan lähetyskenttää, heillä oli tuskin lainkaan vapaa-aikaa yhdessä. Mutta joka ilta ennen nukkumaanmenoa hänellä oli tapana mennä isänsä työhuoneeseen lähetyskodissa pelaamaan tammea. ”Omalla tavallaan tuo muisto on minulle yhtä suloinen kuin muisto siitä, että isäni lensi vuosia myöhemmin Kentuckyn Louisvilleen asti antamaan minulle siunauksen keuhkokuumeen vuoksi, jonka sain siellä varusmieskoulutukseni aikana”, Tom sanoi.³³

Ann arvosti sitä, kuinka hänen isänsä kertoi kokemuksistaan kirkon tehtävissään: ”Kalleimpia muistojani ovat hänen kotiintulonsa sunnuntai-iltaisin vaarnakonferenssissa tai lähetyskentällä käynnin jälkeen, kun hän kertoi erityisestä innoituksesta, jota hän oli tuntenut kutsuessaan patriarkan tehtäväänsä, tai uskoa vahvistavista kokemuksista, joita hänellä oli ollut hänen puhutellessaan lähetyssaarnaajia.”³⁴ Myöhemmin, kun Annilla oli oma perhe, hän arvosti poikiensa mahdollisuutta työskennellä isoisänsä rinnalla sekä heidän kokemuksiaan Provon kanjonissa: ”Kaikki perheestämme istuvat mielellään nuotion ääressä perheen mökillä paahtaen vaahtokaramellejä ja kuunnellen isoisän kertomuksia.”³⁵

Clark sanoi, että vaikka hänen isänsä matkusti usein kirkon tehtävissä, hänellä ”oli aina aikaa lapsilleen. – – Minusta ei tuntunut koskaan siltä, ettei isällä olisi aikaa minulle. Kun hän oli kotona, hän pelasi meidän kanssamme tai vei meidät jäätelölle. – – Poikana kävin usein kalassa isäni kanssa.”³⁶ Yhdellä kalastusretkellä Clark liikuttui, kun hänen isänsä pyysi häntä kelaamaan siiman ja sanoi: ”Noin viiden minuutin kuluttua veljenne Tom istuutuu paikalleen suorittamaan oikeustutkintoaan voidakseen ryhtyä harjoittamaan lakia. Hän on tehnyt sen eteen kolme vuotta kovaa työtä lainopillisessa tiedekunnassa, ja häntä hermostuttaa hieman. Polvistutaan täällä veneessä. Minä rukoilen hänen puolestaan, ja sitten te rukoilette.”³⁷

Frances omistautui heidän lastensa kasvattamiseen ja onnellisen, tukea antavan kodin luomiseen. Vähän ennen kuin hänen isänsä kuoli vuonna 1953, isä sanoi hänelle: ”Olen hyvin ylpeä sinusta, Frances. Olen ylpeä aviomiehestäsi Tomista. Te kumpikin saatte monia siunauksia, koska olette uskollisia ja omistautuneet evankeliumille, kodillenne ja perheellenne.”³⁸

Työura

Kun Tom valmistui Utahin yliopistosta vuonna 1948, hän sai monia työtarjouksia, joista osa tuli suurista yrityksistä Utahin ulkopuolelta. Hän päätti ottaa vastaan paikan Deseret News -lehdessä rivi-ilmoitusten myyntiedustajana. Muutaman kuukauden kuluttua hänestä tuli rivi-ilmoituksista vastaava apulaispäällikkö, ja seuraavana vuonna hänestä tuli päällikkö.

presidentti Monson ja painokone

Thomas S. Monson tarkistaa painolevyä Deseret News Press -painotalossa.

Vuonna 1953 Tom aloitti työskentelyn Deseret News Press -painotalossa, joka oli yksi Yhdysvaltain länsiosan suurimmista. Jollakin tavoin tämä oli paluu hänen juurilleen, sillä teinipoikana hän oli työskennellyt isänsä kanssa kirjapainossa. Deseret News Press -painotalossa hänestä tuli apulaismyyntipäällikkö, sitten myyntipäällikkö. Hän oli työssään tekemisissä muun muassa Deseret Bookin kanssa, ja kun hän auttoi kirkon johtohenkilöitä heidän kirjojensa julkaisemisessa, hän solmi monia läheisiä suhteita ja sai monia opastavia kokemuksia. ”Pidän yhtenä elämäni kohokohdista sitä, että olen pystynyt työskentelemään niin tiiviisti johtavien auktoriteettien ja muiden kanssa auttaessani heitä muokkaamaan käsikirjoituksensa valmiiksi tuotteeksi”, hän kirjoitti.³⁹ Hän hoiti myös suurimman osan kirkon painatustöistä, kuten lähetystyökirjallisuudesta ja Mormonin kirjan painatuksesta useilla kielillä.

Kanadan lähetyskentän johtaja

Heinäkuu 1957 oli Monsonin perheelle suurten muutosten kuukausi. Sen lisäksi että Tom oli Deseret News Press -painotalon myyntipäällikkö, hänet nimitettiin apulaistoimitusjohtajaksi. Sitten kuukauden loppupuolella perhe muutti uuteen kotiin Salt Lake Cityn esikaupunkialueelle jättäen naapuruston, jossa Tom oli varttunut ja palvellut piispana.

Muutoksia tuli muutosten perään. Vajaat kaksi vuotta myöhemmin Tom kutsuttiin johtamaan Kanadan lähetyskenttää, jonka keskuspaikka oli Torontossa. Jälleen kerran hän otti vastaan raskaan vastuun nuorella iällä (31), ja tällä kertaa se vaati hänen perheeltään muuttoa kauas. Myös Francesilla, jolla oli raskauteen liittyviä terveysongelmia, olisi monia uusia vastuita. Vanhin Harold B. Lee kahdentoista koorumista antoi hyödyllisiä neuvoja, joista tuli huomattavia teemoja presidentti Monsonin opetuksissa:

”Kenet Herra kutsuu, Hän myös valmistaa.”

”Kun te olette suorittamassa Herralta saatua tehtävää, te olette oikeutettuja saamaan Herralta apua.”

”Jumala muovaa sopivaksi selän, jolle Hän laskee kuorman.”⁴⁰

Huhtikuussa 1959 Monsonin perhe nousi junaan kohti Torontoa, missä he asuivat lähes kolme vuotta. Heidän kaksi lastaan Tommy ja Ann olivat 7- ja 4-vuotiaita. Francesin silmissä oli kyyneliä heidän lähtiessään kotoa, mutta perhe teki tämän uhrauksen auliisti uskoen siihen, että he tekivät Jumalan tahdon.

Kanadassa he uppoutuivat heti lähetystyöhön. Presidentti Monson alkoi valvoa niiden 130 lähetyssaarnaajan työtä (heitä oli myöhemmin yli 180), jotka olivat hajallaan eri puolilla Ontarion ja Quebecin suuria provinsseja. Kuten toimiessaan piispana hän johti toiveikkuudella ja rakkaudella, auttoi uskon vahvistamisessa ja innoitti saamaan itseluottamusta. Lisäksi hän turvasi Herraan. Yksi hänen lähetyssaarnaajistaan sanoi: ”Hänen valintansa tuntuivat aina sopivan Herran suurempaan suunnitelmaan.”⁴¹ Eräs toinen lähetyssaarnaaja muisteli: ”Hänellä oli dramaattinen vaikutus tuohon lähetyskenttään. – – Kierrettyään pikaisesti lähetyskentän hän tunsi jokaisen lähetyssaarnaajan nimeltä ja samoin monia jäsenistä. Hän kohotti jokaisen henkeä kaikkialla, minne hän meni. Hän toi uutta voimaa koko lähetyskentälle.”⁴²

Kanadan lähetyskentän ryhmäkuva

Lähetysjohtaja ja sisar Monson (toinen rivi, keskellä) sekä osa Kanadan lähetyskentällä palvelevista lähetyssaarnaajista

Lähetysjohtaja Monsonin johdolla lähetystyö kukoisti. ”Herra on vuodattanut Henkeään ihmisten päälle”, hän kertoi ensimmäiselle presidenttikunnalle. ”Kaupungit, joissa ei ole koskaan aiemmin ollut kasteita, tuottavat nyt käännynnäisiä joka kuukausi.”⁴³ Hän piti tätä menestystä suurelta osin sen ansiona, että jäsenet olivat entistä enemmän mukana etsimässä ihmisiä, joita lähetyssaarnaajat voivat opettaa, ja ystävystymässä heidän kanssaan.

Monsonien kolmas lapsi Clark syntyi puoli vuotta heidän Torontoon saapumisensa jälkeen. Sen lisäksi että sisar Monson huolehti kolmesta pienestä lapsesta, emännöi lähetyssaarnaajia ja muita lähetyskodissa sekä palveli lähetyskentän Apuyhdistyksen johtajana, hän auttoi myös lähetystyössä. Eräänä päivänä hänelle soitti eräs mies, joka sanoi: ”Olemme tulleet kotimaastamme Hollannista, missä meillä oli tilaisuus kuulla mormoneista. Vaimoni haluaisi tietää lisää. Minä en haluaisi.” Sisar Monson antoi soittajan nimen ja osoitteen vanhimmille, mutta nämä viivyttelivät yhteydenottoa. Sisar Monson kyseli heiltä: ”Entä minun hollantilainen perheeni? Aiotteko ottaa heihin yhteyttä tänä iltana?” Muutaman viikon kuluttua hän sanoi heille, että elleivät he pian ottaisi yhteyttä perheeseen, hän ja hänen miehensä tekisivät sen itse. Kaksi vanhinta kävi perheen luona, ja Jacob ja Bea de Jagerin perhe liittyi kirkkoon. Veli de Jager, joka oli aluksi sanonut, ettei ollut kiinnostunut kirkosta, palveli johtavana auktoriteettina toimivana seitsenkymmenenä vuosina 1976–1993.⁴⁴

Itä-Kanadassa ei ollut vaarnoja Monsonien saapuessa, joten lähetyssaarnaajien työn valvomisen lisäksi presidentti Monson oli vastuussa lähetyskentän seitsemästä piiristä. Monia piirejä ja lähetysseurakuntia johtivat kokoaikaiset lähetyssaarnaajat, ja presidentti Monsonille yksi tärkeimpiä tavoitteita oli kutsua paikallisia pappeudenhaltijoita palvelemaan niissä tehtävissä. Tämä suhtautumistapa vahvisti paikallista johtajuutta ja antoi lähetyssaarnaajille mahdollisuuden käyttää enemmän aikaa käännytystyöhön ja opettamiseen. Vuoteen 1962 mennessä lähetyskentän jokaista kirkon yksikköä johti paikallinen johtaja.⁴⁵

Kun Monsonit saapuivat Itä-Kanadaan vuonna 1959, kirkolla oli koko lähetyskentällä vain kaksi pientä kappelia, joten useimmat seurakunnat kokoontuivat vuokratiloissa. Tuntien tarvetta kohentaa kokoustiloja lähetysjohtaja Monson aloitti rakennusohjelman. Se, että jumalanpalveluksia varten oli kappeleita, auttoi myös lähetystyöpyrkimyksissä tarjoten pysyvyyden tunteen käyttöön vihityissä rakennuksissa. Kun Monsonit päättivät lähetystyönsä, seitsemän uutta kappelia oli rakennettu tai rakenteilla ja suunnitteluvaiheessa oli vielä kymmenen muuta.⁴⁶

Kirkko saavutti yhden virstanpylvään elokuussa 1960, kun perustettiin Toronton vaarna. Se oli ensimmäinen vaarna Itä-Kanadassa ja 300. vaarna kirkossa. ”Lähetyskentällemme oli kohokohta nähdä, että jäsenistö – – kasvoi Siionin vaarnaksi”, lähetysjohtaja Monson kirjoitti. ”[He] riemuitsivat tästä saavutuksesta.”⁴⁷ Tulevaisuudessa tuli lisää vaarnoja sekä Toronton alueelle temppeli, jota varten hän mursi maan vuonna 1987.

Lähetysjohtaja Monson sanoi, että lähetystyötehtävässä, joka oli täynnä kohokohtia, kaikkein tärkeintä hänelle oli saada palvella yhdessä perheensä kanssa. ”[Tuo] kolmen vuoden jakso oli yksi elämämme onnellisimmista, kun omistimme koko aikamme Jeesuksen Kristuksen evankeliumista kertomiseen”, hän muisteli.⁴⁸

Palveltuaan lähes kolme vuotta Thomas S. Monson vapautettiin Kanadan lähetyskentän johtajan tehtävästä tammikuussa 1962. Perhe oli oppinut tuntemaan syvää rakkautta Kanadaa, sen kansaa ja lähetyssaarnaajia kohtaan. Aivan kuten presidentti Monson säilytti vahvat yhteydet 6. ja 7. seurakunnan jäseniin sen jälkeen kun hänet oli vapautettu piispan tehtävästä, hän pysyi läheisessä yhteydessä niihin lähetyssaarnaajiin ja jäseniin, joiden kanssa hän oli palvellut Kanadassa. Vuosina 1962–2015 hän osallistui yli 50:een uudelleen kokoontumiseen näiden lähetyssaarnaajien – ja heidän perheidensä ja muiden – kanssa ja puhui näissä tilaisuuksissa.

Kutsutaan apostoliksi

Kun Monsonit palasivat Kanadasta helmikuussa 1962, Tom palasi työhönsä Deseret News Press -painotalossa. Maaliskuussa hänet ylennettiin toimitusjohtajaksi, vaativaan asemaan, varsinkin kun hän ohjasi valtavaa muutosta uusiin painatusprosesseihin ja laitteisiin. Hän palveli myös neljässä kirkon johtavassa komiteassa.

Iltapäivällä 3. lokakuuta 1963 Tom keskusteli erään vierailijan kanssa toimistossaan, kun hänen sihteerinsä kertoi, että hänelle oli puhelu. Vastatessaan puhelimeen hän yllättyi kuullessaan, että soittaja oli kirkon presidentin, David O. McKayn, sihteeri ja että presidentti McKay halusi puhua hänen kanssaan. Keskusteltuaan lyhyesti puhelimessa presidentti McKay kysyi Tomilta, voisiko tämä tulla hänen toimistoonsa sinä iltapäivänä.

Tomin auto oli korjaamolla, joten hän lainasi toista autoa ja ajoi presidentti McKayn toimistolle. Koska hän oli palvellut kirkon komiteoissa, hän ajatteli, että presidentti McKay halusi keskustella jostakin niistä tehtävistä, mutta presidentillä oli mielessään jotakin muuta. ”Hän kehotti minua istuutumaan tuolille työpöytänsä viereen häntä vastapäätä”, Tom muisteli, ja sitten hän sanoi: ”Olen nimittänyt vanhin Nathan Eldon Tannerin toiseksi neuvonantajakseni ensimmäisessä presidenttikunnassa, ja Herra on kutsunut sinut täyttämään hänen paikkansa kahdentoista apostolin neuvostossa. Voisitko ottaa tuon tehtävän vastaan?”⁴⁹

Häkeltyneenä siitä, mitä presidentti McKay oli kysynyt, Tom ei pystynyt puhumaan. ”Kyyneleet täyttivät silmäni”, hän sanoi, ”ja iankaikkisuudelta tuntuneen tauon jälkeen vastasin vakuuttamalla presidentti McKaylle, että kaikki kyvyt, joilla minua on saatettu siunata, annettaisiin Mestarin palvelemiseen.”⁵⁰

Sinä iltana Tom pyysi Francesia ajelulle. He ottivat nelivuotiaan Clarkin mukaansa ja ajoivat Salt Lake Cityssä erään muistomerkin luo. Heidän kävellessään sen ympäri Frances pystyi aistimaan, että Tomilla oli jotakin mielessään. Kun hän kysyi asiasta, Tom kertoi hänelle kutsusta pyhään apostolinvirkaan. Frances sanoi myöhemmin: ”Olin yllättynyt ja tunsin oloni nöyräksi. – – Se oli mitä merkittävin kutsu ja suunnaton vastuu.”⁵¹ Kuten aina, hän antoi tukensa koko sydämestään.

vanhin Monson yleisön joukossa yleiskonferenssissa

Vanhin Thomas S. Monson yleisön joukossa lokakuun 1963 yleiskonferenssissa juuri ennen kuin hänen kutsumisestaan apostoliksi ilmoitettiin.

Yleiskonferenssissa seuraavana aamuna Thomas S. Monson hyväksyttiin kahdentoista apostolin koorumin jäseneksi, ”Kristuksen nimen erityiseksi todistajaksi koko maailmaan”⁵². Hän oli 36-vuotiaana nuorin apostoli, joka oli kutsuttu sitten Joseph Fielding Smithin vuonna 1910, ja hän oli 17 vuotta nuorempi kuin seuraavaksi nuorin apostoli siihen aikaan.

Tuossa samassa konferenssikokouksessa vanhin Monson piti ensimmäisen puheensa johtavana auktoriteettina. Ilmaistuaan kiitollisuutta hän lausui seuraavan todistuksen ja lupauksen:

”Minä tiedän, että Jumala elää, veljeni ja sisareni. Mielessäni ei ole siitä epäilystäkään. Tiedän, että tämä on Hänen työtään, ja tiedän, että koko tämän elämän suloisin kokemus on tuntea Hänen kuiskauksensa, kun Hän ohjaa meitä työnsä eteenpäin viemisessä. Tunsin noita kuiskauksia nuorena piispana, kun minut johdatettiin koteihin, joissa oli hengellistä – tai kenties ajallista – puutetta. Tunsin sen jälleen lähetyskentällä, kun työskentelin poikienne ja tyttärienne – tämän suurenmoisen kirkon lähetyssaarnaajien – kanssa. – –

Sitoudun antamaan tähän työhön elämäni, kaiken mitä minulla on. Pyrin parhaan kykyni mukaan olemaan sitä, mitä haluatte minun olevan. Olen kiitollinen Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen seuraavista sanoista:

’Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen.’ (Ilm. 3:20.)

Rukoilen vilpittömästi, – – että elämäni voisi olla tämän Vapahtajamme lupauksen arvoinen.”⁵³

Kuusi päivää myöhemmin 10. lokakuuta 1963 vanhin Monson asetettiin apostoliksi ja erotettiin kahdentoista koorumin jäseneksi. Toimituksen suoritti presidentti Joseph Fielding Smith, joka oli koorumin presidentti.

Thomas S. Monson

Mukana apostolisessa palvelutyössä

Kun vanhin Monson kutsuttiin apostoliksi, kirkon maailmanlaajuinen laajeneminen kiihtyi ennennäkemättömällä vauhdilla. Muiden johtavien auktoriteettien tavoin hän matkusteli pian ympäri maailmaa ohjaamassa tätä kasvua. Toisinaan hän oli poissa viisi viikkoa yhteen menoon opettaen jäseniä ja lähetyssaarnaajia, järjestäen uusia kirkon yksiköitä, vihkien seurakuntakeskuksia ja toteuttaen kirkon ohjelmia.

Vanhin Monson painoi sydämeensä erään kahdentoista koorumin jäsenen sanat, joiden mukaan palveleminen apostolina vaati ”täydellistä sitoutumista Mestarin työhön kannatella ja kohottaa, opettaa ja kouluttaa, johtaa ja ohjata Jumalan pyhiä. Se tarkoittaa kirkon ja sen jäsenten kuormien vastaanottamista ja toiveiden vahvistamista.”⁵⁴

Hallinnolliset asiat jäivät toissijaisiksi hänen pyrkiessään löytämään tapoja siunata yksilöitä. Yksi sadoista esimerkeistä oli se, kuinka vanhin Monson palveli Paul C. Childia, joka oli hänen nuoruudessaan ollut hänen vaarnanjohtajansa. 1970-luvun loppupuolella vaarnanjohtaja Child ja hänen vaimonsa Diana olivat huonossa kunnossa ja asuivat hoitolaitoksessa. Vanhin Monson kävi heidän luonaan säännöllisesti, ja kerran ollessaan siellä sunnuntain jumalanpalveluksessa hän osoitti kunnioitusta tälle rakkaalle johtajalle. Palatessaan kotiin hän sanoi Francesille: ”Luulen, että sain tehtyä tuon erityisen vierailun aikana enemmän hyvää kuin monissa konferensseissa.”⁵⁵

Tehtävissään kirkon keskustoimistossa vanhin Monson vaikutti miltei kaikkiin osa-alueisiin kirkon rakenteessa ja ohjelmissa. Vuosina 1965–1971 hän palveli aikuisten korrelaatiokomitean puheenjohtajana auttaen kirkon oppikirjojen, käsikirjojen ja järjestöjen yhtenäistämisessä. Hän oli myös Nuorten Miesten ja Nuorten Naisten järjestöjen neuvoja. Hän palveli lähetystyön johtajistokomiteassa vuosina 1965–1982 ja seitsemän viimeistä vuotta toimi sen johtavana virkailijana. Tuona aikana hän osallistui kymmenien tuhansien lähetyssaarnaajien palvelupaikan osoittamiseen, lähetysjohtajien valitsemiseen, uusien lähetyskenttien perustamiseen, lähetyssaarnaajien koulutusohjelmien kehittämiseen ja vierailukeskusten valvomiseen. ”Uskoa vahvistavia kokemuksia, joita on tapahtunut lähetyssaarnaajien palvelupaikan osoittamisessa, on monia”, hän kirjoitti.⁵⁶

Vuonna 1965 presidentti McKay antoi vanhin Monsonille tehtävän valvoa kirkon työtä eteläisellä Tyynellämerellä. Tämä tehtävä edellytti matkustamista Tyynenmeren saarille ja Australian mantereelle. Vanhin Monson oppi rakastamaan syvästi pyhiä näissä paikoissa, ja häntä innoitti heidän omistautumisensa evankeliumille ja heidän uskonsa.

Kun vanhin ja sisar Monson vierailivat Samoassa ensimmäisen kerran vuonna 1965, he menivät erääseen kylään, jossa he tapasivat kirkon koulussa lähes 200 lasta. Kokouksen loppupuolella vanhin Monson tunsi innoitusta tervehtiä lapsia henkilökohtaisesti, mutta hän katsoi kelloaan ja huomasi, ettei siihen olisi riittävästi aikaa ennen kuin hänen koneensa oli määrä lähteä. Kuitenkin, kun hän jälleen tunsi innoitusta, hän kertoi koulun opettajalle halustaan kätellä jokaista lasta. Opettaja oli ikionnellinen, koska lapset olivat rukoilleet sellaista kokemusta. ”Kyyneleet valuivat vuolaina”, vanhin Monson sanoi, ”kun kallisarvoiset pojat ja tytöt kävelivät ujoina vuorollaan luoksemme ja kuiskasivat meille hiljaa suloisen samoalaisen tervehdyksen ’talofa lava’”.⁵⁷

Kun vanhin Monson vieraili Sydneyssä Australiassa vuonna 1967, eräs mies kertoi hänelle, että hänen todistuksensa edellisellä vierailulla oli johtanut miehen päätökseen mennä kasteelle. ”Sellaiset sanat saavat minut nöyryyden syvyyksiin”, vanhin Monson kirjoitti päiväkirjaansa, ”ja todella tietoiseksi vastuusta, joka minulla on.”⁵⁸

Koko apostolisen palvelutehtävänsä ajan presidentti Monson kantoi ensisijaisesti huolta yksilöstä. Hengen johdattamana ja omien havaintojensa avulla hän ojensi auttavan kätensä niille, joilla oli vaikeuksia tai jotka olivat taakkojen painamia. Osallistuminen vaarna- ja vyöhykekonferensseihin, osallistuminen temppelien vihkimistilaisuuksiin ja palveleminen komiteoissa tarjosivat tilaisuuksia paitsi toimia virkailijana ja opettaa myös osoittaa, kuinka syvästi hän välitti yksilöistä.

Palvelutyötä ja ihmeitä Saksan demokraattisessa tasavallassa

Kesäkuussa 1968, kun vanhin Monson oli valvonut työtä eteläisellä Tyynellämerellä kolmen vuoden ajan, ensimmäinen presidenttikunta antoi hänelle tehtävän valvoa kirkon lähetystyötä Saksassa, Italiassa, Itävallassa ja Sveitsissä. Saksassa lähes 5 000 kirkon jäsentä asui rautaesiripun takana Saksan demokraattisessa tasavallassa. Siihen aikaan tuo osa Saksaa oli kommunistisen vallan alla, mikä rajoitti ankarasti vapauksia ja tukahdutti uskonnolliset toiminnat. Pääasiassa viranomaisten rajoitusten vuoksi siellä ei ollut vieraillut johtavaa auktoriteettia sen jälkeen kun Berliinin muuri oli rakennettu vuonna 1961. Yksi vanhin Monsonin tärkeimpiä tavoitteita uudessa tehtävässään oli auttaa alueella asuvia kirkon jäseniä.

Matkustaminen Saksan demokraattiseen tasavaltaan oli täynnä riskejä. Vanhin Monson otti yhteyttä Yhdysvaltain hallinnon virkailijaan, joka esteli häntä menemästä ja varoitti: ”Jos jotakin tapahtuu, me emme voi saada sinua pois sieltä.” Hän päätti silti lähteä. ”Oli yksinkertaisesti ymmärrettävä, että tavoite oli korkeampi kuin mikään maallinen valtuus”, hän selitti myöhemmin, ”ja Herraan luottaen minä menin.”⁵⁹

Hän teki ensimmäisen vierailunsa 31. heinäkuuta 1968. Hän ja Stan Rees, Pohjois-Saksan lähetyskentän johtaja, kulkivat Berliinin muurin tiukasti vartioidun tarkastusaseman läpi ja viettivät osan päivästä Itä-Berliinissä. Vaikka vierailu oli lyhyt, se aloitti vanhin Monsonin merkittävän palvelutehtävän Saksan demokraattisessa tasavallassa – palvelutehtävän, joka jatkui yli kaksi vuosikymmentä ja josta tuli merkittävä osa hänen palveluaan apostolina.

Vanhin Monson palasi seuraavan kerran marraskuussa 1968. Hyvin jännittyneissä olosuhteissa hän, lähetysjohtaja Rees ja sisar Helen Rees matkasivat kauas sisämaahan Görlitziin, missä he menivät vanhaan varastorakennukseen, joka oli täynnä ampumajälkiä toisen maailmansodan ajoilta. He saapuivat paikalle ilmoittamatta ja löysivät yli 200 kirkon jäsentä kokoontuneena toiseen kerrokseen. Siinä kokouksessa vanhin Monson koki yhden kaikkein innoittavimmista kokemuksista elämässään.

Puhujat esittivät sanomia, jotka osoittivat syvää ymmärrystä evankeliumista, ja laulaminen oli palavampaa kuin vanhin Monson oli koskaan kuullut täyttäen huoneen uskolla ja omistautumisella. Huolimatta vaikeuksista, köyhyydestä ja puutteesta, joita nämä pyhät kohtasivat, hän näki kestävyyttä, toivoa ja uskoa. Myöhemmin hän sanoi: ”Olen tavannut harvoja seurakuntia, joissa on osoitettu suurempaa rakkautta evankeliumia kohtaan.”⁶⁰

Vaikka vanhin Monson riemuitsi näiden pyhien uskollisuudesta, hän myös murehti, koska heillä ei ollut patriarkkaa, ei vaarnaseurakuntia eikä vaarnoja eikä mahdollisuutta saada temppelisiunauksia. Kokouksen aikana hän meni puhujakorokkeelle kyyneleet silmissään ja lupasi: ”Jos pysytte vilpittöminä ja uskollisina Jumalan käskyille, te tulette saamaan kaikki ne siunaukset, joita on muissa maissa asuvilla pyhillä.”⁶¹

Muutaman seuraavan vuoden aikana vanhin Monson sekä kirkon johtohenkilöt ja jäsenet Saksan demokraattisessa tasavallassa tekivät väsymättä työtä tehdäkseen oman osansa tämän lupauksen toteuttamiseksi. Vanhin Monson palasi usein vahvistamaan pyhiä sekä antamaan siunauksia ja kannustusta. Hänen apunaan olivat Henry Burkhardt, joka johti Dresdenin lähetyskenttää kymmenen vuotta, sekä monia muita paikallisia kirkon johtohenkilöitä. Jäsenet paastosivat ja rukoilivat, ja he ottivat vaarin vanhin Monsonin neuvosta noudattaa kahdettatoista uskonkappaletta – kunnioittaa maan lakeja.

Vähä vähältä tämä lupaus alkoi toteutua. Vuonna 1969 ensimmäinen presidenttikunta hyväksyi, että Salt Lake Cityssä tehtävään asetettiin patriarkka ja hänet valtuutettiin matkustamaan Saksan demokraattiseen tasavaltaan ja antamaan patriarkallisia siunauksia. 1970-luvun alkupuolella valtiovallan johtohenkilöt alkoivat sallia muutamien kirkon johtohenkilöiden lähteä maasta lyhyeksi aikaa osallistumaan yleiskonferenssiin.

vanhin Monson ja ryhmä Itä-Saksan pyhiä

Johtohenkilöt kokoontuvat vanhin Monsonin (ensimmäinen rivi, äärimmäisenä oikealla) kanssa pappeuskokouksen jälkeen vasta perustetulla Dresdenin lähetyskentällä Saksan demokraattisessa tasavallassa.

Huhtikuussa 1975 vanhin Monson tunsi innoitusta pyhittää Saksan demokraattisen tasavallan, jotta työtä voitaisiin jouduttaa. Hän kokosi muutamia johtohenkilöitä aukiolle, josta oli näkymä Elbejoelle, ja hän lausui pyhittämisrukouksen, jossa hän pyysi, että jäsenille avautuisi keino saada omat temppelitoimitukset. Hän rukoili, että ihmiset olisivat vastaanottavaisia evankeliumille ja että valtiovallan johtohenkilöt antaisivat työn edetä. Hän rukoili myös, että lähetyssaarnaajien sallittaisiin jälleen opettaa siellä evankeliumia.⁶²

”Eniten kaivattu siunaus oli kelvollisten jäsentemme etuoikeus saada oma endaumentti ja sinetöiminen”, vanhin Monson sanoi myöhemmin. ”Me ryhdyimme selvittelemään kaikkia mahdollisuuksia. Entä kerran elämässä tapahtuva matka temppeliin Sveitsiin? Viranomaiset eivät suostuneet siihen. Ehkäpä isä ja äiti voisivat matkustaa Sveitsiin ja jättää lapsensa kotiin. Ei sekään ollut oikein. Kuinka lapset voitaisiin sinetöidä vanhempiinsa, kun he eivät voisi polvistua yhdessä alttarin ääreen? Tilanne oli traaginen.”⁶³

Vanhin Monson keskusteli tästä tilanteesta ja mahdollisista ratkaisuista ensimmäisen presidenttikunnan ja muiden johtohenkilöiden kanssa Salt Lake Cityssä. Keväällä 1978 presidentti Spencer W. Kimball sanoi hänelle, ettei Herra kieltäisi temppelisiunauksia näiltä jäseniltä, ja sitten hän hymyili ja sanoi: ”Sinä löydät keinon.”⁶⁴

Pian tämän jälkeen tapahtui edistysaskel. Kun Henry Burkhardt anoi edelleen valtiovallan johtohenkilöiltä, että nämä sallisivat perheiden mennä temppeliin Sveitsiin, he kysyivät häneltä: ”Miksette rakenna temppeliä tänne?”⁶⁵ Henry oli ällistynyt siitä, että valtiovalta, joka oli valvonut uskonnollisia toimintoja niin tarkasti vuosien ajan, sallisi kirkon rakentaa temppelin, joka olisi avoinna vain jäsenille, joilla on temppelisuositus.

Kirkko hyväksyi tarjouksen, ja vähitellen Herra avasi tien temppelin rakentamiselle Saksan demokraattiseen tasavaltaan. Maa hankittiin Freibergistä, ja vanhin Monson johti maanmurtoa 23. huhtikuuta 1983. ”Tämä on ihmeiden ihme!” hän riemuitsi. ”Tunsin riemua sydämessäni ja sielussani.”⁶⁶ Hieman yli kaksi vuotta myöhemmin, 29. ja 30. kesäkuuta 1985, presidentti Gordon B. Hinckley vihki Freibergin temppelin Saksassa ja pyysi vanhin Monsonia olemaan ensimmäinen puhuja. Ilmaistessaan ajatuksiaan tästä historiallisesta tapahtumasta vanhin Monson kirjoitti päiväkirjaansa:

”Tänään oli yksi elämäni kohokohdista. – – Puhuessani minun oli vaikea hallita tunteitani, sillä mielessäni vilisi esimerkkejä omistautuneiden pyhien uskosta tässä osassa maailmaa. Usein ihmiset kysyvät: ’Kuinka kirkon on ollut mahdollista saada lupa rakentaa temppeli rautaesiripun taakse?’ Tunnen yksinkertaisesti, että myöhempien aikojen pyhiemme usko ja omistautuminen tuolla alueella toivat julki Kaikkivaltiaan Jumalan avun ja toivat heille ne iankaikkiset siunaukset, jotka he niin ehdottomasti ansaitsevat.”⁶⁷

ryhmä Freibergin temppelin edustalla Saksassa

Vanhin ja sisar Monson Freibergin temppelin vihkimistilaisuudessa Saksassa kesäkuussa vuonna 1985. Vasemmalta oikealle: Emil Fetzer, Elisa Wirthlin, vanhin Joseph B. Wirthlin, Mary Hales, vanhin Robert D. Hales ja Monsonit.

Sinä iltana vanhin Monson pohdiskeli palvelutehtäväänsä Saksan demokraattisessa tasavallassa sen jälkeen kun 17 vuotta aiemmin hän oli ensimmäisen kerran käynyt siellä ja 10 vuotta aiemmin pitänyt pyhittämisrukouksen – ja sen huipentumista temppelin vihkimiseen. Vaikka hänellä oli ollut keskeinen asema ”yhdessä kirkon historian historiallisimmista ja uskontäyteisimmistä luvuista”, niin hän kirjoitti, että ”kaikki kunnia ja kirkkaus kuuluvat taivaalliselle Isällemme, sillä nämä tapahtumat ovat tapahtuneet vain Hänen jumalallisen väliintulonsa ansiosta”.⁶⁸

Vuonna 1982 ensimmäinen vaarna Saksan demokraattisessa tasavallassa perustettiin Freibergiin. Kaksi vuotta myöhemmin vanhin Monson ja vanhin Robert D. Hales perustivat toisen vaarnan Leipzigiin. Tämän myötä kaikki kirkon jäsenet maassa kuuluivat Siionin vaarnaan.

Toteutumatta oli vielä yksi siunaus: muiden maiden lähetyssaarnaajille lupa opettaa evankeliumia Saksan demokraattisessa tasavallassa ja tuon kansakunnan lähetyssaarnaajille lupa palvella muissa maissa. Vuonna 1988 presidentti Monson pyysi lupaa suoraan maan johtajalta Erich Honeckerilta.

Kun presidentti Monson saapui ryhmänsä kanssa, Honecker sanoi: ”Me tiedämme, että teidän kirkkonne jäsenet uskovat työntekoon: te olette osoittaneet sen. Me tiedämme, että uskotte perheeseen; olette osoittaneet senkin. Me tiedämme, että olette hyviä kansalaisia asuittepa te sitten missä maassa tahansa; me olemme huomanneet sen. Teillä on nyt puheenvuoro. Kertokaa, mitä te toivoisitte.”⁶⁹

Presidentti Monson ilmaisi muun muassa kiitollisuutta luvasta rakentaa Freibergin temppeli. Sitten hän kertoi, kuinka lähes 90 000 ihmistä oli käynyt temppelin avoimien ovien tilaisuuksissa ja kymmenet tuhannet muut olivat käyneet uusien kappelien avoimien ovien tilaisuuksissa Leipzigissa, Dresdenissä ja Zwickaussa. ”He haluavat tietää, mihin me uskomme”, hän sanoi. Me haluaisimme kertoa heille, että me uskomme maan lakien kunnioittamiseen, noudattamiseen ja ylläpitämiseen. Me haluaisimme kertoa heille siitä, että tavoitteenamme ovat vahvat perheet. Nämä ovat vain kaksi niistä asioista, joihin uskomme.”

Presidentti Monson selitti, että tarvitaan lähetyssaarnaajia, ja jatkoi: ”Ne nuoret miehet ja naiset, joiden haluaisimme tulevan maahanne lähetystyöntekijöinä, rakastaisivat kansaanne ja maatanne. Aivan erityisesti he vaikuttaisivat kansalaisiinne jalostavalla tavalla.”

Presidentti Monson pyysi lopuksi haluavansa nähdä ”tähän kirkkoon kuuluvia nuoria miehiänne ja naisianne palvelemassa lähetystyöntekijöinä monien kansakuntien keskuudessa – Amerikassa, Kanadassa ja monessa muussa maassa”. Hän lupasi, että kun nämä lähetyssaarnaajat palaisivat kotiin, he olisivat ”paremmin valmistautuneita astumaan vastuullisiin tehtäviin maassanne”.

Kun presidentti Monson lopetti puheensa, Honecker puhui puolisen tuntia. Presidentti Russell M. Nelson, joka oli läsnä kokouksessa, kertoi, että ”kaikki odottivat henkeä pidättäen”, kuinka puheenjohtaja Honecker vastaisi pyyntöön.⁷⁰ Viimein hän sanoi: ”Me tunnemme teidät. Me luotamme teihin. Meillä on yhteisiä kokemuksia kanssanne. Teidän lähetystyöntekijöitä koskeva pyyntönne on hyväksytty.” Presidentti Monson sanoi, että kun hän kuuli nämä sanat, hänen henkensä ”leijaili huoneesta”.⁷¹

Maaliskuussa 1989 kokoaikaisia lähetyssaarnaajia tuli Saksan demokraattisen tasavallan ulkopuolelta ja he alkoivat palvella siinä maassa ensimmäisen kerran 50 vuoteen. Toukokuussa 1989 ensimmäiset kymmenen lähetyssaarnaajaa siitä maasta saapuivat lähetyssaarnaajien koulutuskeskukseen Provoon Utahiin. Hallitus ei asettanut mitään rajoituksia sille, missä he voisivat palvella.⁷²

Monien ihmeiden ansiosta 20 vuoden aikana lupaukset, joita vanhin Monson oli antanut vanhassa varastorakennuksessa vuonna 1968 – ja siunaukset, joita hän oli rukoillut pyhittäessään Saksan demokraattisen tasavallan vuonna 1975 – täyttyivät. Mitä tulee näihin siunauksiin, hän kirjoitti vuosia myöhemmin päiväkirjaansa: ”Olen oppinut kokemuksestani, että ihmisen rajallisuudet ovat vain Jumalan tilaisuuksia. Olen elävä todiste siitä, kuinka Herran käsi on tullut ilmi Hänen huolehtiessaan kirkon jäsenistä maissa, jotka ovat aiemmin olleet kommunistijohtoisia.”⁷³

Pyhien kirjoitusten uudet laitokset

Ollessaan nuorena sakramenttikokouksessa Tom Monson kuuli vaarnan johtokunnan jäsenen opettavan Opin ja liittojen lukua 76 tavalla, joka herätti hänessä halun tutkia pyhiä kirjoituksia. Hänen Aaronin pappeuden johtajansa, hänen sanojensa mukaan ”viisaat ja kärsivälliset miehet, jotka opettivat meille pyhiä kirjoituksia”, auttoivat häntä myös rakastamaan pyhiä kirjoituksia.⁷⁴ Yksi hänen pyhäkoulunopettajistaan, Lucy Gertsch, ”toi luokkahuoneeseensa kunniavieraiksi Mooseksen, Joosuan, Pietarin, Tuomaan, Paavalin ja tietenkin Kristuksen. Vaikka emme nähneet heitä, me opimme rakastamaan ja kunnioittamaan heitä sekä noudattamaan heidän esimerkkiään.”⁷⁵

Vanhin Monsonin rakkaus pyhiä kirjoituksia kohtaan syveni hänen palvellessaan piispana ja hänen urallaan kirjapainossa. Tuntien, että pyhien kirjoitusten parempi tuntemus auttaisi häntä piispana, hän luki ne kaikki sen ensimmäisen vuoden loppuun mennessä, jolloin hänet oli kutsuttu. Deseret News Press -painotalossa ”suurin työ oli tehdä Mormonin kirjan tilauksia”⁷⁶. Nämä kokemukset pyhien kirjoitusten parissa auttoivat häntä valmistautumaan ainutlaatuiseen tehtävään kahdentoista koorumin jäsenenä.

Vuonna 1972 presidentti Harold B. Lee nimitti vanhin Monsonin toimimaan puheenjohtajana Raamatun tutkimisen apuvälineet -komiteassa, jota pyydettiin etsimään keinoja parantaa pyhien kirjoitusten tutkimista kirkon jäsenten keskuudessa. Tästä komiteasta tuli myöhemmin Pyhien kirjoitusten julkaisukomitea, ja sen tehtävänä oli valmistaa pyhistä kirjoituksista uusia laitoksia, jotka edistäisivät parempaa tutkimista. Näiden uusien laitosten laatiminen edellytti komitean jäseniltä sekä yli sadalta tutkijalta, tietokoneasiantuntijalta ja muilta heidän alaisuudessaan työskennelleiltä asiantuntijoilta pitkäaikaista, tiivistä ponnistelua.

Yksi valtava tehtävä oli laatia alaviitteitä, jotka yhdistävät rinnakkaisviitteet kaikkiin neljään pyhään kirjaan: Raamattuun, Mormonin kirjaan, Oppiin ja liittoihin sekä Kallisarvoiseen helmeen. Kuningas Jaakon raamatunkäännöksen myöhempien aikojen pyhien laitosta varten oli myös valtava tehtävä laatia Topical Guide [Aiheopas], joka koostui yli 2 800:sta evankeliumin aiheesta, joissa oli pyhien kirjoitusten tutkimisviitteitä neljään pyhään kirjaan. Lisäksi uudessa laitoksessa oli Bible Dictionary [Raamatun sanakirja] ja otteita Joseph Smithin raamatunkäännöksestä. Lukuihin kirjoitettiin uusia tiivistelmiä, joissa tähdennettiin opillista sisältöä, ja laitokseen lisättiin 24 karttasivua.

Kun tämä Raamatun laitos julkaistiin vuonna 1979, vanhin Monson kirjoitti, että se oli ”kenties merkittävin edistysaskel kirkon tutkimistyössä sataan vuoteen”. Lisäksi hän sanoi, että ”mullistava järjestelmä muihin pyhiin kirjoihin johtavine alaviitteineen” samoin kuin Topical Guide tekevät siitä ”vertaansa vailla olevan Raamatun viiteteoksen”⁷⁷.

Kaksi vuotta myöhemmin julkaistiin Mormonin kirjan, Opin ja liittojen sekä Kallisarvoisen helmen uudet (englanninkieliset) laitokset. Näissä laitoksissa oli uusia alaviitteitä, johdantoja, lukujen tiivistelmiä, lukujen johdantoja ja jaetiivistelmiä sekä laajennettu hakemisto, johon oli yhdistetty viitteitä kaikkiin kolmeen pyhään kirjaan. Oppiin ja liittoihin lisättiin kaksi uutta lukua (137 ja 138) sekä Virallinen julistus 2.

presidentti Monson ja pyhät kirjoitukset

Presidentti Monsonilla oli tärkeä rooli siinä, että pyhistä kirjoituksista julkaistiin uusia laitoksia edistämään parempaa tutkimista.

Vanhin Monson tunsi Jumalan ohjaavan käden vaikutuksen koko sen ajan, kun näitä uusia pyhien kirjoitusten laitoksia valmisteltiin. Ihmisiä, joilla oli tarvittavat taidot, tuli juuri oikeaan aikaan, kuten myös uutta tietotekniikkaa. ”Herra avasi monia ovia eri aikoina työn edetessä”, hän sanoi, ”ja tapahtui hiljaisia ihmeitä, jotka veivät työtä eteenpäin.”⁷⁸

Vanhin Monson johti pyhien kirjoitusten julkaisukomiteaa kymmenen vuoden ajan, ja hänestä tuntui, että se oli yksi hänen merkittävimmistä tehtävistään apostolina.⁷⁹ Viime kädessä hän toivoi, että kirkon jäsenet käyttäisivät näitä pyhien kirjoitusten uusia laitoksia ja paranneltuja tutkimisen apuvälineitä osallistuakseen syvällisempään pyhien kirjoitusten tutkimiseen, mikä vahvistaisi heidän todistustaan.

Kun uudet laitokset oli julkaistu englanniksi, kääntäminen muille kielille nousi tärkeälle sijalle. Kun presidentti Monsonin palveleminen kirkon presidenttinä päättyi, Mormonin kirja oli käännetty 91 kielelle ja otteita kirjasta oli käännetty vielä 21 muulle kielelle. Vuonna 2009 julkaistiin myös kirkon espanjankielinen Raamatun laitos, joka perustuu Reina-Valeran käännökseen.

Neuvonantajana kolmesti ensimmäisessä presidenttikunnassa

Sunnuntaiaamuna 10. marraskuuta 1985 Thomas S. Monson kävi eräässä vanhainkodissa, kuten hän usein kävi, osallistumassa kirkon kokouksiin ja ilahduttamassa asukkaita. Sinä iltapäivänä hän kokoontui muiden apostolien kanssa Suolajärven temppeliin, jotta ensimmäinen presidenttikunta järjestettäisiin uudelleen presidentti Spencer W. Kimballin kuoleman jälkeen. Kokouksessa Ezra Taft Benson asetettiin ja erotettiin kirkon presidentiksi. Hän kutsui Gordon B. Hinckleyn ensimmäiseksi neuvonantajakseen ja Thomas S. Monsonin toiseksi neuvonantajakseen. Presidentti Monson oli 58-vuotiaana nuorin ensimmäisen presidenttikunnan jäsen yli 80 vuoteen.

ensimmäinen presidenttikunta 1988

Presidentti Monson palveli neuvonantajana ensimmäisessä presidenttikunnassa vuodesta 1985 vuoteen 2008. Tässä hän on kuvassa Ezra Taft Bensonin (kirkon presidentti, keskellä) ja Gordon B. Hinckleyn (ensimmäinen neuvonantaja, vasemmalla) kanssa vuonna 1988.

Yksi monista uusista mahdollisuuksista, joita presidentti Monson sai, oli temppelien vihkimistilaisuuksien johtaminen. Noin kaksi kuukautta sen jälkeen kun hänet oli kutsuttu ensimmäiseen presidenttikuntaan, hän vihki Buenos Airesin temppelin Argentiinassa. Päiväkirjaansa hän tallensi, että ”sydämet liikuttuivat ja kyyneliä oli vaikea pidätellä, kun kirkon jäsenet ymmärsivät, että iankaikkiset siunaukset, joita temppeli tarjoaa, olivat nyt viimeinkin heidän ulottuvillaan”⁸⁰.

Kesäkuussa 1986 presidentti Monson oli mukana perustamassa Kitchenerin vaarnaa Ontariossa Kanadassa – se oli kirkon 1 600. vaarna. Hän muisteli palveluaan lähetysjohtajana sillä alueella 26 vuotta aiemmin, kun kirkon 300. vaarna oli perustettu Torontoon. Seuraavana vuonna hän palasi Itä-Kanadaan johtamaan Toronton temppelin maanmurtoseremoniaa Ontariossa, ja elokuussa 1990 hän palasi sinne jälleen, tällä kertaa sanojensa mukaan ”lakikivitapahtumaan” – temppelin vihkimistilaisuuteen.⁸¹

Neuvonantajana ensimmäisessä presidenttikunnassa presidentti Monson esitti kutsuja myös lähetysjohtajille ja heidän vaimoilleen. Hän omisti huomattavan paljon aikaa siihen, että tutustui kuhunkin aviopariin, antoi neuvoja ja ilmaisi rakkauttaan. Kun hän kutsui 37-vuotiaan Neil L. Andersenin lähetysjohtajaksi, hän sanoi: ”Olet nuori mies. Älä koskaan anna nuoruutesi olla verukkeena. Joseph Smith oli nuori. Vapahtaja oli nuori.” Kuultuaan nämä sanat vanhin Andersen ajatteli: ”Ja Thomas Monson oli nuori.”⁸²

Presidentti Ezra Taft Benson kuoli 30. toukokuuta 1994 palveltuaan lähes yhdeksän vuotta kirkon presidenttinä. Kun ensimmäinen presidenttikunta järjestettiin uudelleen 5. kesäkuuta, hänen seuraajansa Howard W. Hunter kutsui Gordon B. Hinckleyn ja Thomas S. Monsonin jatkamaan palvelemista neuvonantajina. Presidentti Hunter teki kaikkensa tavatakseen pyhiä ja vahvistaakseen heitä, mutta hänen terveytensä oli heikko ja hän palveli kirkon presidenttinä vain yhdeksän kuukautta ennen kuolemaansa 3. maaliskuuta 1995.

Maaliskuun 12. päivänä apostolit kokoontuivat jälleen järjestämään ensimmäisen presidenttikunnan uudelleen. Gordon B. Hinckley asetettiin ja erotettiin kirkon presidentiksi, ja hän kutsui neuvonantajikseen Thomas S. Monsonin ja James E. Faustin. Presidentti Monson palveli siinä tehtävässä koko presidentti Hinckleyn palvelutehtävän ajan, joten hän toimi neuvonantajana ensimmäisessä presidenttikunnassa yhteensä 22 vuotta.

Presidentti Hinckley matkusti yli miljoona kilometriä yli 60 maahan, ja hänestä tuli kirkon historian eniten matkustanut presidentti. ”[Hän] tapaa jäseniämme, jotka ovat harvoin, jos koskaan, nähneet elävää kirkon presidenttiä”, presidentti Monson kirjoitti.⁸³ Näiden matkojen aikana presidentti Monson ja presidentti Faust hoitivat suuren osan ensimmäisen presidenttikunnan työstä kirkon keskustoimistossa.

Presidentti Monson jatkoi matkustamista aluekonferensseihin, temppelien vihkimistilaisuuksiin ja muihin tapahtumiin. Vuonna 1995 hän matkusti Görlitziin Saksaan vihkimään seurakuntakeskuksen – 27 vuotta sen jälkeen kun hän oli tavannut siellä ensimmäisen kerran myöhempien aikojen pyhien seurakunnan (ks. s. 23–24). ”Kiitollisuus täytti sydämeni ja sieluni etuoikeudesta nähdä Herran käden vaikutus tämän valitun kansan siunaamisessa”, hän kirjoitti päiväkirjaansa.⁸⁴ Vuonna 2000 hän johti kuuden temppelin vihkimistilaisuuksia, joista yksi oli Meksikon Tampicossa – kaupungissa, jonne hän oli perustanut ensimmäisen vaarnan 28 vuotta aiemmin.

Puhuessaan siitä, kuinka presidentti Monson toimi neuvonantajana kolmelle kirkon presidentille, vanhin Quentin L. Cook huomautti, että ”hänellä oli selvästikin mielipiteitä asioista. Hänellä oli selvästikin laaja kokemus. – – Hänen luonteensa vahvuuden ansiosta voi olla varma, että hän antaisi aivan parhaita ohjeitaan ja neuvojaan. Hän arvostaa ykseyttä, hän arvostaa uskollisuutta, hän antaa äänensä kuulua, kun niin tekeminen on asianmukaista. – – Mutta kun päätös on tehty, hän tukee sitä täysin ja koko sydämestään. Ensimmäisen presidenttikunnan ykseys heidän tärkeissä päätöksissään on suurenmoinen esimerkki koko kirkolle.”⁸⁵

kirkon presidentti

Tammikuun 27. päivänä 2008 presidentti Monson meni rakkaan ystävänsä ja johtajansa Gordon B. Hinckleyn vuoteen viereen antamaan hänelle pappeuden siunauksen. Vuodesta 1963 alkaen nämä kaksi miestä olivat palvelleet yhdessä yli 44 vuotta kahdentoista koorumissa ja ensimmäisessä presidenttikunnassa. Heidän välilleen oli syntynyt syvä rakkaus ja kunnioitus toisiaan kohtaan.

Presidentti Hinckley oli johtanut kirkkoa näkemyksellä, tarmolla ja innoituksella lähes 13 vuoden ajan. Tammikuussa 2008 ollessaan 97-vuotias hän jatkoi useimpien tehtäviensä hoitamista, mutta hänen voimansa olivat hiipumassa. Lähdettyään presidentti Hinckleyn vuoteen ääreltä 27. tammikuuta presidentti Monson kirjoitti: ”Pitelin häntä ranteesta ja tunsin selvästi, että tämä oli viimeinen kerta, kun näkisin rakkaan presidenttini ja ystäväni elossa kuolevaisuudessa.”⁸⁶ Presidentti Hinckley kuoli sinä iltana.

”En osaa kyllin ilmaista, kuinka paljon kaipaan häntä”, presidentti Monson sanoi hautajaisissa muutama päivä myöhemmin. ”Hän oli profeettamme, näkijämme ja ilmoituksensaajamme, – – suojaisa saari myrskyävän meren keskellä. Hän oli majakka eksyneelle merimiehelle. Hän oli teidän ystävänne ja minun ystäväni. Hän lohdutti ja rauhoitteli meitä, kun maailman tilanne oli pelottava. Hän johdatti meitä järkähtämättä polulla, joka vie meidät takaisin taivaallisen Isämme luokse.”⁸⁷

Virkaiältään vanhimpana apostolina presidentti Monson tunsi raskaana sen, mitä presidentti Hinckleyn poismeno merkitsi hänelle henkilökohtaisesti. Tähän liittyen hän sanoi: ”Huomasin, että minulle oli hyödyllisintä mennä polvilleni ja kiittää taivaallista Isääni elämästä, kokemuksesta, perheestäni ja sitten suoraan pyytää Häntä kulkemaan kasvojeni edellä, olemaan oikealla puolellani, olemaan vasemmalla puolellani ja Hänen Henkeään olemaan sydämessäni ja Hänen enkeleitään olemaan ympärilläni tukeakseen minua” (ks. OL 84:88).⁸⁸

Helmikuun 3. päivänä 2008 apostolit kokoontuivat Suolajärven temppelissä järjestämään uudelleen ensimmäisen presidenttikunnan. Tässä kokouksessa Thomas S. Monson asetettiin ja erotettiin kirkon presidentiksi. Hän oli 16. mies, joka on palvellut tuossa kutsumuksessa. Hän oli pohtinut huolella neuvonantajiaan ja saanut Herralta vahvistuksen kutsua Henry B. Eyringin, joka oli palvellut presidentti Hinckleyn toisena neuvonantajana presidentti Faustin kuoleman jälkeen, ja Dieter F. Uchtdorfin, joka oli kahdentoista koorumin jäsen.

ensimmäinen presidenttikunta vuonna 2013 konferenssissa

Presidentti Thomas S. Monson (keskellä) sekä hänen neuvonantajansa, presidentti Henry B. Eyring (vasemmalla) ja presidentti Dieter F. Uchtdorf (oikealla) yleiskonferenssissa.

Seuraavana päivänä presidentti Monson ja hänen neuvonantajansa puhuivat uutistoimittajille kirkon toimistorakennuksessa. Siinä hän sanoi muun muassa:

”Tunnen itseni nöyräksi seisoessani tänään edessänne. Todistan, että tämä työ, jossa me olemme mukana, on Herran työtä, ja olen tuntenut Hänen tukensa vaikutuksen. Tiedän, että Hän ohjaa ponnistuksiamme, kun palvelemme Häntä uutterasti uskossa.

Kirkkona me annamme apua paitsi omille jäsenillemme myös hyväntahtoisille ihmisille kautta maailman siinä veljeyden hengessä, joka on peräisin Herralta Jeesukselta Kristukselta. Minulla on ollut tilaisuus työskennellä varsin tiiviisti muiden uskontokuntien johtajien kanssa ratkaistaksemme haasteita, joita kohtaamme omassa yhteisössämme ja todellakin koko maailmassa. Me jatkamme tätä yhteistyötä.”

Viitaten ykseyteen, joka oli kehittynyt hänen ja presidentti Hinckleyn välille heidän palveltuaan yhdessä vuosikymmeniä, hän jatkoi: ”Käyttämiimme menettelytapoihin ei ole luvassa yhtäkkistä muutosta. – – Tulemme jatkamaan sillä tiellä, jota ennen meitä olleet ovat kulkeneet, opettaen evankeliumia, edistäen yhteistyötä kaikkialla maailmassa olevien ihmisten kanssa sekä todistaen Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen elämästä ja palvelutyöstä.”⁸⁹

Kirkon jäsenet hyväksyivät presidentti Monsonin profeetaksi, näkijäksi ja ilmoituksensaajaksi huhtikuun 2008 yleiskonferenssin juhlakokouksessa. Ensimmäisessä puheessaan koko kirkon jäsenistölle hänen sanomansa olivat samoja, jotka olivat olleet – ja tulisivat olemaan – hänen palvelutyönsä keskipisteenä. Hän kutsui kirkon jäseniä, jotka eivät osallistuneet toimintaan, ”tulemaan takaisin” ja nauttimaan toveruuden hedelmistä. Viitaten Vapahtajan esimerkkiin hyvän tekemisestä hän sanoi: ”Seuratkaamme tätä täydellistä esimerkkiä.” Hän kannusti kirkon jäseniä ”osoittamaan ystävällisyyttä ja kunnioitusta kaikille ihmisille kaikkialla”. Hän kannusti heitä edelleen tekemään kodistaan pyhäkön, ”jossa Jumalan Henki voi asua, – – jossa rakkaus [vallitsee]”.

Siellä, missä on ”särkyneiden sydänten tuskaa, pirstottujen unelmien pettymystä ja menetettyjen toiveiden epätoivoa”, hän pyysi jäseniä kääntymään taivaallisen Isän puoleen uskossa. ”Hän auttaa ja opastaa teitä”, presidentti Monson lupasi. ”Hän ei aina poista kärsimyksiänne, mutta Hän lohduttaa ja johdattaa teidät rakastavasti kaikkien kohtaamienne myrskyjen läpi.”⁹⁰

Temppelit – johtotähtiä maailmalle

Presidentti Monson sanoi usein, ”ettei yksikään kirkon rakentamista kiinteistöistä ole temppeliä tärkeämpi”⁹¹. Koska niin monia siunauksia on tarjolla eläville ja kuolleille vain temppeleissä, hän halusi tuoda nämä pyhät tilat mahdollisimman helposti kirkon jäsenten ulottuville. Hän opetti, että vain temppeleissä jäsenet voivat saada ne kruunaavat siunaukset, joita kirkko voi tarjota.⁹²

Presidentti Monson halusi erityisesti sitä, että jäsenet saavat temppelitoimitukset, joiden ansiosta ”perhesiteet sinetöidään yhteen kestämään läpi iankaikkisuuksien”⁹³. Hän tähdensi myös sen työn tärkeyttä, jota temppeleissä suoritetaan kuolleiden puolesta. Sanoen, että Jumala jouduttaa työtään henkimaailmassa, hän kutsui kirkon jäseniä auttamaan tekemällä sukututkimustyötä ja suorittamalla temppelissä sijaistoimituksia kuolleiden sukulaistensa puolesta.⁹⁴ Presidentti Monson opetti myös, että temppelit ovat pyhäkköjä, joissa jäsenet voivat saada taivaallista johdatusta, hengähdystauon elämän myrskyistä sekä voimaa kestää koettelemuksia ja vastustaa kiusauksia.

Kirkolla oli 12 toiminnassa olevaa temppeliä, kun presidentti Monson kutsuttiin apostoliksi vuonna 1963. Palvellessaan neuvonantajana ensimmäisessä presidenttikunnassa hän oli mukana, kun temppelien rakentamista nopeutettiin poikkeuksellisella tavalla. Siinä vaiheessa kun hänestä tuli kirkon presidentti vuonna 2008, temppeleitä oli 124. Palvelutehtävänsä aikana kirkon presidenttinä hän jatkoi tätä kiihtyvää tahtia ilmoittaen 45 uudesta temppelistä 21 maassa. Viikko sen jälkeen kun hänestä oli tullut kirkon presidentti, hän vihki Rexburgin temppelin Idahossa Yhdysvalloissa– ensimmäisen niistä 46 temppelistä, jotka vihittiin käyttöön tai vihittiin uudelleen hänen presidenttikaudellaan. Hän itse vihki käyttöön tai vihki uudelleen niistä 19, mukaan lukien Kiovan temppelin Ukrainassa. Se on ensimmäinen temppeli, joka on rakennettu entiseen Neuvostoliittoon kuuluneeseen valtioon.

Presidentti Monson opetti, että temppeleihin liittyy aina uhrausta, ja hän lupasi, että kirkon jäseniä siunattaisiin sellaisten uhrausten tekemisestä. Hän sanoi, että joidenkin kohdalla ”uhrauksenne voi olla se, että saatatte elämänne sopusointuun sen kanssa, mitä suosituksen saaminen edellyttää”⁹⁵. Toisten kohdalla ”uhraus – – voisi olla se, että varaatte kiireisestä elämästänne aikaa käydä temppelissä säännöllisesti”⁹⁶. Hän kannusti käymään temppelissä mahdollisimman usein kehottaen: ”Tehkäämme kaikki tarvittavat uhraukset, jotta voisimme käydä temppelissä.”⁹⁷

Lähetystyö

Lokakuun 2012 yleiskonferenssissa presidentti Monson esitti merkittävän ilmoituksen siitä, että nuoret miehet ja nuoret naiset voisivat palvella lähetystyössä nuoremmalla iällä. Kelvollisia ja kykeneviä nuoria miehiä voitiin ”suosittaa lähetystyöpalveluun 19 vuoden iän sijaan 18 vuoden iästä alkaen”. Kelvollisia, kykeneviä nuoria naisia, joilla on halu palvella, voitiin ”suosittaa lähetystyöpalveluun 21 vuoden iän sijaan 19 vuoden iästä alkaen”⁹⁸.

Tämä ilmoitus sai aikaan ”kiistämättä hengellistä vuodatusta”, sanoi vanhin Neil L. Andersen kahdentoista koorumista. Huhtikuun 2013 yleiskonferenssissa hän kertoi, että monet olivat vastanneet heti tähän uuteen mahdollisuuteen:

”Konferenssia seuraavana torstaina minulle annettiin tehtäväksi suositella lähetystyökutsuja ensimmäiselle presidenttikunnalle. Hämmästyin nähdessäni 18-vuotiaiden miesten ja 19-vuotiaiden naisten hakemuksia. He olivat jo muokanneet suunnitelmiaan, käyneet lääkärissä, olleet piispansa ja vaarnanjohtajansa puhuteltavina ja lähettäneet lähetystyöhakemuksensa – kaikki tämä vain viiden päivän aikana. Tuhannet muut ovat nyt liittyneet heidän joukkoonsa.”⁹⁹

missionaries studying

Presidentti Monsonin ilmoitus siitä, että nuoria naisia ja nuoria miehiä voitaisiin suosittaa lähetystyöpalveluun nuoremmalla iällä, johti lähetyssaarnaajien lukumäärän nopeaan kasvuun.

Puoli vuotta ilmoituksen jälkeen presidentti Monson sanoi, että ”se, kuinka nuoremme ovat suhtautuneet tähän, on ollut ihmeellistä ja innostavaa”. Lähetyssaarnaajien lukumäärä oli noussut 59 000:sta yli 65 000:een, ja lisäksi 20 000 oli saanut kutsunsa.¹⁰⁰ Lähetyssaarnaajien lukumäärä jatkoi kasvamista, kunnes se saavutti huippunsa 88¬000 vuonna 2014.¹⁰¹Tämä lukumäärä laski, kun alkuvyörynä tulleet lähetyssaarnaajat palasivat kotiin, ja vuoden 2017 lopussa eri puolilla maailmaa palveli 68¬000¬lähetyssaarnaajaa.

Myös kirkon palvelulähetyssaarnaajien määrä kasvoi presidentti Monsonin toimikaudella noin 12 000:sta vuonna 2008 yli 33 000:een. Kirkon palvelulähetyssaarnaajat ovat tukeneet kaikkia kirkon osastoja, mukaan lukien palveleminen huoltotyöyksiköissä, sukututkimustyössä, lähetystoimistoissa, virkistystoimintaleireillä ja monilla muilla alueilla.

Avun tarpeessa olevista huolehtiminen

Jeesuksen Kristuksen kirkko on aina keskittynyt huolehtimaan apua tarvitsevista. Profeetta Joseph Smith sanoi: ”[Kirkon jäsenen] tulee ravita nälkäisiä, vaatettaa alastomia, huolehtia leskestä, kuivata orvon kyyneleet, lohduttaa ahdistettuja, missä hän heitä tapaa, olivatpa he tässä tai jossakin muussa kirkossa tai eivät missään kirkossa.”¹⁰² Presidentti Monson eli, opetti ja johti näiden sanojen mukaisesti. ”Minussa kehittyi hyvin nuorena myötätunnon henki muita kohtaan, jotka iästä tai olosuhteista riippumatta saattavat olla avun tarpeessa”, hän sanoi.¹⁰³

Vuonna 1936 ensimmäinen presidenttikunta oli ilmoittanut huoltotyöohjelmasta, joka auttaisi apua tarvitsevista huolehtimisessa. Siihen aikaan suuria määriä ihmisiä oli työttömänä ja eli köyhyydessä suuren lamakauden vuoksi. Kirkon huoltotyöohjelma oli ”nykyajan sovellus iankaikkisista periaatteista”, kuten työ, omavaraisuus, viisas raha-asioiden hoito, valmius ja palveleminen.¹⁰⁴ Näiden periaatteiden soveltaminen vastaa kunkin ihmisen sekä välittömiin tarpeisiin että pitkäaikaiseen hengelliseen ja fyysiseen hyvinvointiin siunaten niitä, jotka antavat, ja niitä, jotka saavat.

Palvellessaan piispana vuosina 1950–1955 presidentti Monson näki omakohtaisesti, kuinka kirkon huoltotyöohjelma lievitti osaltaan nälkää ja epätoivoista puutetta. Hän sanoi, että tämä suunnitelma ”on kaikkivaltiaan Jumalan innoittama. Sen suunnittelija on tosiaankin Herramme Jeesus Kristus.”¹⁰⁵ Hän sai huoltotyön periaatteissa oppia opettajilta, jotka hänen mukaansa olivat taivaan lähettämiä. Kerran J. Reuben Clark ensimmäisestä presidenttikunnasta luki hänelle Uuden testamentin kertomuksen Nainin leskestä, sulki sitten pyhät kirjoituksensa ja sanoi itkien: ”Tom, pidä huolta leskistä, ole köyhien ystävä.”¹⁰⁶ (Ks. Luuk. 7:11–15.) Presidentti Monson painoi nuo sanat sydämeensä.

22 vuoden aikana kahdentoista koorumin jäsenenä ja 22 vuoden aikana neuvonantajana ensimmäisessä presidenttikunnassa hän oli liikkeellepanevana voimana kirkon huoltotyöpyrkimysten laajentamisessa. Hän oli myös ohjaavana vaikuttajana niiden pyrkimysten hiomisessa. ”Me olemme kirkossa saaneet jatkuvasti jumalallista opastusta [huoltotyöasioissa] olosuhteiden niin vaatiessa”, hän sanoi. ”Huoltotyöperiaatteita toteuttavia ohjelmia ja toimintatapoja on muutettu, ja todennäköisesti ne tulevat aika ajoin edelleenkin muuttumaan vastaamaan muuttuvia tarpeita. Mutta perusperiaatteet eivät muutu. Ne eivät tule muuttumaan. Ne ovat ilmoitettuja totuuksia.”¹⁰⁷

vapaaehtoisia Perussa

Koko palvelutehtävänsä ajan presidentti Monson oli liikkeellepanevana voimana kirkon pyrkimysten laajentamisessa apua tarvitsevista huolehtimiseksi.

Vuonna 1981 presidentti Spencer W. Kimball ilmoitti, että ”kirkon tehtävä on kolmitahoinen”: julistaa evankeliumia, tehdä pyhät täydellisiksi ja lunastaa kuolleet.¹⁰⁸ Presidentti Monson halusi lisätä kirkon tehtävän neljänneksi osaksi ”köyhistä ja apua tarvitsevista huolehtimisen”, ja ensimmäinen presidenttikunta hyväksyi tuon lisäyksen vuonna 2008 ja virallisti sen julkaisemalla uuden kirkon käsikirjan vuonna 2010.¹⁰⁹Sen sijaan että näitä neljää tärkeintä pyrkimystä nimitettäisiin kirkon ”tehtäväksi”, uudessa käsikirjassa niitä nimitetään ”Jumalan asettamiksi vastuiksi”¹¹⁰

Tämän painotuksen seuraukset ovat olleet kauaskantoisia. Kirkon jäsenet reagoivat anteliaasti kutsuun auttaa suurissa humanitaarisissa hätätilanteissa, minkä ansiosta kirkko pystyi yli kaksinkertaistamaan antamansa humanitaarisen avun presidentti Monsonin palvelutyön aikana. Tähän apuun on sisältynyt puhtaan veden tuomista miljoonille ihmisille, pyörätuolien antamista sadoilletuhansille sekä näönhuollon antamista sokeuden ehkäisemiseen ja hoitamiseen. Siihen on sisältynyt myös ruoan ja vaatteiden toimittamista, äitien ja vastasyntyneiden hoitoa, lääkintäkoulutusta ja -tarvikkeita, koulutarvikkeita ja rokotuskampanjoita.¹¹¹

”Olen syvästi kiitollinen siitä, että kirkkona jatkamme humanitaarisen avun antamista siellä, missä hätä on suuri. Tässä suhteessa olemme tehneet paljon ja siunanneet tuhansien ja taas tuhansien sellaisten Isämme lasten elämää, jotka eivät kuulu uskontoomme, samoin kuin niiden, jotka kuuluvat. Aiomme jatkaa auttamista missä tahansa sitä tarvitaan.”¹¹²

Jotkin kirkon merkittävimmistä hätäapuhankkeista katastrofitilanteissa ovat tapahtuneet presidentti Monsonin johdolla. Hän sanoi kirkon jäsenille: ”Teidän lahjoituksenne kirkon rahastoihin suovat meille mahdollisuuden reagoida miltei välittömästi, kun jossakin päin maailmaa tapahtuu katastrofeja. Olemme lähes aina ensimmäisten joukossa paikalla auttamassa miten suinkin voimme.”¹¹³

Esimerkkinä hän kertoi kirkon antamasta hätäavusta sen jälkeen kun maanjäristys järisytti Haitia vuonna 2010 surmaten ja vahingoittaen satojatuhansia ihmisiä: ”Tunnin kuluessa maanjäristyksen alkamisesta – – kirkko oli liikkeellä lähettäen välittömästi matkaan avustustarvikkeita. Toimitimme vettä, ruokaa, lääkintätarvikkeita, hygieniapakkauksia ja muita tavaroita. Lähetimme lääkäri- ja sairaanhoitajaryhmiä tarjoamaan kipeästi kaivattua terveydenhoitoa.”¹¹⁴

Sen humanitaarisen avun ja hätäavun lisäksi, jota kirkko antoi järjestönä, presidentti Monson oli kiitollinen niille tuhansille jäsenille, jotka antoivat omastaan – voimavarojaan, aikaansa ja asiantuntemustaan – avun tarpeessa olevien auttamiseen. Huhtikuun 2011 yleiskonferenssissa pitämässään avauspuheessa hän kertoi lyhyesti siitä, kuinka kirkko oli antanut tonneittain tarvikkeita Japanissa tapahtuneen tuhoisan maanjäristyksen ja tsunamin jälkeen. Suurin osa hänen selonteostaan koski kuitenkin yksittäisten ihmisten huolehtivaa palvelemista:

”Nuoret naimattomat aikuisemme ovat tehneet vapaaehtoistyötä etsien kadonneita jäseniä. He ovat käyttäneet internetiä, sosiaalista mediaa ja muita nykyajan yhteydenpitovälineitä. Jäsenet toimittavat kirkon hankkimilla skoottereilla apua sellaisille alueille, joille on vaikea päästä autolla. Useissa vaarnoissa ja seurakunnissa Tokiossa, Nagoyassa ja Osakassa on järjestetty palveluprojekteja hygienia- ja siivouspakkausten kokoamiseksi. Tähän mennessä yli 4 000 vapaaehtoista on lahjoittanut yli 40 000 palvelutuntia.”¹¹⁵

Thomas S. Monsonin presidenttikaudella kirkon jäsenet käyttivät vuosittain keskimäärin yli 7 miljoonaa tuntia huoltotyötiloissa palvelemiseen. Joka vuosi keskimäärin noin 10 000 vapaaehtoista palveli lukuisilla eri tavoilla eri puolilla maailmaa. Lisäksi kirkko antoi hätäapua sadoissa katastrofeissa – maanjäristysten ja tornadojen, hirmumyrskyjen ja tsunamien, tulipalojen ja tulvien yhteydessä sekä nälänhätään ja pakolaiskriiseihin – vuosittain peräti 89 maassa.¹¹⁶

Omavaraisuus on toinen huoltotyön periaate, jota presidentti Monson tähdensi apua tarvitsevien auttamiseksi. ”Omavaraisuus – – on pohjana kaikille muille huoltotyökäytännöille”, hän opetti. ”Se on olennaisen tärkeä osa niin hengellistä kuin ajallistakin hyvinvointiamme.”¹¹⁷ Vuonna 2012 ensimmäinen presidenttikunta valtuutti omavaraisuushankkeen Pohjois-Amerikan ulkopuolisiin maihin auttamaan yksilöitä ja perheitä parantamaan koulutustaan, hankkimaan paremman työpaikan, perustamaan liikeyrityksen ja laajentamaan liiketoimintaa sekä hallitsemaan paremmin raha-asioitaan. Neljässä vuodessa tähän hankkeeseen oli osallistunut yli 500 000 kirkon jäsentä yli 100 maassa.¹¹⁸ Omavaraisuushankkeen menestyksen vuoksi ensimmäinen presidenttikunta toi sen vuonna 2015 saataville myös Pohjois-Amerikassa.

Frances – omistautunut kumppani

”Kiitän taivaallista Isääni rakkaasta vaimostani Francesista”, Thomas S. Monson sanoi yleiskonferenssissa, kun hänet hyväksyttiin kirkon presidentiksi. ”En olisi voinut pyytää uskollisempaa, rakastavampaa ja ymmärtäväisempää puolisoa.”¹¹⁹

presidentti ja sisar Monson

Presidentti Thomas S. Monson ja sisar Frances Monson, 2009

Presidentti Monsonin raskaat vastuut kirkossa alkoivat vajaat kaksi vuotta sen jälkeen kun hän ja Frances olivat solmineet avioliiton, kun hänet kutsuttiin piispaksi. Nämä vastuut voimistuivat koko hänen elämänsä ajan ja vaativat paljon myös sisar Monsonilta. Hän antoi iloiten tukensa. ”Minusta ei ole ollut milloinkaan uhraus nähdä mieheni tekevän Herran työtä”, hän sanoi. ”Se on ollut siunaukseksi minulle, ja se on ollut siunaukseksi lapsillemme.”¹²⁰

Tunnustaen tämän uskollisuuden presidentti Monson sanoi: ”En ole koskaan saanut muuta kuin tukea ja rohkaisua Francesilta.”¹²¹ Presidentti Monsonin matkat kirkon tehtävien täyttämiseksi edellyttivät toisinaan sitä, että hän oli pitkän aikaa poissa kotoa ja Frances jäi yksin huolehtimaan heidän lapsistaan. ”Aina siitä lähtien kun minut kutsuttiin 22-vuotiaana piispaksi, istuminen yhdessä kirkon kokouksissa on ollut harvinaista ylellisyyttä”, presidentti Monson sanoi.¹²² Hän huomautti myös, että ”jokaisen tehtäväni myötä olen jatkuvasti huomannut [Francesissa] uusia kykyjä ja lahjoja”¹²³.

Monsonien tytär Ann muisteli, kuinka hänen äitinsä johti perhettä, kun hänen isänsä oli poissa kotoa kirkon palveluksessa:

”Monta kertaa isä kierteli lähetyskentillä ympäri maailmaa. – – Äiti kertoi meille, että isä oli suorittamassa velvollisuuttaan ja että meitä varjeltaisiin ja suojeltaisiin aina, kun hän oli poissa. Äiti välitti tämän viestin sekä sanoin että sillä hiljaisella tavalla, jolla hän varmistui siitä, että kaikki tarvittava tuli aina tehdyksi. – – Kun ajattelen niitä monia siunauksia, joita olen saanut Herran apostolin tyttärenä, yksi, joka merkitsee minulle eniten, on se lahja ja siunaus, joka liittyy äitiini, naiseen, jonka kanssa hän solmi avioliiton.”¹²⁴

Sisar Monson koki vakavia terveysongelmia viimeisinä elinvuosinaan, ja presidentti Monson teki kaiken voitavansa huolehtiakseen vaimostaan, kunnes tämä kuoli 85-vuotiaana 17. toukokuuta 2013. Seuraavassa yleiskonferenssissa presidentti Monson puhui lempeästi vaimonsa poismenosta ja lausui sitten todistuksensa iankaikkisesta elämästä:

”Hän oli elämäni rakkaus, luotettu uskottuni ja läheisin ystäväni. Kun sanon kaipaavani häntä, se ei alkuunkaan ilmaise tunteideni syvyyttä. – –

Suurimpana lohtuna minulle tänä kipeänä jäähyväisten aikana ovat olleet todistukseni Jeesuksen Kristuksen evankeliumista ja tieto, joka minulla on siitä, että rakas Francesini elää edelleen. Tiedän, että eromme on väliaikaista. Meidät sinetöi Jumalan huoneessa henkilö, jolla oli valtuus sitoa maan päällä ja taivaassa. Tiedän, että jonakin päivänä olemme jälleen yhdessä emmekä koskaan enää eroa. Se on tieto, joka antaa minulle voimaa.”¹²⁵

Kasvava kirkko

”Edelleenkin kirkko kasvaa vakaasti ja muuttaa joka vuosi yhä useampien ihmisten elämää”, presidentti Monson sanoi lokakuun 2013 yleiskonferenssin avauspuheessaan.¹²⁶ Kun hänestä tuli kirkon presidentti, jäseniä oli 13,2 miljoonaa. Kirkko kasvoi vakaasti hänen presidenttikaudellaan jäsenmäärän kasvaessa 16 miljoonaan, vaarnojen määrän lisääntyessä 2 791:stä 3 322:een ja temppelien määrän lisääntyessä 124:stä 159:ään. Näinä vuosina 21 maassa järjestettiin ensimmäinen vaarna, mikä osoitti jälleen yhden ulottuvuuden kirkon kasvussa.

Presidentti Monson tähdensi, että kirkon kasvu edellyttää kirkon jäseniltä palvelua, uhrauksia ja hyvää esimerkkiä. ”Meidät – – lähetettiin maan päälle tänä aikana, jotta osallistuisimme tämän suuren työn jouduttamiseen”, hän sanoi.¹²⁷ Hän tähdensi myös kunkin jäsenen henkilökohtaisen kasvun ja edistymisen tärkeyttä.

Todistus Jeesuksesta Kristuksesta

”Kuinka ystävälliset nuo silmät ovatkaan. Kuinka lämmin tuo katse onkaan. Kohdatessani vaikeita tilanteita katson sitä usein kysyen itseltäni: ’Mitä Hän tekisi?’ Sitten olen yrittänyt toimia sen mukaisesti.”¹²⁸ Presidentti Monson keskusteli vanhin Jeffrey R. Hollandin kanssa vastapäätä työpöytäänsä olevasta lempimaalauksestaan, joka on Heinrich Hofmannin maalaama ja kuvaa Vapahtajaa. ”Saan voimaa siitä, että se on lähelläni.”

maalaus Jeesuksesta Kristuksesta

Presidentti Monson sai voimaa ja innoitusta tästä Heinrich Hofmannin maalauksesta, joka kuvaa Jeesusta Kristusta.

Presidentti Monsonilla oli painokuva tästä maalauksesta ensin piispan toimistossaan 6. ja 7. seurakunnan vanhassa rakennuksessa. Myöhemmin hän vei sen mukanaan Kanadaan, kun hän palveli lähetysjohtajana. Hänellä oli sama painokuva toimistossaan, kun hänet kutsuttiin apostoliksi, ja sitten hän siirsi sitä mukanaan paikasta toiseen, kunnes lopulta se riippui hänen toimistossaan, kun hän oli kirkon presidentti. ”Olen yrittänyt muovata elämäni Mestarin elämän mukaan”, presidentti Monson kertoi vanhin Hollandille. ”Aina kun minun on ollut – – pakko päättää, suostuako pyydettyyn siunaukseen loputtomien paperipinojen edustaman työmäärän alla, olen aina katsonut tuota kuvaa ja kysynyt itseltäni: ’Mitä Hän tekisi?’” Sitten hän lisäsi hymyillen: ”Voin vakuuttaa, etten ole koskaan päättänyt jäädä huolehtimaan paperityöstä.”¹²⁹

Presidentti Monson ammensi maalauksesta myös näkökulmaa, kun hänen oli annettava vaikeita tuomioita. Hänellä oli tapana pohtia: ”Tällä puolella on armo, [ja] tällä puolella on oikeudenmukaisuus. Missä on eniten painoa?” Kun hän katsoi maalausta ja mietti, mitä Vapahtaja tekisi, hän valitsi yleensä armon.¹³⁰

”Tuo taulu – – on enemmän kuin muistutus siitä, kuka on ’kulmakivenä’ (Ef. 2:20) Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa. Se on enemmän kuin julistus siitä, että kirkon presidentiksi kutsutun miehen odotetaan olevan johtaja Vapahtajan elävien todistajien joukossa. Tuo taulu edustaa ihannetta – Mestaria, jonka mukaan Thomas Monson on muovannut elämänsä. ’Rakastan tuota taulua’, presidentti Monson sanoi katsellessaan sitä jälleen kerran.”¹³¹

Presidentti Monson lausui todistuksensa Vapahtajan jumalallisesta tehtävästä eri puolilla maailmaa yli viiden vuosikymmenen ajan. Hänen elämänsäkin oli osoitus tuosta todistuksesta. Eläessään sen pyhien kirjoitusten kohdan mukaan, jota hän usein lainasi kannustaessaan uskollisempaan opetuslapseuteen, hän Vapahtajan tavoin ”kulki ympäri maata, teki hyvää” (Ap. t. 10:38). Hänen tarkoituksenaan oli aina auttaa ihmisiä vahvistamaan uskoa Jeesukseen Kristukseen, jotta he voisivat kokea tuon uskon siunauksia – lohtua, rauhaa, voimaa, toivoa, iloa ja korotuksen.

Useita kuukausia ennen kuin presidentti Monsonista tuli kirkon presidentti, hän todisti:

”Koko sydämestäni ja sieluni hartaudella korotan ääneni todistukseen erityisenä todistajana ja julistan, että Jumala elää. ”Jeesus on Hänen Poikansa, Isän Ainosyntyinen lihassa. Hän on meidän Lunastajamme, Hän on meidän Välittäjämme Isän edessä. Hän kuoli ristillä sovittaakseen syntimme. Hänestä tuli ylösnousemuksen ensi hedelmä. Sen tähden että Hän kuoli, kaikki heräävät eloon. ’Nyt kuule laulu riemuinen: ”Hän elää, Herra ihmisten!”’ [”Hän elää, Vapahtajani”, MAP-lauluja, 82.]”¹³²

Herran asialla oleminen päätökseen

Thomas S. Monson palveli kirkon presidenttinä lähes 10 vuotta, kunnes hän kuoli 2. tammikuuta 2018 ollessaan 90-vuotias. Hän oli palvellut yhteensä 54 vuotta kahdentoista apostolin koorumissa, neuvonantajana ensimmäisessä presidenttikunnassa ja kirkon presidenttinä. Vain neljä miestä oli palvellut niissä tehtävissä pidempään. ”[Hän] on vaikuttanut miljoonien ihmisten elämään eri puolilla maailmaa ja muovannut heidän tulevaisuuttaan”, presidentti Russell M. Nelson sanoi hänen hautajaistilaisuudessaan.¹³³

Kirkon jäsenmäärän kasvaessa 2,1 miljoonasta, kun Thomas S. Monson asetettiin apostoliksi, 16 miljoonaan aikana, jolloin hän johti kirkkoa, hän jatkoi elinikäistä palvelutyötään yksilöiden parissa. Hän kannusti muita tekemään samoin. Presidentti Nelson lainasi tähän liittyen muutamia hänen toistuvista ilmauksistaan:

”Lähettäkää viesti ystävälle, jota olette laiminlyöneet.”

”Halatkaa lastanne.”

”Sanokaa useammin ’Rakastan sinua’.”

”Muistakaa aina kiittää.”

”Älkää koskaan antako ratkaisua vaativan ongelman tulla tärkeämmäksi kuin rakkautta kaipaava henkilö.”

Presidentti Nelson jatkoi sanomalla: ”Presidentti Monson – – oli esikuva epäitsekkyydestä. Hänessä henkilöityivät Herran sanat: ’Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija’ [Matt. 23:11]. Hän antoi omasta ajastaan käydäkseen muiden luona, siunatakseen heitä ja rakastaakseen heitä. Jopa elämänsä ehtoopuolella hän jatkoi palvelemista käyden usein vierailuilla sairaaloissa ja vanhainkodeissa.”¹³⁴

Pyrkimys olla Herran asialla oli elämäntapa, jonka Thomas S. Monson oppi ja jonka mukaan hän eli nuorena poikana, piispana, lähetysjohtajana sekä apostolina ja profeettana. ”Halusin Herran tietävän – –, että jos Hän halusi saada jotakin tehdyksi, Hän voisi luottaa Tom Monsoniin”, hän sanoi.¹³⁵ ”Missä on puutetta ja missä on kärsimystä, haluaisin olla siellä auttamassa.”¹³⁶

presidentti Monson vilkuttamassa yleiskonferenssissa

Presidentti Monson vilkuttaa kuulijakunnalle lähtiessään huhtikuun 2008 yleiskonferenssin kokouksesta. Hänet hyväksyttiin kirkon presidentiksi tässä konferenssissa.

Olipa kyse sairaan siunaamisesta, nuoren pelastamisesta, leskestä huolehtimisesta, surevien lohduttamisesta tai kirkon humanitaarisen palvelun antamisesta, niin Thomas S. Monsonia ohjasivat Vapahtajan esimerkki ja Hänen monet vetoomuksensa opetuslapseuteen. ”Opit arvostamaan sitä, että taivaallinen Isä tuntee, kuka olet”, hän pohti, ”ja Hän sanoo: ’Mene tekemään tämä minun puolestani.’ Minä kiitän Häntä aina.”¹³⁷ Kun presidentti Monson kuunteli niitä kehotuksia, hän rakensi siltoja ihmisten sydämiin ja toi uskoa, toivoa ja Kristuksen kaltaista rakkautta kaikkialle maailmaan. Hänet, jonka Jumala kutsui, Hän myös teki kykeneväksi.

Viitteet

1. Thomas S. Monsonin päiväkirja, 27. huhtikuuta 1972.

2. Thomas S. Monsonin päiväkirja, 25. heinäkuuta 1982.

3. Videolla On the Lord’s Errand [Herran asialla], ChurchofJesusChrist.org/study/video/feature-films/2009-09-01-on-the-lords-errand-the-life-of-thomas-s-monson; William R. Walker, ”Seuratkaa profeettaa”, Liahona, huhtikuu 2014, s. 25.

4. Ks. Thomas S. Monson, ”Sinun Jerikon tiesi”, Valkeus, syyskuu 1989, s. 5–6.

5. Jeffrey R. Holland, ”Presidentti Thomas S. Monson – Mestarin jalanjäljissä”, julkaisussa Presidentti Thomas S. Monson: Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon kuudestoista presidentti (liite lehteen Liahona, kesäkuu 2008), s. 4.

6. Gerry Avantin artikkelissa ”On Lord’s Errand Since His Boyhood”, Church News, 9. helmikuuta 2008, s. 4; ks. myös ”Elder Monson: Caring”, Church News, 23. kesäkuuta 1985, s. 4.

7. Thomas S. Monson, ”Kiitollisuuden asenne”, Liahona, toukokuu 2000, s. 4–5.

8. Ks. Thomas S. Monson, ”Onnellisen kodin tunnusmerkit”, Liahona, lokakuu 2001, s. 7.

9. Videolla On the Lord’s Errand [Herran asialla].

10. Jeffrey R. Hollandin artikkelissa ”Presidentti Thomas S. Monson: Mestarin jalanjäljissä”, s. 5.

11. Thomas S. Monson, ”Joulu on rakkautta”, ensimmäisen presidenttikunnan jouluhartaus, 2. joulukuuta 2012, ChurchofJesusChrist.org/broadcasts/article/christmas-devotional/2012/12/christmas-is-love; ks. Myös ”Ovi nimeltä rakkaus”, Valkeus, lokakuu 1996, s.¬7.

12. Ks. Thomas S. Monsonin päiväkirja, 8. joulukuuta 1984.

13. Ks. Thomas S. Monson, ”Tehkää innokkaasti työtä”, Liahona, marraskuu 2004, s. 57.

14. Thomas S. Monson, ”Yltäkylläisesti siunattuja”, Liahona, toukokuu 2008, s. 111. Presidentti Monsonin isosetä Elias Monson palveli Ruotsin lähetyskentällä vuosina 1906–1908.

15. Julkaisussa Heidi S. Swinton, To the Rescue: The Biography of Thomas S. Monson, 2010, s. 92. Käytetty Deseret Book Companyn luvalla.

16. Julkaisussa Heidi S. Swinton, To the Rescue, s. 131.

17. Thomas S. Monson, julkaisussa Conference Report, lokakuu 1963, s. 14.

18. Ks. Thomas S. Monson, ”Piispa – huoltotyön keskipiste”, Valkeus, huhtikuu 1981, s. 180.

19. Thomas S. Monson, ”Yellow Canaries with Gray on Their Wings”, Ensign, elokuu 1987, s. 2.

20. Thomas S. Monson, ”Piispa – huoltotyön keskipiste”, s. 183.

21. Ks. Thomas S. Monson, ”Pysykää paikalla, johon teidät on nimitetty”, Liahona, toukokuu 2003, s. 57.

22. Ks. Heidi S. Swinton, To the Rescue, s. 136.

23. Ks. Thomas S. Monson, ”Sokerijuurikkaita ja sielun arvo,” Liahona, heinäkuu 2009, s. 4–5.

24. Kirje Richard Castolta, julkaisussa Heidi S. Swinton, To the Rescue, s. 158–159; ks. myös On the Lord’s Errand (video).

25. Thomas S. Monsonin päiväkirja, 7. heinäkuuta 2009.

26. Thomas S. Monson, ”Kaukonäköinen suunnitelma – kallisarvoinen lupaus”, Valkeus, 1986, konferenssiraportti 156. vuosikonferenssista, s. 66.

27. Thomas S. Monson, On the Lord’s Errand: Memoirs of Thomas S. Monson, 1985, s. 137.

28. Ks. Thomas S. Monson, ”Kaukonäköinen suunnitelma – kallisarvoinen lupaus ”, s. 67. Nämä saksankieliset sanat tarkoittavat ”oma veljeni”. Ks. myös On the Lord’s Errand (video).

29. Ks. Heidi S. Swinton, To the Rescue, 150.

30. Ks. Heidi S. Swinton, To the Rescue, 243.

31. Thomas S. Monson, puhe Kirkon historian kirjaston vihkimistilaisuudessa 20. kesäkuuta 2009, s. 3, kirkon historian kirjasto, Salt Lake City.

32. Jeffrey R. Hollandin artikkelissa ”Presidentti Thomas S. Monson: aina ’Herran asialla’”, Valkeus, marraskuu 1986, s. 20.

33. Ks. Jeffrey R. Hollandin artikkelissa ”Presidentti Thomas S. Monson: aina ’Herran asialla’”, Valkeus, marraskuu 1986, s. 20; ks. myös On the Lord’s Errand (video).

34. Jeffrey R. Hollandin artikkelissa ”Presidentti Thomas S. Monson: aina ’Herran asialla’”, Valkeus, marraskuu 1986, s. 20.

35. Jeffrey R. Hollandin artikkelissa ”Presidentti Thomas S. Monson: Mestarin jalanjäljissä”, s. 8.

36. Artikkelissa Jeffrey R. Holland, “Presidentti Thomas S. Monson: Mestarin jalanjäljissä“, s. 8.

37. Jeffrey R. Hollandin artikkelissa ”Presidentti Thomas S. Monson: aina ’Herran asialla’”, Valkeus, marraskuu 1986, s. 21.

38. Ks. Heidi S. Swinton, To the Rescue, 112.

39. On the Lord’s Errand: Memoirs of Thomas S. Monson, s. 177.

40. Ks. Heidi S. Swinton, To the Rescue, 173. Thomas S. Monsonin puheesta, joka pidettiin Harold B. Leen kirjaston vihkimistilaisuudessa 15. marraskuuta 2000, s. 3.

41. Ks. Heidi S. Swinton, To the Rescue, 184.

42. Jeffrey R. Hollandin artikkelissa ”Presidentti Thomas S. Monson: aina ’Herran asialla’”, Valkeus, marraskuu 1986, s. 18.

43. Ks. Heidi S. Swinton, To the Rescue, 196.

44. Ks. Heidi S. Swinton, To the Rescue, s. 186–187; Thomas S. Monson, Faith Rewarded: A Personal Account of Prophetic Promises to the East German Saints, 1996, s. 27–28. Käytetty Deseret Book Companyn luvalla.

45. Ks. On the Lord’s Errand: Memoirs of Thomas S. Monson, s. 240.

46. Ks. On the Lord’s Errand: Memoirs of Thomas S. Monson, s. 241.

47. On the Lord’s Errand: Memoirs of Thomas S. Monson, s. 207; ks. myös On the Lord’s Errand (video).

48. Ks. Heidi S. Swinton, To the Rescue, 176.

49. On the Lord’s Errand: Memoirs of Thomas S. Monson, s. 245–246; ks. myös On the Lord’s Errand (video).

50. Ks. Heidi S. Swinton, To the Rescue, s. 216.

51. Gerry Avantin artikkelissa ”From Tomboy to Apostle’s Ideal Wife”, Church News, 26. huhtikuuta 1975, s. 13.

52. OL 107:23.

53. Thomas S. Monson, julkaisussa Conference Report, lokakuu 1963, s. 14; ks. myös ote puheesta videolla On the Lord’s Errand.

54. Thomas S. Monson, ”Mark E. Peterson: A Giant among Men”, Ensign, maaliskuu 1984, s. 11.

55. Ks. Heidi S. Swinton, To the Rescue, 239.

56. Ks. Heidi S. Swinton, To the Rescue, 411.

57. Thomas S. Monson, ”Herran majakka – sanoma kirkon nuorille”, Liahona, toukokuu 2001, s. 6–7; ks. myös Heidi S. Swinton, To the Rescue, s. 265.

58. Ks. Heidi S. Swinton, To the Rescue,, s. 274.

59. Ks. Heidi S. Swinton, To the Rescue, s. 279.

60. Ks. Heidi S. Swinton, To the Rescue, s. 291.

61. Ks. Thomas S. Monson, ”Kärsivällisyys – taivaallinen hyve”, Valkeus, tammikuu 1996, s. 60.

62. Ks. Thomas S. Monson, Faith Rewarded, s. 35–38.

63. Ks. Thomas S. Monson, ”Kiitos olkoon Jumalalle”, Valkeus, heinäkuu 1989, s. 48.

64. Ks. Heidi S. Swinton, To the Rescue, s. 309.

65. Ks. Thomas S. Monson, ”Kiitos olkoon Jumalalle”, s. 48.

66. Thomas S. Monson, Faith Rewarded, s. 88, 91.

67. Thomas S. Monson, Faith Rewarded, s. 104–105.

68. Thomas S. Monson, Faith Rewarded, s. 106.

69. Thomas S. Monson, ”Kiitos olkoon Jumalalle”, s. 48–49.

70. Russell M. Nelson, ”Hänen ansiostaan me olemme parempia”, Muistokirjoitus: presidentti Thomas S. Monson, 1927–2018, Liahona, helmikuu 2018, s. 30.

71. Thomas S. Monson, ”Kiitos olkoon Jumalalle”, s. 49.

72. Ks. Heidi S. Swinton, To the Rescue, s. 334–335.

73. Thomas S. Monson, Faith Rewarded, s. 165.

74. Ks. Thomas S. Monson, ”Ken kunnioittaa Jumalaa, sitä Jumala kunnioittaa”, Valkeus, tammikuu 1996, s. 48.

75. Thomas S. Monson, ”Esimerkkejä suurista opettajista”, Liahona, kesäkuu 2007, s. 76.

76. Ks. Heidi S. Swinton, To the Rescue, 120.

77. Ks. Heidi S. Swinton, To the Rescue, 389.

78. Thomas S. Monson, ”Come, Learn of Me”, Ensign, joulukuu 1985, s. 48.

79. Ks. Heidi S. Swinton, To the Rescue, 385.

80. Thomas S. Monsonin päiväkirja, 18. tammikuuta 1986.

81. Artikkelissa ”Toronto Temple Dedicated”, Ensign, marraskuu 1990, s. 104–105; ks. myös Thomas S. Monson, ”Päiviä, jotka eivät koskaan unohdu”, Valkeus, tammikuu 1991, s. 63–65.

82. Julkaisussa Heidi S. Swinton, To the Rescue, s. 433.

83. Julkaisussa Heidi S. Swinton, To the Rescue, s. 471.

84. Julkaisussa Heidi S. Swinton, To the Rescue, s. 488–489.

85. Julkaisussa Heidi S. Swinton, To the Rescue, s. 467, 470.

86. Julkaisussa Heidi S. Swinton, To the Rescue, s. 493.

87. Julie Dockstader Heapsin artikkelissa ”He Was a ’Giant’ of Faith, Love, and Vision”, Church News, 9. helmikuuta 2008, s. 10.

88. Artikkelissa ”16th President Fields Questions from Media”, Church News, 9. helmikuuta 2008, s. 15.

89. Artikkelissa ”The Lord’s Work Will Continue Forward”, Church News, 9. helmikuuta 2008, s. 3.

90. Thomas S. Monson, ”Taaksepäin katsoen ja eteenpäin kulkien”, Liahona, toukokuu 2008, s. 90.

91. Thomas S. Monson, ”Tavatessamme jälleen”, Liahona, marraskuu 2011, s. 4.

92. Ks. Thomas S. Monson, ”Pyhä temppeli – johtotähti maailmalle”, Liahona, toukokuu 2011, s. 93.

93. Thomas S. Monson, ”Tavatessamme jälleen”, s. 4.

94. Ks. Thomas S. Monson, ”Työn jouduttaminen”, Liahona, kesäkuu 2014, s. 4.

95. Thomas S. Monson, ”Pyhä temppeli – johtotähti maailmalle”, s. 93.

96. Thomas S. Monson, ”Pyhä temppeli – johtotähti maailmalle”, s. 92.

97. Thomas S. Monson, ”Pyhä temppeli – johtotähti maailmalle”, s. 94.

98. Thomas S. Monson, ”Tervetuloa konferenssiin”, Liahona, marraskuu 2012, s. 4–5.

99. Neil L. Andersen, ”Se on ihme”, Liahona, toukokuu 2013, s. 78.

100. Thomas S. Monson, ”Tervetuloa konferenssiin”, Liahona, toukokuu 2013, s. 5.

101. Ks. Thomas S. Monson, ”Tervetuloa konferenssiin”, Liahona, marraskuu 2014, s. 5.

102. Kirkon presidenttien opetuksia: Joseph Smith, 2007, s. 445.

103. Julkaisussa Heidi S. Swinton, To the Rescue, s. 132.

104. Ks. Thomas S. Monson ”Yksilöä ja perhettä koskevan huoltotyön pääperiaatteet”, Valkeus, helmikuu 1987, s. 2.

105. Ks. Thomas S. Monson, ”Herran tapa”, Valkeus, huhtikuu 1978, s. 10.

106. Thomas S. Monson, ”Piispa – huoltotyön keskipiste”, s. 181.

107. Ks. Thomas S. Monson, ”Yksilöä ja perhettä koskevan huoltotyön pääperiaatteet”, s. 2–3.

108. Spencer W. Kimball, ”Selonteko tehtävästäni ”, Valkeus, lokakuu 1981, s. 6.

109. Pöytäkirjamerkintä, ensimmäisen presidenttikunnan kokous, 29. elokuuta 2008.

110. Käsikirja 2: Johtaminen ja palveleminen kirkossa, 2010, 2.2.

111. Ks. Welfare Fact Sheets, 2008–2016; vuosien 2012–2016 tietolomakkeet ovat saatavilla osoitteessa churchofjesuschrist.org/topics/welfare/the-church-welfare-plan ChurchofJesusChrist.org/topics/welfare/the-church-welfare-plan.

112. Thomas S. Monson, ”Kunnes taas kohtaamme”, Liahona, toukokuu 2009, s. 114.

113. Thomas S. Monson, ”Kunnes kohtaamme jälleen”, Liahona, marraskuu 2008, s. 107.

114. Gerry Avantin artikkelissa ”Church Welfare Program”, Church News, 16. huhtikuuta 2011, s. 4.

115. Thomas S. Monson, ”On taas konferenssi”, Liahona, toukokuu 2011, s. 5–6.

116. Ks. Welfare Fact Sheets, 2008–2016.

117. Ks. Thomas S. Monson, ”Yksilöä ja perhettä koskevan huoltotyön pääperiaatteet”, s. 3.

118. Ks. ”Olkaamme omavaraisia ja riippumattomia”, Liahona, lokakuu 2017, s. 33.

119. Thomas S. Monson, ”Taaksepäin katsoen ja eteenpäin kulkien”, s. 89.

120. Jeffrey R. Hollandin artikkelissa ”Presidentti Thomas S. Monson: aina ’Herran asialla’”, Valkeus, marraskuu 1986, s. 18.

121. Jeffrey R. Hollandin artikkelissa ”Presidentti Thomas S. Monson: Kilvoituksen kilvoitellut, uskon säilyttänyt”, Valkeus, lokakuu 1994, s. 22.

122. Thomas S. Monson, ”Taaksepäin katsoen ja eteenpäin kulkien”, s. 89.

123. Dorothy O. Rean artikkelissa ”Frances Johnson Monson”, Church News, 30. toukokuuta 1964, s. 6.

124. Jeffrey R. Hollandin artikkelissa ”Presidentti Thomas S. Monson: Kilvoituksen kilvoitellut, uskon säilyttänyt”, s. 22–23.

125. Thomas S. Monson, ”Minä en jätä enkä hylkää sinua”, Liahona, marraskuu 2013, s. 85.

126. Thomas S. Monson, ”Tervetuloa konferenssiin”, Liahona, marraskuu 2013, s. 4.

127. Thomas S. Monson, ”Työn jouduttaminen”, s. 4.

128. Artikkelissa Jeffrey R. Holland, ””Presidentti Thomas S. Monson: Mestarin jalanjäljissä, s. 2.

129. Jeffrey R. Hollandin artikkelissa ”Presidentti Thomas S. Monson: Kilvoituksen kilvoitellut, uskon säilyttänyt”, s. 17.

130. Julkaisussa Heidi S. Swinton, To the Rescue, s. 525.

131. Artikkelissa Jeffrey R. Holland, ”Presidentti Thomas S. Monson: Mestarin jalanjäljissä”, s. 2.

132. Thomas S. Monson, ”Hän elää, Vapahtajani”, Liahona, toukokuu 2007, s. 25.

133. Russell M. Nelson, ”Hänen ansiostaan me olemme parempia”, s. 29.

134. Russell M. Nelson, ”Hänen ansiostaan me olemme parempia”, s. 30.

135. Sheri Dew’n lainaamana Tad Walchin artikkelissa ”Tears, Pain, Joyful Memories as Mormon Leaders Remember President Monson”, Deseret News, 3. tammikuuta 2018 deseret.com/2018/1/3/20637926.

136. Sarah Jane Weaverin artikkelissa ”Those with Much Should Reach Out”, Church News, 6. helmikuuta 2010, s. 5 thechurchnews.com/archives/2010-02-06/helping-hand-should-reach-out-66954.

137. Gerry Avantin artikkelissa ”Oct. 4 Is President Monson’s 50-Year Anniversary as Apostle”, Church News, 3. lokakuuta 2013, s. 4 ChurchofJesusChrist.org/church/news/oct-4-is-president-monsons-50-year-anniversary-as-apostle.