Presidenttien opetuksia
Murhenäytelmä vai kohtalo


Luku 2

Murhenäytelmä vai kohtalo

Murhetta, kärsimystä ja kuolemaa aiheuttavien näennäisten murhenäytelmien kohdatessa meidän täytyy turvautua Jumalaan.

Spencer W. Kimballin elämänvaiheita

Spencer W. Kimball joutui jo pienenä lapsena kokemaan rakkaiden kuoleman aiheuttaman tuskan. Kun Spencer oli 8-vuotias, hänen sisarensa Mary kuoli pian syntymänsä jälkeen. Kuukautta myöhemmin Spencerin vanhemmista tuntui, että 5-vuotias Fannie, joka oli kärsinyt viikkokausia, kuolisi pian. Myöhemmin Spencer kertoi päivästä, jolloin Fannie kuoli: ”Fannie kuoli äidin syliin 9-vuotissyntymäpäivänäni. Meidät kaikki lapset herätettiin alkuyöstä, jotta voisimme olla läsnä. Minusta tuntuu, että muistan, millaista olohuoneessamme oli – – rakas äitini itkemässä pieni kuoleva 5-vuotias lapsi sylissään ja me kaikki ympärillä.”1

Vielä vaikeampia nuorelle Spencerille olivat hänen kaksi vuotta myöhemmin saamansa uutiset, kun hänet ja hänen veljensä ja sisarensa kutsuttiin eräänä aamuna koulusta kotiin. He juoksivat kotiin ja tapasivat siellä piispansa, joka kokosi heidät ympärilleen ja kertoi heille, että heidän äitinsä oli kuollut edellisenä päivänä. Presidentti Kimball muisteli myöhemmin: ”Se tuli kuin salamanisku. Juoksin talosta takapihalle saadakseni vuodattaa kyyneleeni yksin. Menin pois näkyvistä ja kuuluvista, pois kaikkien luota, ja nyyhkytin ja nyyhkytin. Aina kun sanoin ”äiti”, uusi kyyneltulva virtasi vuolaana, kunnes olin itkenyt itseni kuiviin. Äiti – kuollut! Mutta ei hän voinut olla! Elämämme ei voisi jatkua. – – Yksitoistavuotias sydämeni tuntui pakahtuvan.”2

Viisikymmentä vuotta myöhemmin vanhin Spencer W. Kimball, joka oli silloin kahdentoista apostolin koorumin jäsen, oli kaukana kotoa toipumassa suuresta leikkauksesta. Hän ei pystynyt nukkumaan, ja hän muisteli päivää, jolloin hänen äitinsä kuoli: ”Minun tekisi taas mieleni itkeä – – kun muistini vie minut noille surullisille poluille.”3

Aina kohdatessaan sellaisten kokemusten suuren surun Spencer W. Kimball sai lohtua rukouksesta ja evankeliumin periaatteista. Jo lapsena hän tiesi, mistä voi saada rauhaa. Eräs perheystävä kirjoitti nuoren Spencerin rukouksista, ”kuinka hänen äitinsä menetys painoi niin raskaasti hänen pientä sydäntään ja kuinka urheasti hän kuitenkin taisteli surunsa kanssa ja etsi lohtua ainoasta lähteestä”.4

Palvelutyössään presidentti Kimball lausui usein lohdun sanoja niille, jotka surivat rakkaiden menetystä. Hän todisti iankaikkisista periaatteista vakuuttaen pyhille, ettei olemassaolo pääty kuolemaan. Hän sanoi kerran eräissä hautajaisissa:

”Meidän näkökykymme on rajallinen. Näemme silmillämme vain muutaman mailin päähän. Kuulemme korvillamme vain muutaman vuoden. Olemme ikään kuin suljettuja huoneeseen, mutta kun tämän elämämme valo sammuu, silloin näemme kuolevaisten rajoitustemme tuolle puolen. – –

Seinät kaatuvat, aika lakkaa ja etäisyys haihtuu ja katoaa, kun menemme iankaikkisuuteen – – ja me astumme heti suureen maailmaan, jossa ei ole maanpäällisiä rajoituksia.”5

Spencer W. Kimballin opetuksia

Viisaudessaan Jumala ei aina estä murhenäytelmää.

Päivän sanomalehdessä oli kirkuva otsikko: ”Lentokoneen maahansyöksyssä kuoli 43. Ei eloon jääneitä vuoristomurhenäytelmässä.” Ja tuhannet äänet yhtyivät kuoroon: ”Miksi Herra antoi tämän hirvittävän onnettomuuden tapahtua?”

Kaksi autoa törmäsi yhteen ja kuusi ihmistä kuoli, kun toinen auto ajoi päin punaista valoa. Miksei Jumala estänyt sitä?

Miksi nuori äiti kuoli syöpään ja hänen kahdeksan lastaan jäivät äidittömiksi? Miksei Herra parantanut häntä?

Pieni lapsi hukkui, toinen jäi auton alle. Miksi?

Eräs mies kuoli äkisti eräänä päivänä sepelvaltimotukokseen noustessaan portaita. Hänen ruumiinsa löydettiin lattialle lysähtäneenä. Hänen vaimonsa itki tuskissaan: ”Miksi? Miksi Herra teki näin minulle? Eikö Hän olisi voinut ottaa huomioon kolmea pientä lastani, jotka tarvitsevat yhä isää?

Eräs nuori mies kuoli lähetyskentällä, ja ihmiset kyselivät arvostellen: ”Miksei Herra varjellut tätä nuorta hänen tehdessään käännytystyötä?”

Kunpa voisin vastata näihin kysymyksiin valtuudella, mutta en voi. Olen varma, että jonakin päivänä ymmärrämme ja saamme selvyyden. Toistaiseksi voimme vain yrittää ymmärtää parhaan kykymme mukaan evankeliumin periaatteiden valossa.

Herrako ohjasi lentokoneen vuorta päin tehdäkseen lopun sen matkustajien elämästä, vai olivatko kysymyksessä mahdolliset tekniset viat tai inhimilliset erehdykset?

Aiheuttiko taivaallinen Isämme autojen yhteentörmäyksen, jonka vuoksi kuusi ihmistä siirtyi iankaikkisuuteen, vai oliko syynä turvallisuusmääräyksiä laiminlyövän kuljettajan tekemä virhe?

Riistikö Jumala nuoren äidin hengen tai yllyttikö Hän lasta tepastelemaan kanavaan tai ohjasiko Hän sen toisen lapsen lähestyvän auton eteen?

Aiheuttiko Herra sen, että tämä mies sai sydänkohtauksen? Oliko lähetyssaarnaajan kuolema ennenaikainen? Vastatkaa, jos pystytte. Minä en pysty, sillä vaikka tiedänkin, että Jumalalla on tärkeä rooli meidän elämässämme, en tiedä, kuinka paljon Hän itse aiheuttaa tapahtumia ja kuinka paljon Hän ainoastaan sallii. Olipa vastaus tähän kysymykseen mikä tahansa, niin yhdestä asiasta olen varma.

Olisiko Herra voinut estää nämä murhenäytelmät? Vastaus on kyllä. Herra on kaikkivoipa, ja Hänellä on kaikki valta hallita elämäämme, säästää meitä tuskalta, estää kaikki onnettomuudet, ohjata kaikkia lentokoneita ja autoja, ravita meidät, suojella meitä, säästää meidät työnteolta, ponnistelulta, sairaudelta ja jopa kuolemalta, jos Hän niin haluaa. Mutta Hän ei halua.

Meidän pitäisi kyetä ymmärtämään tämä, koska voimme käsittää, kuinka epäviisasta meidän olisi suojella lapsiamme kaikelta ponnistelulta, pettymyksiltä, kiusauksilta, suruilta ja kärsimykseltä.

Evankeliumin peruslaki on vapaa tahto ja iankaikkinen kehitys. Se, että meidät pakotettaisiin olemaan varovaisia tai vanhurskaita, tekisi tyhjäksi tämän perustavaa laatua olevan lain ja tekisi kasvun mahdottomaksi.6

Iankaikkisuuden näkökulmasta ymmärrämme, että vastoinkäymiset ovat välttämättömiä iankaikkiselle edistymisellemme.

Jos ajattelisimme koko olemassaolomme rajoittuvan kuolevaisuuteen, silloin tuska, suru, epäonnistuminen ja lyhyt elämä olisivat suuria onnettomuuksia. Mutta jos näemme elämän iankaikkisena ja käsitämme sen ulottuvan kauas kuolevaisuutta edeltäneeseen menneisyyteen ja eteenpäin iankaikkiseen kuolemanjälkeiseen tulevaisuuteen, silloin kaikkia tapahtumia voidaan tarkastella oikeasta näkökulmasta.

Eikö olekin viisasta, että Herra antaa meille koettelemuksia, jotta voisimme nousta niiden yläpuolelle, velvollisuuksia täytettäväksemme, työtä, jotta lihaksemme vahvistuisivat, surua sielumme koettelemiseksi? Eikö eteemme tulekin kiusauksia voimiemme koettelemiseksi, sairautta, jotta oppisimme, kärsivällisyyttä, kuolema, jotta meistä voisi tulla kuolemattomia ja kirkastettuja?

Jos kaikki sairaat, joiden puolesta rukoilemme, parantuisivat, jos kaikkia vanhurskaita varjeltaisiin ja jumalattomat hävitettäisiin, niin Isän koko suunnitelma raukenisi tyhjiin ja evankeliumin perusperiaate, tahdonvapaus, lakkaisi. Kenenkään ei tarvitsisi elää uskosta.

Jos hyväntekijälle annettaisiin heti ilo ja rauha ja palkinto, ei voisi olla mitään pahaa – kaikki tekisivät hyvää mutta eivät sen takia, että hyvän tekeminen on oikein. Ei olisi mitään voiman koetusta, ei luonteen kehittymistä, ei voimien kasvua, ei – –tahdonvapautta, vain saatanallista valvontaa.

Jos kaikkiin rukouksiin vastattaisiin heti itsekkäiden halujemme ja rajallisen ymmärryksemme mukaisesti, niin olisi hyvin vähän tai ei lainkaan kärsimystä, surua, pettymystä tai edes kuolemaa, ja ellei näitä olisi, ei olisi myöskään iloa, menestystä, ylösnousemusta eikä iankaikkista elämää eikä jumaluutta.

”Sillä on välttämätöntä, että kaikessa on vastakohtaisuutta – – vanhurskautta – – jumalattomuutta – – pyhyyttä – – kurjuutta – – hyvää – – pahaa” (2. Nefi 2:11).

Koska olemme ihmisiä, haluaisimme karkottaa elämästämme fyysisen kivun ja henkisen ahdistuksen ja varmistaa itsellemme jatkuvan helppouden ja mukavuuden, mutta jos sulkisimme ovet murheelta ja ahdistukselta, saattaisimme sulkea ulkopuolelle parhaimmat ystävämme ja hyväntekijämme. Kärsimys voi tehdä ihmisistä pyhiä, kun he oppivat kärsivällisyyttä, pitkämielisyyttä ja itsehillintää. – –

Rakastan laulun ”Niin varma on perustus” sanoja:

Kun kulkemaan kutsun sua halki vesien,

Niin myrskyjen raivolta sua varjelen.

Sun kanssasi käyn, siunaan päiväs ja yös

Ja voitoksi muutan sun vaivasi myös. [MAP-lauluja, 43.]

Ja vanhin James E. Talmage on kirjoittanut: ”Mikään tuska, jonka mies tai nainen kärsii maan päällä, ei jää vaille hyvitystä – – jos se kohdataan kärsivällisyydellä.”

Toisaalta nämä asiat voivat murskata meidät voimakkailla vaikutuksillaan, jos antaudumme heikkouteen, valittamiseen ja arvosteluun.

”Mikään kärsimämme tuska, mikään kokemamme koettelemus ei mene hukkaan. Se palvelee opettajanamme, kehittää sellaisia ominaisuuksia kuin kärsivällisyys, usko, mielenlujuus ja nöyryys. Kaikki, mitä kärsimme, ja kaikki, mitä kestämme, etenkin kun kestämme kärsivällisesti, vahvistaa luonnettamme, puhdistaa sydäntämme, avartaa sieluamme ja tekee meistä herkempiä ja armeliaampia, kelvollisempia tulemaan kutsutuksi Jumalan lapsiksi – – ja juuri surun ja kärsimyksen, vaivan ja vaikeuksien kautta me saamme koulutusta, jota tulimme tänne hankkimaan ja joka tekee meistä enemmän taivaallisen Isämme ja Äitimme kaltaisia.” (Orson F. Whitney.)

On olemassa ihmisiä, jotka ovat katkeria nähdessään rakkaittensa kärsivän kipuja ja loputonta tuskaa ja fyysistä piinaa. Jotkut haluavat syyttää Herraa ilkeydestä, välinpitämättömyydestä ja epäoikeudenmukaisuudesta. Me olemme niin kykenemättömiä tuomitsemaan! – –

Pappeuden voima on rajaton, mutta Jumala on viisaasti asettanut meille itse kullekin tiettyjä rajoituksia. Minä voin lisätä pappeuden voimaa tekemällä elämäni täydellisemmäksi, mutta olen silti kiitollinen siitä, etten pappeuden voimallakaan pysty parantamaan kaikkia sairaita. Saattaisin parantaa ihmisiä, joiden pitäisi kuolla. Saattaisin helpottaa sellaisten ihmisten kärsimystä, joiden pitäisi kärsiä. Pelkäänpä, että tekisin tyhjiksi Jumalan tarkoitukset.

Jos minulla olisi rajaton voima mutta kuitenkin rajallinen näkemys ja ymmärrys, olisin voinut pelastaa Abinadin tulen liekeistä, kun hänet poltettiin roviolla, ja siten tekemällä olisin voinut aiheuttaa hänelle korjaamatonta vahinkoa. Hän kuoli marttyyrina ja meni saamaan marttyyrin palkan – korotuksen.

Olisin todennäköisesti suojellut Paavalia hänen kärsimyksiltään, jos voimani olisivat rajattomat. Olisin varmasti poistanut ”piikin” hänen lihastaan [ks. 2. Kor. 12:7]. Ja niin tehdessäni olisin saattanut tehdä tyhjäksi Herran tarkoituksen. Paavali rukoili kolmasti ja pyysi Herraa poistamaan ”piikin” hänestä, mutta Herra ei vastannut hänen rukouksiinsa sillä tavalla [ks. 2. Kor. 12:7–10]. Paavali olisi voinut eksyä monta kertaa, jos hän olisi ollut kaunopuheinen, terve ja komea ja ellei hänessä olisi ollut sellaisia piirteitä, jotka tekivät hänestä nöyrän. – –

Pelkäänpä, että jos olisin ollut Carthagen vankilassa 27. kesäkuuta 1844, olisin saattanut kääntää sivuun ne luodit, jotka lävistivät profeetan ja patriarkan ruumiin. Olisin saattanut pelastaa heidät kärsimykseltä ja tuskalta, mutta riistää heiltä marttyyrin kuoleman ja palkkion. Olen iloinen, ettei minun tarvinnut tehdä tuota päätöstä.

Jos minulla olisi sellainen rajaton voima, olisin varmasti halunnut suojella Kristusta Getsemanen tuskalta, loukkauksilta, piikkikruunulta, oikeussalin häväistyksiltä, fyysisiltä vammoilta. Olisin hoitanut hänen haavansa ja parantanut ne, antanut Hänelle vilvoittavaa vettä hapanviinin sijasta. Olisin saattanut pelastaa Hänet kärsimykseltä ja kuolemalta ja riistää maailmalta Hänen sovitusuhrinsa.

En uskaltaisi ottaa vastuulleni rakkaitteni tuomista takaisin eloon. Kristuskin tunnusti oman tahtonsa ja Isän tahdon välisen eron, kun Hän rukoili, että kärsimyksen malja otettaisiin pois Häneltä, mutta Hän lisäsi: ”Mutta älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun” [Luuk. 22:42].7

Kuolema voi avata oven loistaville mahdollisuuksille.

Kuolleen elämä jatkuu, ja hänen tahdonvapautensa jatkuu, ja kuolema, joka meistä näyttää suurelta onnettomuudelta, voikin olla valepukuinen siunaus. – –

Jos sanomme varhaisen kuoleman olevan suuri onnettomuus, katastrofi tai murhenäytelmä, eikö se ole samaa kuin jos sanoisimme, että kuolevaisuus on parempi kuin varhainen saapuminen henkimaailmaan ja lopulta pelastukseen ja korotukseen? Jos kuolevaisuus olisi täydellinen olotila, niin sen päättyminen kuolemaan olisi pettymys, mutta evankeliumi opettaa meille, ettei kuolemassa ole mitään murhenäytelmää vaan ainoastaan synnissä. ”Siunattuja ovat kuolleet, jotka – – kuolevat Herran omina” (OL 63:49).

Me tiedämme niin vähän. Arviointikykymme on niin rajallinen. Me tuomitsemme Herran tiet omasta kapeasta näkökulmastamme.

Puhuin erään toisen maailmansodan aikana kuolleen nuoren Brigham Youngin yliopiston opiskelijan hautajaisissa. Satojatuhansia nuoria miehiä oli joutunut ennenaikaisesti iankaikkisuuteen sodan tuhoissa, ja minä lausuin uskovani, että tämä vanhurskas nuori oli kutsuttu henkimaailmaan saarnaamaan evankeliumia noille kovaosaisille sieluille. Tämä ei ehkä ole totta kaikkien kuolevien kohdalla, mutta minusta se tuntui olevan totta hänen kohdallaan.

Presidentti Joseph F. Smith näki juuri sen näyssään kuolleiden lunastuksesta. – – Hän kirjoittaa:

”Käsitin, ettei Herra henkilökohtaisesti mennyt jumalattomien ja tottelemattomien keskuuteen, jotka olivat hylänneet totuuden, – – vaan katso, vanhurskaiden keskuudesta hän järjesti joukkonsa – – ja valtuutti heidät lähtemään ja viemään evankeliumin valon. – –

Lunastajamme käytti aikansa henkien maailmassa – – opettaen ja valmistaen – – uskollisia henkiä, jotka olivat todistaneet hänestä lihassa, jotta he veisivät lunastuksen sanoman kaikille kuolleille, joiden luo hän ei henkilökohtaisesti voinut mennä heidän kapinointinsa ja rikkomustensa tähden – –.

Näin, että tämän taloudenhoitokauden uskolliset vanhimmat, kun he poistuvat kuolevaisesta elämästä, jatkavat työtään saarnaten parannuksen sekä – – lunastuksen evankeliumia.” [OL 138:29–30, 36–37, 57.]

Kuolema voi siten avata mahdollisuuksien oven, myös Kristuksen evankeliumin saarnaamisen oven.8

Koettelemusten hetkinä meidän täytyy turvata Jumalaan.

Vaikka onkin totta, että kuolema avaa uusia ovia, me emme tavoittele sitä. Meitä kehotetaan rukoilemaan sairaiden puolesta ja käyttämään pappeusvoimaamme heidän parantamisekseen.

”Ja kutsuttakoon seurakunnan vanhimmat, kaksi tai useampia, ja he rukoilkoot heidän puolestaan ja pankoot kätensä heidän päällensä minun nimessäni; ja jos he kuolevat, he kuolevat minulle, ja jos he elävät, he elävät minulle.

Eläkää keskenänne rakkaudessa, niin että itkette kuolevien menetystä ja etenkin niitä, joilla ei ole toivoa kirkkauden ylösnousemuksesta.

Ja tapahtuu, että ne, jotka kuolevat minun ominani, eivät maista kuolemaa, sillä se on heille suloinen;

ja ne, jotka eivät kuole minun ominani, voi heitä, sillä heidän kuolemansa on katkera.

Ja vielä, tapahtuu, että se, jolla on uskoa minuun tullakseen terveeksi ja jota ei ole määrätty kuolemaan, tulee terveeksi.” (OL 42:44–48.)

Herra on vakuuttanut meille, että jos toimitus suoritetaan, sairas parantuu, mikäli uskoa on riittävästi ja ellei häntä ole ”määrätty kuolemaan”. Mutta on kolme seikkaa, jotka kaikki tulisi täyttää. Monet eivät pyydä toimituksia, ja hyvin monilla ei ole halua eikä kykyä osoittaa riittävää uskoa. Mutta esiin tulee myös kolmas tärkeä seikka: ellei heitä ole määrätty kuolemaan.

Jokaisen täytyy kuolla. Kuolema on tärkeä osa elämää. Emme tietenkään milloinkaan ole aivan valmiita muutokseen. Kun emme tiedä, milloin sen pitäisi tulla, on oikein, että kamppailemme henkemme säilyttämiseksi. Meidän ei kuitenkaan pitäisi pelätä kuolemaa. Rukoilemme sairaiden puolesta, voitelemme ja siunaamme kärsiviä, pyydämme hartaasti Herraa parantamaan ja vähentämään tuskaa ja säästämään hengen ja lykkäämään kuolemaa, ja se on oikein, mutta ei siksi, että iankaikkisuus olisi niin hirvittävä. – –

Aivan kuten Saarnaajan kirjassa (3:2) sanotaan, olen vakuuttunut siitä, että joskus on aika kuolla, mutta uskon myös, että monet ihmiset kuolevat ”ennen aikaansa”, koska he ovat varomattomia, kohtelevat huonosti ruumistaan, ottavat tarpeettomia riskejä tai altistavat itsensä vaaroille, onnettomuuksille ja sairauksille. – –

Jumala säätelee elämäämme, ohjaa ja siunaa meitä mutta antaa meille tahdonvapautemme. Me voimme elää elämämme Hänen meitä varten laatimansa suunnitelman mukaan tai me voimme mielettömyydessämme lyhentää sitä tai katkaista sen.

Olen mielessäni varma siitä, että Herra on suunnitellut meidän kohtalomme. Jonakin päivänä ymmärrämme täysin, ja kun katselemme tulevaisuuden näkökulmasta taaksepäin, olemme tyytyväisiä moniin tämän elämän tapahtumiin, joita meidän on niin vaikea käsittää.

Joskus ajattelemme, että haluaisimme tietää, mitä on edessä, mutta vakavasti ajatellen otamme vastaan elämän päivä kerrallaan ja teemme parhaamme, jotta siitä päivästä tulisi hyvä ja loistava. – –

Tiesimme jo ennen syntymäämme, että tulisimme maan päälle saamaan ruumiin ja kokemuksia ja että meillä olisi iloja ja suruja, tuskaa ja lohtua, hyvää elämää ja vaikeuksia, terveyttä ja sairautta, menestystä ja pettymyksiä; ja me tiesimme myös, että elettyämme jonkin aikaa me kuolisimme. Me hyväksyimme kaikki nämä mahdollisuudet iloisin sydämin ja innokkaina ottamaan vastaan sekä mieluisan että epämieluisan. Hyväksyimme innokkaasti mahdollisuuden tulla maan päälle, vaikkakin ehkä vain päiväksi tai vuodeksi. Emme kenties olleet niinkään huolissamme siitä, kuolisimmeko tautiin, onnettomuuteen vai vanhuuteen. Olimme halukkaita ottamaan elämän sellaisena kuin se tulisi ja sellaisena kuin voisimme järjestää ja hallita sitä, nurisematta, valittamatta ja vaatimatta ylettömiä.

Näennäisten murhenäytelmien kohdatessa meidän täytyy turvautua Jumalaan tietäen, että rajoitetusta näkemyksestämme huolimatta Hänen tarkoituksensa eivät jää toteutumatta. Kaikkine huolineenkin elämä tarjoaa meille sen valtavan etuoikeuden, että saamme kasvaa tiedossa ja viisaudessa, uskossa ja teoissa, valmistautua palaamaan Jumalan kirkkauteen ja saamaan sitä.9

Opiskelu- ja opetusehdotuksia

Harkitse näitä ideoita, kun tutkit lukua tai valmistaudut opettamaan. Katso lisää apua sivuilta V–IX.

  • Miksei Herra suojele meitä kaikilta suruilta ja kärsimyksiltä? (Ks. s. 14–16.)

  • Tutki sivuja 16–18 etsien, mitä vaille me jäisimme, ellei Herra sallisi meidän kokea koettelemuksia. Kuinka meidän pitäisi suhtautua koettelemuksiimme ja kärsimykseen? Kuinka Herra on vahvistanut sinua koettelemuksissasi?

  • Lue sivuilta 17–18 kappale, joka alkaa sanoilla: ”On olemassa ihmisiä, jotka …” Miksi on niin vaikeaa katsella rakkaiden kärsimystä? Kuinka me voimme välttyä katkeroitumasta ja masentumasta sellaisina hetkinä?

  • Kertaa sivut 17–22 etsien opetuksia pappeuden siunauksista. Milloin olet nähnyt pappeuden tervehdyttävän tai lohduttavan voiman? Kuinka me voimme reagoida, kun opimme, ettei jonkun rakkaan parantuminen tai kuoleman lykkääminen ole Herran tahdon mukaista?

  • Kuinka selittäisit presidentti Kimballin opetuksia kuolemasta jollekulle lapselle?

  • Presidentti Kimball on opettanut: ”Näennäisten murhenäytelmien kohdatessa meidän täytyy turvautua Jumalaan” s. 22. Kun ihminen turvautuu Jumalaan, mitä hän voisi tehdä koettelemusten hetkellä?

Aiheeseen liittyviä pyhien kirjoitusten kohtia: Ps. 116:15; 2. Nefi 2:11–16; 9:6; Alma 7:10–12; OL 121:1–9; 122:1–9

Viitteet

  1. Julkaisussa Edward L. Kimball ja Andrew E. Kimball jr, Spencer W. Kimball, 1977, s. 43.

  2. Julkaisussa Spencer W. Kimball, s. 46; ks. myös Yoshihiko Kikuchi, ”Laske siunauksesi”, Valkeus, lokakuu 1984, s. 140.

  3. Julkaisussa Spencer W. Kimball, s. 46.

  4. Julkaisussa Spencer W. Kimball, s. 46.

  5. The Teachings of Spencer W. Kimball, toim. Edward L. Kimball, 1982, s. 40–41; ks. myös Valmistautuminen korotukseen, s. 25, 26.

  6. Faith Precedes the Miracle, 1972, s. 95–96; ks. myös ”Kysymys ja vastaus”, Liahona, helmikuu 2001, s. 22.

  7. Faith Precedes the Miracle, s. 97–100.

  8. Faith Precedes the Miracle, s. 100, 101, 102; ks. myös N. Eldon Tanner, ”Kiitos, Luojamme, Sulle profeetoista”, Valkeus, helmikuu 1976, s. 1–2.

  9. Faith Precedes the Miracle, s. 102–103, 105–106; ks. myös Dennis L. Lythgoe, ”Pappeuden siunaus”, Valkeus, marraskuu 1982, s. 16–17 ja ”Kiitos, Luojamme, Sulle profeetoista”, s. 2.