Spencer W. Kimballin elämä ja palvelutyö
Orville Allen pistäytyi eräänä syysiltana 1900-luvun alussa Andrew Kimballin kodissa viemässä kurpitsoita. Purkaessaan kurpitsoita kuormasta nämä kaksi miestä kuulivat Andrew’n pojan Spencerin laulavan navetassa lehmiä lypsäessään. Veli Allen sanoi Andrew’lle: ”Poikasi on varmaan iloinen.” Andrew vastasi: ”Niin on. Hän on aina iloinen. Hän on puhdas ja kuuliainen poika ja tekee aina, mitä häneltä pyydän. Olen pyhittänyt hänet Herralle ja Hänen palvelukseensa. Hänestä tulee vielä suuri mies kirkossa.”1
Vuosien valmistautumisen jälkeen Spenceristä tulikin suuri mies. Herra ei valmentanut häntä ”vain liikemieheksi, yhteiskunnan johtomieheksi, puhujaksi, runoilijaksi, ei muusikoksi eikä opettajaksi – vaikka hän toimikin kaikissa näissä tehtävissä. Herra valmisti häntä isäksi, perheen patriarkaksi, apostoliksi ja profeetaksi ja kirkkonsa johtajaksi.”2
Sukuperintö
Spencer W. Kimballin perheen juuret olivat syvällä palautetussa kirkossa. Hänen molemmat isoisänsä olivat huomattavia miehiä myöhempien aikojen työn varhaisessa historiassa. Heber C. Kimball kutsuttiin kahdentoista apostolin koorumiin, kun se järjestettiin vuonna 1835. Myöhemmin hän palveli presidentti Brigham Youngin ensimmäisenä neuvonantajana yli kaksi vuosikymmentä ja oli uskollinen Herran palvelija koko palvelutyönsä ajan. Edwin D. Woolley, Spencerin isoisä äidin puolelta, oli entisiä Pennsylvanian kveekareita ja omaksui evankeliumin Joseph Smithin aikana. Hän oli kunnioitettu piispa Suolajärven laaksossa. Hän palveli myös aika ajoin Brigham Youngin henkilökohtaisten talousasioiden hoitajana. Piispa Woolleyn huolehtiminen puutteenalaisisista ja hänen järkkymätön sitoutumisensa evankeliumille olivat kestävänä perintönä hänen jälkeläisilleen.
Spencerin isoäiti Ann Alice Gheen Kimball oli ”uskollinen nainen – – ujo seurassa, kookas ja tavallisen näköinen. Hänellä oli lempeä sydän heikkoja ja sairaita kohtaan”.3 Andrew Kimball oli hänen kolmas poikansa. Spencerin toinen isoäiti Mary Ann Olpin Woolley oli kotoisin Englannista ja sai yksitoista lasta, joista kuudes oli nimeltään Olive.
Andrew Kimball solmi avioliiton Olive Woolleyn kanssa 2. helmikuuta 1882 Salt Lake Cityssä, jonne he perustivat kotinsa. Noin kolme vuotta myöhemmin Andrew sai kutsun lähteä palvelemaan Intiaanialueen lähetyskentällä, joka sijaitsi nykyisen Oklahoman osavaltion alueella. Kun hän oli palvellut kokoaikaisena lähetyssaarnaajana kaksi ja puoli vuotta, hänet kutsuttiin johtamaan lähetyskenttää. Uudessa kutsumuksessa hän saattoi kuitenkin asua kotonaan, ja niinpä hän asui seuraavat kymmenen vuotta Utahissa perheensä kanssa ja johti lähetyskenttää kirjeitse ja matkustamalla alueelle.
Palveltuaan 12 vuotta Intiaanialueen lähetyskentällä Andrew sai pian uuden kutsun, tällä kertaa kutsun asettua siirtolaiseksi Gilajoen laaksoon Arizonan eteläiseen keskiosaan. Siellä hänen oli määrä johtaa vaarnanjohtajana alueen myöhempien aikojen pyhien siirtokuntia, jotka järjestettiin St. Josephin vaarnaksi. Vuonna 1898 Andrew ja Olive sekä heidän kuusi lastaan (myös 3-vuotias Spencer) pakkasivat taloustavaransa ja muuttivat tuhat kilometriä Salt Lake Citystä etelään.
Nuoruus
Spencer Woolley Kimball syntyi 28. maaliskuuta 1895 kuudentena Andrew ja Olive Kimballin yhdestätoista lapsesta.
Hän kirjoitti nuoruutensa Arizonan maisemaa muistellen: ”Se oli kuivaa seutua, jonka päättäväisten työntekijöitten kädet olivat tehneet hedelmälliseksi.”4 Hän muisteli edelleen: ”Asuimme pienellä maatilalla Thatcherin etelälaidalla Arizonassa. Kotimme oli kulmauksessa, jonka etelä- ja itäpuolella oli avointa maaseutua. Kotitalon takana oli kaivo, pumppu, tuulimylly ja iso puinen säiliö vesivarastona, työkaluvaja ja vähän etäämmällä hyvin suuri puupino. Sitten olivat sikolätit, karja-aitaukset, heinäsuovat ja vilja-aitta.”5
Spencer sai jo hyvin nuorena vanhemmiltaan tärkeitä evankeliumin opetuksia. ”Muistan, kuinka kävelin lapsena”, hän sanoi, ”äitini kanssa pitkin pölyistä tietä piispan talolle siihen aikaan kun kymmenykset maksettiin usein eläiminä ja tuotteina. Kysyin kävellessämme: ’Miksi viemme munia piispalle?’ Äitini vastasi: ’Koska ne ovat kymmenysmunia, ja piispa ottaa vastaan taivaallisen Isän kymmenykset.’ Sitten äitini kertoi, että joka ilta kun munat tuotiin sisään, ensimmäinen pantiin pieneen koriin ja seuraavat yhdeksän pantiin suureen koriin.”6
Andrew Kimballin esimerkki omistautuneesta palveluksesta teki suuren vaikutuksen Spenceriin, joka sanoi myöhemmin: ”Ensimmäiset vaikutelmani vaarnanjohtajan työstä sain katselemalla omaa isääni. – – Uskon, että isäni palveli vaarnansa jäseniä juuri sillä tavalla, että hän täytti presidentti Joseph F. Smithin hänelle antaman siunauksen, jossa tämä lupasi, että Gilan laakson asukkaat ’kääntyisivät hänen puoleensa kuten lapset kääntyvät vanhempiensa puoleen’. Vaikka olen varma, etten silloin täysin antanut arvoa hänen esimerkilleen, hänen antamansa malli kelpaisi malliksi kenelle tahansa vaarnanjohtajalle.”7
Kimballin perhe eli vaatimattomasti. ”Me emme tienneet olevamme köyhiä”, Spencer muisteli. ”Luulimme elävämme melko mukavasti.”8 Heidän vaatteensa olivat kotitekoisia ja toisilta perittyjä. He söivät perusruokaa, joka koostui heidän omalla tilallaan kasvatetuista tuotteista.
Spencer auttoi tilan askareissa. ”Minä pumppasin käsin vettä puutarhan kasteluun”, hän muisteli, ”ja opin myös lypsämään lehmiä, oksastamaan hedelmäpuita, korjaamaan aitoja ja kaikkea muuta. Minulla oli kaksi vanhempaa veljeä, jotka mielestäni veivät kaikki helpot tehtävät ja jättivät minulle vaikeimmat. Mutta minä en valittanut; sillä tavoin minusta tuli voimakas.”9 Aloittaen yhdeksänvuotiaana Spencer opetteli ulkoa uskonkappaleet, kymmenen käskyä ja useimmat kirkon laulukirjan laulut, lypsäessään lehmiä ja juottaessaan hevosia päivittäin.
Spencerin äiti kuoli pojan ollessa 11-vuotias. Se oli yksi Spencerin varhaisvuosien suurista koettelemuksista. Hän ihmetteli, kuinka perhe selviytyisi. ”Mutta silloin huomasin”, hän sanoi, ”kuten olen huomannut monta kertaa sen jälkeenkin, että ihminen voi selviytyä melkein mistä tahansa.”10 Aikanaan Andrew Kimball solmi uuden avioliiton, ja Josephine Cluffista tuli Spencerin äitipuoli. ”Josie”, kuten ystävät häntä kutsuivat, ei voinut täysin ottaa Oliven paikkaa Spencerin elämässä, mutta hänen kyvykkyytensä ja kärsivällisyytensä toivat vakautta Kimballin perheeseen.
Nuoruudessaan Spencer ei ainoastaan oppinut ahkeran työn perustaitoja karulla seudulla vaan hankki myös monta sellaista taitoa, jotka valmistivat häntä palvelemaan suuremmissa tehtävissä myöhemmin elämässä. Hän oppi laulamaan ja johtamaan laulua, ja hänet nimitettiin vaarnan kuoronjohtajaksi 15-vuotiaana. Vaikka hänellä oli oman kuvauksensa mukaan ”lyhyet ja paksut”11 sormet, hän harjoitteli ahkerasti ja oppi lukemaan nuotteja ja soittamaan pianoa. Hän kehittyi niin, että pystyi soittamaan kirkon lauluja ja olemaan mukana pienessä orkesterissa. Vuosia myöhemmin hän säesti vuorotellen vanhin Harold B. Leen kanssa laulua kahdentoista apostolin koorumin viikoittaisissa kokouksissa.
Spencer aloitti koulunkäynnin hieman myöhemmin kuin useimmat muut, kuten seuraavasta kertomuksesta ilmenee: ”Spencerin äidin mielestä lapset eivät olleet kyllin kypsiä kouluun ennen kuin 7-vuotiaina, joten aloittaessaan Spencer oli muita lapsia vuoden jäljessä. – – Keskellä päivää hän yleensä juoksi kolme korttelinväliä koulusta kotiin pumppaamaan vettä eläimille, syöttämään siat ja nauttimaan oman lounaansa. Eräänä päivänä hänen äitinsä sanoi: ’Mitä sinä teet kotona välitunnilla? Ei vielä ole keskipäivä.’ Spencer juoksi hädissään takaisin kouluun ja huomasi, että hänen koulutoverinsa olivat jo sisällä lyhyen välitunnin jälkeen. Kaikki nauroivat, paitsi opettaja, joka käytti tilaisuutta hyväkseen kertoakseen luokalle, että Spencer oli edellä kaikista muista toisluokkalaisista ja että hänet siirrettäisiin seuraavalle luokalle ikäistensä lasten joukkoon.”12
Peruskoulusta päästyään Spencer meni kirkon omistamaan Gila-akatemiaan. Siellä hän sai jatkuvasti hyviä arvosanoja, osallistui urheiluun ja oli oppilasvirkailija.
Spencer sai lisää myös kirkon kokemusta, ja hän kävi miltei kaikissa kokouksissa. Pappeustehtävien hoitaminen oli ensi sijalla, kuten seuraava kertomus osoittaa: ”Diakonien toimiin kuului, että he valjastivat hevosen rattaiden eteen joka kuukausi ennen paastopäivää ja kiersivät ovelta ovelle keräämässä paastouhreja kirkon köyhien hyväksi. Jälkeenpäin he veivät keräämänsä piispalle – hedelmätölkkejä, jauhoja, kesäkurpitsoita, hunajaa, toisinaan suunnilleen puoli dollaria kolikkoina. Andrew halusi niin innokkaasti opettaa pojalleen tämän velvollisuudet, ettei mikään muu saanut häiritä Spencerin keruutoimintaa sinä päivänä. Kimballien hevonen ja rattaat eivät olleet milloinkaan niin ahkerassa käytössä, etteikö niitä olisi voinut käyttää diakonien koorumin työssä. Ellei toinen poika, joka oli määrätty hänen keruutoverikseen, tullut paikalle, Spencer meni yksin ja teki työn.”13
Kodin, koulun ja kirkon tehtäviensä lisäksi Spencer toimi isänsä sihteerinä. Andrew kirjoitti paljon kirjeitä, keskimäärin kuusi päivässä. Spencer kirjoitti hänen sanelunsa muistiin ja kirjoitti sitten kirjeet koneella.
Nämä varhaiset kokemukset elämässä opettivat Spencerille työn arvon, opetus, jota hän noudatti ja opetti läpi elämänsä. Myöhempinä vuosinaan 70 vuotta täyttäneenä apostolina hän tunsi joinakin päivinä olevansa fyysisesti uupunut. Eräänä sellaisena päivänä hän kirjoitti: ”Aloittaessani oloni oli hyvin kurja, ja huomasin ihmetteleväni, selviytyisinkö päivästä, mutta – – tuntui, kuin olisin huumaantunut työstäni ja unohtanut itseni, ja se oli hyvä päivä.”14
Lähetystyöpalvelu
Spencer valmistui Gila-akatemiasta vuonna 1914 ja aikoi mennä syksyllä Arizonan yliopistoon. Päättäjäisjuhlassa Andrew Kimball kuitenkin ilmoitti, että Spencer kutsuttaisiin lähetystyöhön.
Valmistautuessaan lähetystyöhönsä Spencer meni töihin meijeriin Globeen Arizonaan. Se oli hänen ensimmäinen kokemuksensa elämästä Gilajoen laakson myöhempien aikojen pyhien siirtokuntien ulkopuolella. Hän huomasi, että hän saattoi omista tasovaatimuksistaan tinkimättä sopeutua sellaisten ihmisten seuraan, joiden mittapuut eivät olleet aivan samanlaisia kuin hänen omansa. Hän ansaitsi työtovereidensa kunnioituksen. Kesän lopulla Spencerin sikaria poltteleva esimies, joka ei ollut myöhempien aikojen pyhä, järjesti Spencerille läksiäisjuhlan ja lahjoitti hänelle kaiverruksilla varustetun kultakellon.
Vuoden 1914 lokakuusta vuoden 1916 joulukuuhun Spencer palveli kokoaikaisena lähetyssaarnaajana Keskivaltioiden lähetyskentällä, jonka keskuspaikka oli Independencessä Missourissa. Se oli sama alue, jolla hänen isänsä, äitipuolensa ja yksi hänen vanhemmista veljistäänkin olivat palvelleet.
Vanhin Kimballin kokoaikainen palvelu lähetyskentällä oli kasvun aikaa. Hän kohtasi fyysisiä haasteita. Hänen lähetysjohtajansa käski vanhimpia etsimään ruokaa ja yösijaa käännyttämiensä ihmisten luota. Niinpä vanhin Kimball nukkui monta levotonta yötä pienissä mökeissä Missourin takamailla kirppuisissa tai luteisissa vuoteissa hyttysten inistessä ympärillä. Hän oli monena päivänä nälissään, ja kun ruokaa tarjottiin, hän söi mitä tahansa, mitä hänen eteensä pantiin.
Tutkijoiden etsiminen poikkeamalla talosta taloon oli kovaa työtä, jonka tulokset olivat niukkoja. Vanhin Kimballin kerrotaan käyttäneen kerran erästä epätavallista menetelmää:
”Kulkiessaan talosta taloon St. Louisissa hän näki ovenraosta pianon ja sanoi naiselle, joka aikoi läimäyttää oven kiinni hänen nenänsä edestä: ’Teillä on hyvännäköinen piano.’
’Ostimme sen juuri’, nainen sanoi epäröiden.
’Se on Kimball, eikö olekin? Se on minunkin nimeni. Voisin soittaa sillä teille laulun, josta saattaisitte pitää.’
Nainen vastasi yllättyneenä: ’Tottahan toki, tulkaa sisään.’
Spencer istahti pianotuolille ja soitti ja lauloi laulun: ’Taivaan Isä.’
Spencerin tietämän mukaan nainen ei milloinkaan liittynyt kirkkoon, mutta ainakin hän itse oli yrittänyt.”15
Spencerin lähetystyö vahvisti sitä, mille hänen kasvatuksensa Arizonassa oli jo luonut perustan: uskoa Herraan, ahkeraa työtä, omistautumista, vähäeleistä palvelua ja uhrautumista.
Avioliitto ja perhe
Kesällä 1917, noin seitsemän kuukautta sen jälkeen kun oli palannut kotiin lähetystyöstä, Spencer Kimball huomasi paikallislehdessä erään ilmoituksen. Camilla Eyring, joka oli vuonna 1912 muuttanut perheineen Gilajoen laaksoon, opettaisi Gila-akatemiassa kotitaloustiedettä. Lukiessaan ilmoitusta yhä uudelleen Spencer päätti jonakin päivänä solmia avioliiton Camilla Eyringin kanssa. Hän tapasi Camillan ”sattumalta” bussipysäkillä akatemian lähellä ja aloitti keskustelun. Hän istuutui Camillan viereen bussissa, jossa juttelu jatkui, ja sai luvan käydä tapaamassa häntä.
Camillan äiti ihastui ikihyviksi nuoreen Spencer Kimballiin. Hän kutsui Spencerin päivälliselle joka kerta kun tämä tuli käymään Camillan luona. Eikä veli Eyringillakaan, joka oli hyvin tiukka, mitä tuli hänen tyttäriään tapailevien nuorten miesten tasoon, ollut mitään Spenceriä vastaan. Kuukauden kuluttua Spenceristä oli tullut jo Eyringin perheen vakiovieras. Pari päätti solmia avioliiton, mutta parhaillaan riehuva ensimmäinen maailmansota sekoitti heidän suunnitelmiaan. Spencerin oli pysyteltävä Thatcherissa Arizonassa odottamassa mahdollista liikekannallepanomääräystä, joten he eivät voineet tehdä pitkää matkaa Utahissa sijaitsevaan temppeliin. Heidät vihittiin siviiliavioliittoon 16. marraskuuta 1917, mutta he aikoivat mennä temppeliin sinetöitäviksi mahdollisimman pian. Tavoite toteutui seuraavassa kesäkuussa Suolajärven temppelissä.
Spencer ja Camilla saivat kaikkiaan neljä lasta: kolme poikaa ja yhden tyttären (Spencer LeVan, Andrew Eyring, Edward Lawrence ja Olive Beth). Vanhempina he loivat ympäristön, jossa heidän lapsensa tunsivat olevansa rakastettuja ja saavansa tukea mutta jossa heidän annettiin myös tehdä omia päätöksiä. Yksi heidän pojistaan muisteli myöhemmin:
”Kun lapset esiintyivät koulussa, kirkossa tai muualla, vanhempamme olivat aina läsnä, vaikka he olisivatkin joutuneet tekemään joitakin uhrauksia sen takia. He osoittivat aina olevansa kiinnostuneita ja ylpeitä meistä.
Meidän perheessämme vallitsi yhteenkuuluvuuden, ei omistamisen, tunne. Vastuu teoistamme oli viime kädessä meillä. Vanhempamme kannustivat ja opastivat mutta eivät käskeneet.”
Tämä sama poika sanoi vielä isästään:
”En tunne ketään hengeltään ylevämpää kuin isäni. Hän on hyväntahtoinen ja huomaavainen, miltei liiaksikin. Lapsilla on taipumus pitää vanhempiaan voimakkaina auktoriteettihahmoina, joilla ei ole tavallisia tarpeita, mutta minä tiedän, kuinka paljon isäni arvostaa vilpitöntä kohteliaisuutta tai arvostavaa sanaa. Eikä mikään arvostuksen eikä kiintymyksen ilmaus merkitse aivan yhtä paljon kuin se, että se tulee omalta perheeltä.
Tiedän, ettei mikään tuota hänelle suurempaa tyydytystä – sitä tunnetta lukuun ottamatta, että Herra hyväksyy hänen työnsä – kuin se, että hän näkee oman perheensä seuraavan hänen johtoaan yrittäessään elää vanhurskaasti.
Jos saisin valita, kuka minut tuomitsee viimeisenä päivänä, ei ole sitä ihmisolentoa, jonka valitsisin ennen isääni.”16
Työelämä, kirkon tehtävät ja yhteiskunnallinen palvelu
Camilla rinnallaan ja perhevelvollisuudet edessään Spencer aloitti työelämänsä pankkivirkailijana. Vuosien kuluessa hän siirtyi pankkialalta henkivakuutus- ja kiinteistöalalle. Suuren lamakauden (1929–1939) taloudelliset mullistukset horjuttivat Spencerin liiketoimintaa ankarasti, mutta perhe kesti vastoinkäymiset.
Spencerin isä kuoli vuonna 1924 palveltuaan vaarnanjohtajana lähes kolme vuosikymmentä. Kun presidentti Heber J. Grant, kirkon seitsemäs presidentti, sittemmin järjesti vaarnan johtokunnan uudestaan, 29-vuotias Spencer kutsuttiin palvelemaan toisena neuvonantajana.
Perhe-elämän, ammatillisten pyrkimysten ja kirkon palvelutyön lisäksi Spencer toimi aktiivisesti yhteiskunnassa. Hän oli mukana perustamassa paikkakunnan ensimmäistä radioasemaa. Hän oli rotaryklubi-palvelujärjestön aktiivinen jäsen ja lopulta sen piirikuvernööri.
St. Josephin vaarna jaettiin vuonna 1938, ja Spencer kutsuttiin uuden Mount Grahamin vaarnan johtajaksi. Huolissaan siitä, että jotkut hänen johdettavistaan saattaisivat kantaa kaunaa häntä kohtaan, Spencer kävi Camillan kanssa tapaamassa kaikkia, joilla saattaisi olla sellaisia tunteita, ”puhdistaakseen pöydän”.17
Hänen palvellessaan vaarnanjohtajana paikkakuntaa kohtasi suuri tulva vuonna 1941. Jatkuvat sateet saivat Gilajoen nousemaan yli äyräidensä, niin että se virtasi lopulta eräiden siirtokuntien kaduilla. Vesi vei mennessään koteja ja maatiloja. Asukkaat, enimmäkseen kirkon jäseniä, tarvitsivat kipeästi apua. Tuhosta kuultuaan Spencer täytti autonsa kirkon varastoista saadulla ruoalla ja lähti kohti tulvan koettelemia kaupunkeja. Hän järjesti likaantuneiden vaatteiden pesun. Hän auttoi maanviljelijöitä saamaan karjalle viljaa. Pian saapui kuorma-autollinen ruokaa ja vaatteita. Viikon kuluttua tulvasta eniten kärsineet olivat päässeet uuden elämän alkuun. Kirkon jäsenet osoittivat verratonta anteliaisuutta. Spencer johti tarpeiden arviointia ja avustustarvikkeiden jakoa. Kaikessa tässä hän oli läheisessä yhteistyössä kahdentoista apostolin koorumin jäsenen vanhin Harold B. Leen kanssa, jonka tehtäviin huoltotyöohjelma kuului.
Apostoli
Presidentti J. Reuben Clark jr ensimmäisestä presidenttikunnasta soitti Spencerille kotiin 8. heinäkuuta 1943. Hän sanoi, että Spencer oli kutsuttu toiseen kahdesta kahdentoista apostolin koorumissa vapautuneesta paikasta. Spencer vastasi siihen: ”Oi, veli Clark! En kai minä? Ethän tarkoita minua? Tässä täytyy olla jokin erehdys. En varmaankaan kuullut oikein, mitä sanoit. – – Se tuntuu niin mahdottomalta. Olen niin heikko ja pieni ja rajoittunut ja kykenemätön.”18 Spencer vakuutti presidentti Clarkille, että Herralta tulleeseen kutsuun voi vastata vain yhdellä tavalla, mutta hänen halukkuutensa palvella ei heti voittanut hänen riittämättömyyden- ja kelvottomuudentunteitaan.
Nuo tunteet voimistuivat muutamana seuraavana päivänä, joiden aikana Spencer nukkui vain vähän jos lainkaan. Käydessään Boulderissa Coloradossa poikansa luona hän lähti varhain eräänä aamuna kävelemään läheisille kukkuloille. Noustessaan yhä korkeammalle hän mietiskeli apostolin viran suuruutta. Ajatus, ettei hän täyttäisi viran vaatimuksia, että hänen kutsumisensa oli ehkä ollut jonkinlainen erehdys, piinasi häntä. Tässä mielentilassa hän lähestyi sen vuoren huippua, jolle hän oli nousemassa, ja siellä hän laskeutui polvilleen rukoilemaan ja mietiskelemään. ”Kuinka rukoilinkaan!” hän muisteli. ”Kuinka kärsinkään! Kuinka itkinkään! Kuinka kamppailinkaan!” Hänen tuskaillessaan hänen mieleensä tuli uni hänen isoisästään Heber C. Kimballista ja ”hänen tekemästään suuresta työstä”. Tietoisuus siitä tyynnytti Spencerin sydämen. ”Tyyni varmuuden tunne valtasi minut, epäilys ja kysymykset lakkasivat. Tuntui kuin suuri taakka olisi nostettu pois. Istuin seesteisen hiljaisuuden vallassa katsellen kaunista laaksoa, kiittäen Herraa tyydytyksestä ja rauhoittavasta vastauksesta rukouksiini.”19 Spencer W. Kimball asetettiin apostoliksi 7. lokakuuta 1943, jolloin hän oli 48-vuotias.
Vanhin Kimballin palvelu kahdentoista koorumissa kesti kolme vuosikymmentä. Sinä aikana hän matkusti laajalti vahvistaen jäseniä ja avustaen valtakunnan kasvussa. Presidentti George Albert Smithiltä saamansa erityistehtävän mukaisesti vanhin Kimball oli erityisen kiinnostunut Mormonin kirjan profeetan Lehin jälkeläisistä – Pohjois-, Keski- ja Etelä-Amerikan alkuperäiskansoista. Hän puhui kauniisti heidän puolestaan sekä kirkon korkea-arvoisissa koorumeissa että jäsenten keskuudessa yleensä. Hän tuomitsi kaikenlaiset rotuennakkoluulot ja köyhien sorron.
Vanhin Kimball osasi olla saarnoissaan sekä runollinen että suorapuheinen. Hän käsitteli usein sellaisia arkaluontoisia asioita, jotka aiheuttivat käytännön huolia tavallisille kirkon jäsenille. Lukuisten puheiden lisäksi hän kirjoitti kirjan Anteeksiantamuksen ihme. Tämä kirja syntyi vanhin Kimballin pitkästä kokemuksesta apostolina ja niiden neuvojana, jotka olivat langenneet vakaviin rikkomuksiin. Kirjassa hän esitti Herran odotukset meihin nähden, meidän jumalalliset mahdollisuutemme ja tien, jota meidän täytyy kulkea parannukseen ja saadaksemme varmuuden täydestä jumalallisesta anteeksiannosta. Vanhin Kimball todisti lukijalle, että Herra on armollinen ja antaa anteeksi niille, jotka tekevät vilpittömän parannuksen.
Terveysongelmat
Spencer W. Kimball kärsi elämänsä aikana erilaisista vammoista ja sairauksista. Kahdella merkittävällä terveysongelmalla oli suuri vaikutus hänen apostolinvuosiinsa. Ensimmäinen sairaus jätti vanhin Kimballiin pysyvän merkkinsä, joka ilmeni hänen puhuessaan. Vuoden 1956 lopulla hän tunsi äänensä käheytyvän. Taudinmäärityksenä oli kurkkusyöpä. Heinäkuussa 1957 tehdyssä leikkauksessa toinen äänihuuli poistettiin kokonaan ja toinen osittain. Sen jälkeen hän antoi äänensä levätä, jotta se voisi toipua mahdollisimman hyvin. Vanhin Kimball mietti unettomina öinä, voisiko hän enää milloinkaan puhua.
Puolen vuoden kuluttua leikkauksesta lääkärit totesivat, että vanhin Kimballin kurkku oli parantunut. Vanhin Boyd K. Packer kahdentoista apostolin koorumista kertoi, kuinka vanhin Kimball esitteli uuden äänensä kuulijoille turvautuen huumoriin:
”Sitten tuli koe. Pystyisikö hän puhumaan? Pystyisikö hän saarnaamaan?
Hän meni kotipaikkakunnalleen [Arizonaan] pitämään neitsytpuheensa. – – Siellä St. Josephin vaarnan konferenssissa – – hän nousi puhujakorokkeelle.
’Olen palannut tänne’, hän sanoi, ’ollakseni omieni parissa. Olen johtanut vaarnaa tässä laaksossa.’ Ehkäpä hän ajatteli, että jos hän epäonnistuisi, hän olisi häntä eniten rakastavien ja ymmärtävien ihmisten keskuudessa.
Tilaisuus oli tulvillaan rakkautta. Tuon dramaattisen hetken jännitys laukesi, kun hän jatkoi: ’Minun on kerrottava teille, mitä minulle on tapahtunut. Matkustin itään ja jouduin siellä kurkunleikkaajien joukkoon. – –’ Eikä sen jälkeen ollut väliä, mitä hän sanoi. Vanhin Kimball oli palannut!”20
Hänen uusi äänensä oli hiljainen, syvä ja karhea. Vanhin Packerin sanoin se oli ”hiljainen, suostutteleva, hillitty ääni, opittu ääni, vetoava ääni, ääni jota myöhempien aikojen pyhät rakastavat”.21
Vanhin Kimballilla oli myös vakavia sydänongelmia. Apostoliksi tultuaan hän sai joukon sydänkohtauksia. Kun hän vuonna 1972 palveli kahdentoista koorumin virkaa toimittavana presidenttinä, hänelle tehtiin hyvin riskialtis leikkaus. Tri Russell M. Nelson oli tuolloin presidentti Kimballin sydänkirurgi. Vanhin Nelson on myöhemmin kahdentoista apostolin koorumin jäsenenä ollessaan kertonut, mitä tuon leikkauksen aikana tapahtui: ”En milloinkaan unohda tunnetta, jonka sain, kun hänen sydämensä alkoi uudestaan sykkiä voimakkaasti ja elinvoimaisesti. Sinä hetkenä Henki ilmoitti minulle, että tämä erityinen potilas saisi elää tullakseen Jumalan profeetaksi maan päällä.”22
Kirkon presidentti
Presidentti Harold B. Lee, kirkon 11. presidentti, kuoli äkillisesti yöllä 26. joulukuuta 1973. Spencer W. Kimballista, joka oli kahdentoista koorumin virkaiältään vanhin jäsen, tuli 30. joulukuuta 1973 Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon presidentti kirkon apostolisen seuraannon järjestyksen mukaisesti.
Se tuli yllätyksenä kirkon jäsenille – ja erityisesti presidentti Kimballille. Hänet oli asetettu apostoliksi kaksi ja puoli vuotta myöhemmin kuin Harold B. Lee. Koska presidentti Kimball oli neljä vuotta vanhempi kuin presidentti Lee ja näennäisesti heikompi terveydeltään, presidentti Kimball ei odottanut elävänsä kauemmin kuin presidentti Lee eikä tulevansa hänen seuraajakseen. Myöhemmin hän muisteli: ”Olin ehdottoman varma, että kuolisin, kun aikani koittaisi, kahdentoista presidenttinä. – – Sanoin presidentti Leen hautajaisissa, ettei kukaan ollut rukoillut uutterammin kuin sisar Kimball ja minä hänen toipumistaan, kun hän oli sairaana, ja hänen terveenä pysymistään, kun hän oli terve.”23
Kirkon jäsenet hyväksyivät presidentti Kimballin huhtikuun yleiskonferenssissa 1974. Hän ei ollut pyrkinyt tähän asemaan, vaan Herra oli valinnut hänet profeetakseen, näkijäkseen ja ilmoituksensaajakseen sekä johtamaan kirkkoaan ja valtakuntaansa maan päällä.
Tuon huhtikuun yleiskonferenssin yhteydessä presidentti Kimball piti eräässä kirkon johtajien kokouksessa puheen lähetystyöstä. Vanhin William Grant Bangerter, josta tuli myöhemmin seitsemänkymmenen johtokunnan jäsen, oli tuolloin alue-edustaja ja oli läsnä tässä kokouksessa. Hän muisteli myöhemmin presidentti Kimballin sanojen vaikutusta:
”Oivalsimme, että presidentti Kimball avasi meille hengellisiä ikkunoita ja pyysi meitä tulemaan ja katselemaan hänen kanssaan iankaikkisuuden suunnitelmia. Oli ikään kuin hän olisi vetänyt syrjään verhoja, jotka peittivät Kaikkivaltiaan aivoituksia, ja kutsunut meitä kanssaan katsomaan evankeliumin kohtaloa ja sen palvelutyön näköaloja.
Luulen, ettei kukaan tuona päivänä läsnä ollut voi koskaan unohtaa tapahtunutta. Minä olen itse tuskin lukenut uudelleen presidentti Kimballin puhetta sen jälkeen, mutta sen pääsisältö painui niin elävästi mieleeni, että voisin toistaa siitä suurimman osan ulkomuistista vaikka tällä hetkellä.
Herran Henki oli presidentti Kimballin päällä, ja Se siirtyi hänestä meihin konkreettisesti läsnä ollen, mikä oli samalla kertaa sekä liikuttavaa että hätkähdyttävää. Hän avasi nähtäväksemme loistavan näyn.”24
Presidentti Kimballin puhe tuossa tilaisuudessa kuulutti hänen palvelutyönsä keskeistä aihetta kirkon presidenttinä:
”Veljeni, teemmeköhän me kaiken voitavamme? Olemmeko tyytyväisiä siihen tapaan, jolla opetamme kaikkea maailmaa? Olemme nyt tehneet käännytystyötä 144 vuotta. Olemmeko valmiit pidentämään askeleitamme, avartamaan näkemystämme? – –
Minulla ei ole mitään sellaista harhakuvaa, veljet, että luulisin tämän olevan helppo asia vailla ponnistelua tai että se voitaisiin tehdä käden käänteessä, mutta sen minä uskon, että me voimme edetä ja laajeta paljon nopeammin kuin nyt. – –
Luulen, että jos meillä kaikilla on yksi mieli ja yksi sydän ja yksi tarkoitus, me voimme edetä ja muuttaa sitä kuvaa, joka tuntuu olevan, että ’meillä menee melko hyvin. Älkäämme ”keinuttako venettä”.’ ”25
Näin alkoi merkittävä kasvun ja muutoksen vuosikymmen. Vaikka aluksi tähdennettiin lähetystyötä, kirkon jäsenille selvisi pian, ettei presidentti Kimballia kiinnostanut jäädä paikoilleen millään vanhurskaiden pyrkimysten aloilla.
Lähetystyö
Presidentti Kimball pyrki avaamaan kansakuntien ovia evankeliumin saarnaamiselle. Niin sanotun kylmän sodan aikainen jako demokraattisiin ja kommunistisiin valtioihin esti käännytystyön monissa Euroopan ja Aasian maissa. Samoin kirkon käytäntö pappeuteen asettamisessa rajoitti lähetystyötä Afrikassa, osissa Etelä-Amerikkaa ja Karibianmeren alueella. Presidentti Kimball tarkasteli kaikkia mahdollisuuksia laajentaa kirkon maantieteellistä toiminta-alaa.
Samalla hän tähdensi sitä, että suuremmat mahdollisuudet opettaa kansakuntia riippuivat kirkon jäsenten halukkuudesta käyttää hyväksi noita mahdollisuuksia. Niiden nuorten miesten, jotka ovat kelvollisia ja täysin valmistautuneita, ei pitänyt nähdä lähetystyötä vaihtoehtona vaan jumalallisena velvollisuutena ja mahdollisuutena. Nuorilla miehillä oli tämä velvollisuus riippumatta siitä, missä he asuivat. Myös nuoret naiset saattoivat palvella lähetyssaarnaajina, mutta heillä ei ollut samaa velvollisuutta kuin nuorilla miehillä. Lisäksi vanhempia aviopareja kehotettiin palvelemaan lähetystyössä. Kun Spencer W. Kimball aloitti palvelunsa kirkon presidenttinä, eri puolilla maailmaa palveli 17 000 kokoaikaista lähetyssaarnaajaa. Kun hän kuoli 12 vuotta myöhemmin, lähetyssaarnaajien lukumäärä oli noussut lähes 30 000:een. Lisääntynyt lähetystyö kantoi merkittävästi hedelmää: Kirkon jäsenmäärä kasvoi 3,3 miljoonasta liki 6 miljoonaan.
Puhuessaan vuonna 1975 ryhmälle kirkon nuoria jäseniä presidentti Kimball sanoi: ”Tiedättekö, mitä Herra on tehnyt teidän nuorten miesten hyväksi? Te olette komeita nuoria. Näytätte vahvoilta ja terveiltä ja onnellisilta. Kuka on antanut teille terveytenne? Kuka on antanut teille silmänne? Kuka on antanut teille korvanne? Kuka on antanut teille äänenne? Oletteko milloinkaan ajatelleet sitä? Jonkun on täytynyt antaa teille nämä kallisarvoiset lahjat.”
Sitten hän kuvaili kokemuksiaan kurkkuleikkauksesta ja sitä, kuinka se jätti hänelle vain osan äänestä. Hän jatkoi sanoen: ”Saanen kysyä teiltä, kuinka moni teistä olisi halukas luopumaan äänestään. Oletteko ostaneet sen tai saaneet sen vaihdossa? Onko joku antanut sen teille? Onko Herra antanut teille äänen, niin että voitte ilmaista itseänne? Miksi ette silloin lähde maailmaan kertomaan maailman suurinta kertomusta ja kertomaan ihmisille, että totuus on palautettu, että Herralla on ollut profeettoja Aadamista nykyhetkeen asti ja että teillä itsellänne on pyhä pappeus ja että yritätte pitää sitä kunniassa kaikkina elämänne päivinä? Kertokaa siitä maailmalle! He tarvitsevat sitä!
Ja niin minä kysyn teiltä uudestaan, kuka on antanut teille äänenne. Miksi? – Vain siksikö, että voitte laulaa tai puhua tai pitää hauskaa ihmisten kanssa? Vai onko Hän antanut teille äänen, jotta voisitte opettaa evankeliumia? – –
Nyt minusta tuntuu, että meidän on parasta lähteä lähetyskentälle, eikö teistäkin – jokaisen kelvollisen pojan?”26
Temppelityö
Kirkon presidenttinä Spencer W. Kimball valvoi merkittävästi kasvavaa temppelien rakentamista. Hänen johtokautensa alkaessa käytössä oli 15 temppeliä. Kun hän 12 vuotta myöhemmin kuoli, määrä oli noussut 36:een, yli kaksinkertaistunut. Presidentti Gordon B. Hinckley, toinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa, todisti: ”Presidentti Kimball antoi tämän suuren sysäyksen temppelien rakentamiselle Herran ilmoituksesta, jonka työtä tämä on.”27
Temppelityöstä presidentti Kimball sanoi: ”Koittaa päivä, eikä se ole kovinkaan kaukana edessämme, jolloin kaikki tämän maailman temppelit ovat käytössä yötä päivää. – – Tulee olemaan työntekijäryhmiä öin ja päivin miltei uupumuksen partaalla, koska työ on niin tärkeää ja niin suuri määrä ihmisiä makaa unessa iankaikkisuudessa kaivaten, tarviten siunauksia, jotka voivat tulla heidän osakseen.”28
Kirkon hallinto
Presidentti Kimball johti vuosina 1975–1976 kirkon hallinnon uudelleen järjestämistä ja laajentamista, jotta se pysyisi mukana kirkon kasvuvauhdissa. Osana organisaation ja johtavien auktoriteettien tehtävien uudelleenjärjestelyä perustettiin uudestaan seitsemänkymmenen ensimmäinen koorumi, ja lokakuussa 1976 siinä oli 39 veljeä. ”Tämän muutoksen myötä”, presidentti Kimball selitti, ”kirkon kolme johtavaa koorumia, jotka on määritelty ilmoituksissa – ensimmäinen presidenttikunta, kahdentoista apostolin koorumi ja seitsemänkymmenen ensimmäinen koorumi – on asetettu Herran niille ilmoittamille paikoille. Näin tulee olemaan mahdollista hoitaa tehokkaasti nykyinen vaativa työtaakka ja valmistautua työn suurempaan kasvuun ja kiihtymiseen odottaessamme päivää, kun Herra palaa ja ryhtyy johtamaan kirkkoaan ja valtakuntaansa.”29 Tämä ilmoitus Herralta Hänen profeetalleen on sittemmin johtanut muihin muutoksiin kirkon hallinnossa sen mukaan kuin ”työ viinitarhassa” (OL 107:96) on vaatinut.
Pyhät kirjoitukset
Vuonna 1976 pyhien kirjoitusten kaanoniin lisättiin presidentti Kimballin johdolla kaksi ilmoitusta, joista toisen oli saanut profeetta Joseph Smith ja toisen presidentti Joseph F. Smith (ks. OL 137 ja 138). Englanninkielisen kuningas Jaakon raamatunkäännöksen MAP-laitos ilmestyi presidentti Kimballin johdolla vuonna 1979, ja kolmoissidoksen (Mormonin kirja, Oppi ja liitot sekä Kallisarvoinen helmi) uusi englanninkielinen laitos ilmestyi 1981. Vanhin Boyd K. Packer on sanonut näiden pyhien kirjoitusten laitosten ilmestymisestä: ”Sukupolvien vaihtuessa ja historiallisesta näkökulmasta katsottuna tätä tullaan pitämään saavutuksena, joka kruunaa presidentti Spencer W. Kimballin toimikauden.”30
Pyhistä kirjoituksista tuli presidentti Kimballin johtokaudella myös kirkon pyhäkoulun opetussuunnitelman pohja.
Yksinkertaistaminen
Kirkon kasvaessa kooltaan ja toimialueeltaan presidentti Kimball ja muut kirkon johtajat totesivat, että kirkon eri ohjelmia piti yksinkertaistaa, niin että tärkeimmät niistä tulisivat jossakin muodossa olemaan helposti sekä uusimman lähetysseurakunnan että kauan sitten vakiintuneen vaarnaseurakunnan jäsenten ulottuvilla. Presidentti Kimball sanoi:
”Kirkon tehtävänä jäseniään kohtaan on tarjota heille ne periaatteet, ohjelmat ja pappeus, joiden avulla he voivat valmistautua korotukseen. Menestyksemme yksilöinä ja kirkkona määräytyy suureksi osaksi sen mukaan, kuinka uskollisesti me keskitymme elämään evankeliumin mukaan kotona. Vasta silloin kun näemme selvästi kunkin henkilön velvollisuudet ja perheiden ja kotien tehtävän, voimme kunnolla ymmärtää, että pappeuskoorumit ja apujärjestöt, jopa seurakunnat ja vaarnatkin, ovat olemassa ensi sijassa siitä syystä, että ne auttaisivat jäseniä elämään evankeliumin mukaan kotona. Silloin voimme ymmärtää, että ihmiset ovat tärkeämpiä kuin ohjelmat ja että kirkon ohjelmien tulee aina tukea eikä koskaan heikentää evankeliumikeskeisiä perheen toimintoja. – –
Meidän sitoumuksestamme elää kotikeskeistä evankeliumin mukaista elämää tulee muodostua jokaisen pappeusohjelman ja apujärjestöohjelman selkeä sanoma, ja meidän tulee tarpeen mukaan vähentää joitakin valinnaisia toimintoja, jotka saattavat kääntää asianmukaisen huomion pois perheestä ja kodista.”31
Yksi tärkeä muutos presidentti Kimballin johtokaudella oli kolmen tunnin mittaisen sunnuntaikokousten aikataulun käyttöönotto. Se yhdisti erilaisia viikolla ja sunnuntaina pidettyjä kokouksia yksinkertaiseksi ja tarkoituksenmukaisemmaksi sunnuntaikokousten sarjaksi. Tämän yhdistetyn aikataulun käyttöönotto vuonna 1980 vähensi suuresti kirkon jäsenten tarvetta käyttää aikaa ja varoja Herran täysimääräiseen ohjelmaan osallistumiseen.
Ilmoitus pappeudesta
Yksi merkittävimmistä muutoksista, mitä Spencer W. Kimballin presidenttikaudella tapahtui, oli ilmoitus pappeudesta (ks. VJ 2).
Presidentti Kimball ja muut ensimmäisen presidenttikunnan sekä kahdentoista apostolin koorumin jäsenet kokoontuivat 1. kesäkuuta 1978 Suolajärven temppelin ylähuoneeseen. Presidentti Gordon B. Hinckley, joka oli kahdentoista apostolin koorumin jäsenenä läsnä tuossa tilaisuudessa, kertoi myöhemmin:
”Kysymys pappeuden siunausten antamisesta myös mustaihoisille oli ollut monien johtavien veljien mielessä vuosikausia. Kirkon presidentit olivat toistuvasti ottaneet sen esille. Siitä oli tullut erityinen huolen aihe presidentti Spencer W. Kimballille.
Hän oli rukoillut tämän vakavan ja vaikean kysymyksen takia huomattavan pitkän aikaa. Hän oli viettänyt monta tuntia itsekseen rukoillen ja mietiskellen tuossa temppelin ylähuoneessa.
Tällä kertaa hän nosti kysymyksen veljiensä – neuvonantajiensa ja apostolien – eteen. Tämän keskustelun jälkeen yhdyimme rukoukseen mitä pyhimmissä olosuhteissa. Presidentti Kimball lausui itse tuon rukouksen. – – Jumalan Henki oli siellä. Ja Pyhän Hengen voimasta tuolle profeetalle tuli varmuus siitä, että se asia, josta hän rukoili, oli oikein, että aika oli koittanut ja että nyt pappeuden ihmeelliset siunaukset tulisi antaa kelvollisille miehille kaikkialla syntyperästä riippumatta.
Jokainen mies tuossa piirissä tiesi saman asian Pyhän Hengen voimasta.
Se oli hiljainen ja ylevä tilaisuus. – –
Ei kukaan meistä tuossa tilaisuudessa läsnä olleista ollut enää koskaan aivan entisensä sen jälkeen. Eikä kirkkokaan ole ollut aivan entisensä.”32
Ilmoituksesta tiedotettiin 8. kesäkuuta 1978 päivätyssä kirjeessä, joka osoitettiin kaikille kirkon johtaville ja paikallisille pappeusvirkamiehille: ”Jokainen uskollinen, kelvollinen mies kirkossa voi saada pyhän pappeuden ja voiman käyttää sen jumalallista valtuutta sekä nauttia rakkaidensa kanssa jokaisesta siunauksesta, joka siitä koituu, temppelisiunaukset mukaan luettuina” (VJ 2).
Presidentti Hinckley on muistellut: ”Kirje annettiin tiedoksi kirkolle ja maailmalle. Minun ei tarvinne kertoa teille siitä sähköisestä vaikutuksesta, joka tuntui sekä kirkon sisällä että sen ulkopuolella. Monet itkivät kiitollisuuden kyyneliä, eivät ainoastaan ne, joilta pappeus oli aiemmin evätty ja joille tästä ilmoituksesta oli välitöntä hyötyä, vaan myös ne kirkon miehet ja naiset kautta maailman, joista oli tuntunut samalta kuin meistä, mitä tähän asiaan tulee.”33
Presidentti Kimball sanoi noin kolme kuukautta myöhemmin ilmoitukseen viitaten: ”Eräs johtava veli sanoi eilen, että nyt on tapahtunut yksi suurimmista muutoksista ja siunauksista, mitä milloinkaan on ollut tiedossa. – – Muutamaa harvaa ihmistä lukuun ottamatta, jotka aina haluavat vastustaa, maailman ihmiset ovat hyväksyneet tämän muutoksen kiitollisina. – – Niinpä olemme hyvin, hyvin onnellisia tästä, erityisesti niiden puolesta, jotka ennen on jätetty vaille näitä siunauksia.”34
Rakkaus ihmisiä ja Herran työtä kohtaan
Vanhin Neal A. Maxwell kahdentoista apostolin koorumista on kuvaillut presidentti Kimballia seuraavin sanoin: ”Tämän miehen palvelutyössä oli kaiken kattavaa lämpöä. Hänen silmiensä rakastava mutta läpitunkeva katse, hänen syleilynsä, hänen pyhä suudelmansa, hänen lempeytensä, jota niin monet saivat tuntea, kaikki nämä loivat tämän miehen ympärille ansaitun auran, eivät etäisyyden auraa vaan erityisen lämmön auran. Hänen rakkautensa oli sisäänsä sulkevaa; kukaan ei milloinkaan tuntenut jäävänsä ulkopuolelle. Jokainen johtava auktoriteetti sai olettaa, että hän oli presidentti Kimballin suosikki, sillä hän rakasti niin paljon jokaista meistä! Kuinka kukaan voisi ajatellakaan muuta?”35
Presidentti Kimball sanoi kirkon jäsenille: ”Toivon, että minut tunnettaisiin miehenä, joka rakasti veljiään ja sisariaan.”36 Myöhempien aikojen pyhät tunsivat ja ilmaisivat vastarakkautta häntä kohtaan, mistä hän oli kiitollinen. Hän sanoi: ”Sanon aina ihmisille, kun he sanovat rakastavansa minua: ’Se on ihanaa, sillä juuri siitä me elämme.’ Ja tarkoitan sitä kirjaimellisesti.”37
Rakastavalla mutta määrätietoisella tavallaan presidentti Kimball kehotti myöhempien aikojen pyhiä tekemään yhä enemmän Herran palveluksessa, voittamaan omahyväisyyden, synnin tai muut ongelmat, jotka ovat estäneet heitä edistymästä. Omassa elämässään hän oli esimerkkinä eteenpäin menosta Herran palveluksessa, olivatpa esteet mitä tahansa.
Vanhin Robert D. Hales, silloinen seitsemänkymmenen ensimmäisen koorumin jäsen, sanoi presidentti Kimballista: ”Hän on toiminnan mies, mitä osoittaa yksinkertainen kylttikin hänen työpöydällään. Siinä lukee: ’Tee se.’– – Hänen esimerkkinsä ja rakkautensa innoittavat niitä, jotka noudattavat hänen esimerkkiään saavuttaakseen korkeampia tavoitteita ja pidentääkseen askeleitaan pyrkimyksessään kohti täydellisyyttä.”38
Lokakuun yleiskonferenssissa 1979 pitämässään puheessa presidentti Kimball esitti Vanhan testamentin kertomuksen Kalebista, joka luvattuun maahan liittyviä haasteita kohdattuaan sanoi: ”Anna siis minulle se vuoristo” (Joos. 14:12). Näihin sanoihin viitaten presidentti Kimball sanoi:
”Nämä ovat minun tunteeni työtämme kohtaan tällä hetkellä. Meillä on edessämme suuria haasteita, jättiläismäisiä mahdollisuuksia käytettävissä. Otan ilolla vastaan nämä jännittävät tulevaisuudennäkymät ja tunnen halua sanoa Herralle nöyrästi: ’Anna minulle tämä vuoristo’, anna minulle nämä haasteet.
Nöyrästi annan tämän lupauksen Herralle ja teille, rakkaat veljeni ja sisareni, työtoverini tässä Kristuksen pyhässä asiassa. Kuljen eteenpäin uskossa Israelin Jumalaan tietäen Hänen ohjaavan ja johtavan meitä niin, että lopulta toteutamme Hänen tarkoituksensa ja pääsemme luvattuun maahamme ja saamme luvatut siunauksemme. – –
Hartaasti ja palavasti kehotan teitä kaikkia – jokaista pappeusjohtajaa, jokaista Israelin naista, jokaista nuorta miestä, jokaista nuorta naista, jokaista poikaa ja tyttöä – antamaan tämän saman lupauksen ja yrittämään kaikkensa.”39
Palveltuaan kirkon presidenttinä lähes 12 vuotta Spencer W. Kimball kuoli 5. marraskuuta 1985. Presidentti Gordon B. Hinckley julisti presidentti Kimballin kuoltua: ”Suurena etuoikeutenani ja tilaisuutenani on ollut tehdä Herran työtä presidentti Kimballin rinnalla yhdessä hänen kanssaan. Yritin kerran vähän hidastaa hänen vauhtiaan, ja hän sanoi: ’Gordon, elämäni on kuin kenkäni – sen pitää kulua palveluksessa.’ Niin hän eli. Niin hän kuoli. Hän on mennyt Hänen seuraansa, jonka palvelija hän oli, Herran Jeesuksen Kristuksen luokse, josta hän todisti.”40