Uskalla seistä yksin
Thomas S. Monson
President of the Church
Olkaamme aina rohkeita ja valmistautuneita puolustamaan sitä, mihin me uskomme.
Rakkaat veljeni, on valtava etuoikeus saada olla kanssanne tänä iltana. Meillä Jumalan pappeuden haltijoilla on välillämme vahva side ja veljeys.
Luemme Opin ja liittojen luvun 121 jakeesta 36, että ”pappeuden oikeudet on liitetty erottamattomasti taivaan voimiin”. Mikä ihmeellinen lahja meille onkaan annettu: olla pappeudenhaltija – pappeuden, joka on ”liitetty erottamattomasti taivaan voimiin”. Tämä kallisarvoinen lahja tuo kuitenkin mukanaan paitsi erityisiä siunauksia myös vakavia velvollisuuksia. Meidän täytyy käyttäytyä elämässämme niin, että olemme aina kelvollisia pappeuteen, joka meillä on. Me elämme aikana, jolloin ympärillämme on paljon sellaista, minkä tarkoituksena on houkutella meitä poluille, jotka saattavat johtaa meidän tuhoomme. Sellaisten polkujen välttäminen vaatii päättäväisyyttä ja rohkeutta.
Muistan ajan – ja jotkut teistä täällä tänä iltana muistatte myös – jolloin useimpien ihmisten periaatteet olivat hyvin samanlaisia kuin meidän periaatteemme. Se ei enää ole totta. Luin äskettäin New York Times -lehden artikkelin eräästä kesällä 2008 tehdystä tutkimuksesta. Eräs arvostettu Notre Dame -yliopiston sosiologi johti tutkimusryhmää, joka haastatteli perusteellisesti 230:tä nuorta aikuista eri puolilla Amerikkaa. Uskoakseni voimme hyvin olettaa, että tulokset olisivat samanlaisia useimmissa maailmankolkissa.
Kerron teille vain osan tästä hyvin paljonpuhuvasta artikkelista:
”Haastattelijat esittivät avoimia kysymyksiä oikeasta ja väärästä, moraalisista pulmatilanteista sekä elämän tarkoituksesta. Vastaukset olivat sekavia – – huomaa, että nuorilla on vaikeuksia sanoa mitään järkevää näistä asioista. Heillä ei yksinkertaisesti ole siihen tarvittavia käsitteitä tai sanastoa.
Kun nuoria pyydettiin kuvailemaan jotakin kohtaamaansa moraalista pulmatilannetta, kaksi kolmasosaa heistä joko ei pystynyt vastaamaan kysymykseen tai kuvaili ongelmatilanteita, jotka eivät liity lainkaan moraaliin – kuten esimerkiksi olisiko heillä varaa vuokrata tietty asunto tai oliko heillä tarpeeksi kolikoita pysäköintimittariin.”
Artikkeli jatkuu:
”Tyypillinen kanta, johon suurin osa heistä palasi yhä uudelleen, oli se, että moraaliset valinnat ovat pelkästään henkilökohtaisia mieltymyksiä. ’Se on henkilökohtaista’, vastaajat tavallisesti sanoivat. ’Se riippuu yksilöstä. Mikä minä olen siitä puhumaan?’
Hylättyään sokean kunnioituksen auktoriteetteja kohtaan monet nuorista ovat päätyneet toiseen ääripäähän [sanoen]: ’Minä tekisin sitä, mistä arvelisin tulevani onnelliseksi tai niin kuin minusta tuntuisi. Minulla ei ole mitään muuta keinoa tietää, mitä tehdä, kuin se, miltä minusta itsestäni tuntuu.’”
Haastattelijat korostivat sitä, että suurimmalle osalle nuorista, joiden kanssa he puhuivat, ”koulut, instituutiot [tai] perheet eivät olleet antaneet keinoja kehittää moraalista vaistoaan”1.
Veljet, kenelläkään ääneni kuuluvilla olevalla ei pitäisi olla mitään epäilystä siitä, mikä on moraalista ja mikä ei ole, eikä kenelläkään pitäisi olla mitään epäilystä siitä, mitä meiltä Jumalan pappeuden haltijoina odotetaan. Meille on opetettu Jumalan lakeja, ja niitä opetetaan meille edelleen. Huolimatta siitä, mitä saatatte nähdä tai kuulla muualla, nämä lait ovat muuttumattomat.
Kun me elämme jokapäiväistä elämäämme, on miltei väistämätöntä, että uskoamme koetellaan. Joskus saatamme huomata olevamme muiden ympäröimänä ja olla silti vähemmistönä tai jopa yksin puolustamassa tietoa siitä, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei ole. Onko meillä moraalista rohkeutta puolustaa lujana omia uskonkäsityksiämme, vaikka meidän täytyisi tehdä se yksin? Jumalan pappeuden haltijoina meille on äärimmäisen tärkeää, että me kykenemme kohtaamaan – rohkeina – mitkä tahansa eteemme tulevat haasteet. Muistakaa Tennysonin sanat: ”Voimani on kuin kymmenen voima, sill’ sydämeni puhdas on.”2
Yhä useammin joillakin kuuluisuuksilla ja muilla ihmisillä, jotka syystä tai toisesta ovat julkisuudessa, on taipumus pilkata uskontoa yleensä ja toisinaan etenkin meidän kirkkoamme. Jos meidän todistuksemme ei ole juurtunut tarpeeksi lujasti, sellaiset arvostelut voivat saada meidät epäilemään omia uskonkäsityksiämme tai horjumaan päätöksissämme.
Lehin näyssä elämän puusta, mikä on 1. Nefin kirjan luvussa 8, Lehi näkee muun muassa ihmisiä, jotka pitävät kiinni rautakaiteesta, kunnes he tulevat elämän puun luokse ja nauttivat sen hedelmää, jonka tiedämme kuvaavan Jumalan rakkautta. Sitten, surullista kyllä, nautittuaan hedelmää jotkut ovat häpeissään, koska ihmislasten ylpeyttä kuvaavat ”suuressa ja avarassa rakennuksessa” olevat ihmiset osoittelevat heitä sormellaan ja pilkkaavat heitä – ja he lankeavat kielletyille poluille ja joutuvat hukkaan.3 Miten voimallinen keino vastustajalle onkaan ivailu ja pilkkaaminen! Siis veljet, onko meillä rohkeutta pysyä vahvana ja lujana kohdatessamme sellaista hankalaa vastustusta?
Ensimmäinen kokemukseni siitä, kun puolustin rohkeasti vakaumustani, taisi tapahtua palvellessani Yhdysvaltain laivastossa toisen maailmansodan lopulla.
Laivaston alokasleiri ei ollut mikään helppo kokemus minulle eikä kenellekään sen läpi käyneelle. Ensimmäiset kolme viikkoa olin vakuuttunut, että henkeni oli vaarassa. Laivasto ei yrittänyt kouluttaa minua, se yritti tehdä minusta selvää.
Muistan ikuisesti, kun ensimmäisen viikon jälkeen koitti sunnuntai. Saimme komentavalta kersantilta tervetulleen viestin. Seisoessamme asennossa harjoituskentällä Kalifornian raikkaassa tuulenvireessä kuulimme hänen käskynsä: ”Tänään jokainen menee kirkkoon – siis kaikki minua lukuun ottamatta. Minä aion rentoutua!” Sitten hän huusi: ”Kaikki te katoliset, te kokoonnutte Camp Decaturiin – älkääkä tulko takaisin ennen kello kolmea. Eteenpäin, mars!” Aika suuri joukko lähti pois. Sitten hän ärjyi seuraavan käskynsä: ”Te, jotka olette juutalaisia, te kokoonnutte Camp Henryyn – älkääkä tulko takaisin ennen kello kolmea. Eteenpäin, mars!” Vähän pienempi joukko marssi pois. Sitten hän sanoi: ”Te loput protestantit kokoonnutte Camp Farragutin tiloissa – älkääkä tulko takaisin ennen kello kolmea. Eteenpäin, mars!”
Mielessäni kävi heti ajatus: ”Monson, sinä et ole katolinen, sinä et ole juutalainen, sinä et ole protestantti. Sinä olet mormoni, joten sinä jäät seisomaan paikallesi!” Voin vakuuttaa teille, että tunsin olevani aivan yksin. Rohkea ja päättäväinen kylläkin, mutta yksin.
Sitten kuulin suopeimmat sanat, mitä koskaan kuulin tämän kersantin lausuvan. Hän katsoi minuun päin ja kysyi: ”Entä miksikäs te miehet itseänne kutsutte?” Siihen hetkeen asti en ollut huomannut, että vieressäni tai takanani harjoituskentällä seisoi muitakin. Melkein yhteen ääneen jokainen meistä vastasi: ”Mormoneiksi!” On vaikea kuvata iloa, joka täytti sydämeni, kun katsoin taakseni ja näin kourallisen muita laivaston alokkaita.
Kersantti raapi päätään hämmentynyt ilme kasvoillaan, mutta lopulta hän sanoi: ”No te kaverit, menkää etsimään jokin kokoontumispaikka. Älkääkä tulko takaisin ennen kello kolmea. Eteenpäin, mars!”
Marssiessamme pois ajattelin vuosia aiemmin Alkeisyhdistyksessä oppimani lorun sanoja:
Uskalla olla mormoni,
uskalla yksin seistä.
Puolesta vakaumuksesi
uskalla taittaa peistä.
Vaikka kokemukseni päättyikin toisin kuin olin odottanut, olin ollut halukas seisomaan yksinkin, jos se olisi ollut tarpeen.
Sen päivän jälkeen on ollut hetkiä, jolloin takanani ei seisonutkaan ketään, ja näin ollen todella seisoin yksin. Kuinka kiitollinen olenkaan, että tein kauan sitten tuon päätöksen pysyä vahvana ja uskollisena, aina valmistautuneena ja valmiina puolustamaan uskontoani, mikäli tarve vaatisi.
Siltä varalta, että joskus tuntisimme olevamme riittämättömiä edessämme oleviin tehtäviin, veljet, saanen kertoa teille toteamuksesta, jonka silloinen kirkon presidentti Ezra Taft Benson esitti puhuessaan Kaliforniassa vuonna 1987 suurelle joukolle kirkon jäseniä. Presidentti Benson sanoi:
”Kautta kaikkien aikojen profeetat ovat katsoneet ajan käytäviä pitkin meidän aikaamme. Miljardit kuolleet ja vielä syntymättömät katsovat meihin. Älkää erehtykö tässä asiassa – te olette merkitty sukupolvi. – –
Lähes kuusituhatta vuotta Jumala on pitänyt teitä luonaan ja antanut teidän tulla esiin viimeisinä päivinä ennen Herran toista tulemista. Jotkut ihmiset hairahtuvat, mutta Jumalan valtakunta pysyy vahingoittumattomana odottaen johtajansa – Jeesuksen Kristuksen – paluuta.
Vaikka tätä sukupolvea verrataan pahuudessaan Nooan päiviin, jolloin Herra puhdisti maan vedenpaisumuksella, tällä kertaa kyseessä on suuri eroavuus. Se on siinä, että Jumala on säästänyt viimeiseen vuoroon vahvimpia lapsiaan, jotka auttavat viemään valtakunnan voittoon.”4
Niin, veljet, me edustamme joitakin Hänen vahvimmista lapsistaan. Meillä on vastuu olla kelvollisia kaikkiin niihin loistaviin siunauksiin, joita taivaallisella Isällämme on tarjolla meitä varten. Minne tahansa menemmekin, pappeutemme kulkee mukanamme. Seisommeko me pyhissä paikoissa? Ennen kuin vaarannatte itsenne ja pappeutenne menemällä sellaisiin paikkoihin tai osallistumalla sellaisiin toimintoihin, jotka eivät ole teidän tai tuon pappeuden arvoisia, pyydän teitä ottamaan huomioon seuraukset. Jokaiselle meistä on annettu Aaronin pappeus. Sen yhteydessä jokainen sai voiman, jolla on enkelien palveluksen avaimet. Presidentti Gordon B. Hinckley on sanonut:
”Teillä ei ole varaa tehdä mitään, mikä laskisi verhon teidän ja hyväksenne palvelevien enkeleiden välille.
Te ette voi olla missään suhteessa moraalittomia. Ette voi olla epärehellisiä. Ette voi pettää tai valehdella. Ette voi käyttää Jumalan nimeä turhaan tai puhua rivosti ja silti saada oikeuden enkelten palvelukseen.”5
Jos jotkut teistä ovat kompastuneet matkallaan, haluan teidän ymmärtävän ilman minkäänlaista epäilystä, että tie takaisin on olemassa. Tätä tapahtumasarjaa kutsutaan parannukseksi. Meidän Vapahtajamme antoi henkensä tarjotakseen teille ja minulle tuon siunatun lahjan. Vaikka parannuksen polku ei ole helppo, lupaukset ovat todellisia. Meille on sanottu: ”Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi” 6 ”– – enkä enää muista [niitä]”7. Mikä lausunto. Millainen siunaus. Mikä lupaus.
Jotkut teistä ehkä ajattelevat mielessään: ”No, en elä kaikkien käskyjen mukaan enkä tee kaikkea, mitä minun pitäisi, mutta silti elämäni sujuu aika hyvin. Luulen, että voin sekä syödä kakkuni että säästää sen.” Uskokaa pois, veljet, ettei se pidemmän päälle onnistu.
Joitakin kuukausia sitten sain kirjeen eräältä mieheltä, joka luuli kerran voivansa saada sen kaiken. Hän on nyt tehnyt parannuksen ja saattanut elämänsä sopusointuun evankeliumin periaatteiden ja käskyjen kanssa. Haluan lukea teille otteen hänen kirjeestään, sillä se edustaa vajavaisen ajattelutavan todellisuutta: ”Minun on täytynyt oppia itse (kantapään kautta), että Vapahtaja oli ehdottoman oikeassa sanoessaan: ’Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista. Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa.’8 Minä yritin, niin kovasti kuin vain yrittää voi, palvella kumpaakin. Lopulta minä sain”, hän sanoi, ”kaiken sen tyhjyyden, pimeyden ja yksinäisyyden, joita Saatana tarjoaa niille, jotka uskovat hänen petoksiinsa, harhoihinsa ja valheisiinsa.”
Jotta voisimme olla vahvoja ja kestäisimme kaikki ne voimat, jotka vetävät meitä väärään suuntaan, tai kaikki ne äänet, jotka kehottavat meitä valitsemaan väärän polun, meillä täytyy olla oma todistus. Olittepa 12 tai 112 – tai mitä tahansa siltä väliltä – voitte tietää itse, että Jeesuksen Kristuksen evankeliumi on tosi. Lukekaa Mormonin kirja. Pohtikaa sen opetuksia. Kysykää taivaalliselta Isältä, onko se totta. Meille on luvattu, että ”jos te kysytte vilpittömin sydämin, vakain aikein, Kristukseen uskoen, hän ilmoittaa [siitä] teille totuuden Pyhän Hengen voimalla”9.
Kun tiedämme Mormonin kirjan olevan totta, siitä seuraa, että Joseph Smith oli todella profeetta ja että hän näki Jumalan, iankaikkisen Isän, ja Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen. Siitä seuraa myös, että evankeliumi palautettiin näinä myöhempinä aikoina Joseph Smithin kautta – mihin kuuluu sekä Aaronin että Melkisedekin pappeuden palautus.
Kun meillä sitten on todistus, meidän velvollisuutenamme on kertoa tuosta todistuksesta muille. Monet teistä veljistä olette palvelleet lähetyssaarnaajina eri puolilla maailmaa. Monet teistä nuorista miehistä tulette vielä palvelemaan. Valmistautukaa nyt sitä tilaisuutta varten. Huolehtikaa siitä, että olette kelvollisia palvelemaan.
Jos olemme valmistautuneita kertomaan evankeliumista muille, olemme valmiina vastaamaan apostoli Pietarin neuvoon, kun hän kehotti: ”Olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu.”10
Saamme koko elämämme ajan tilaisuuksia kertoa uskonkäsityksistämme, vaikka emme aina tiedä, milloin meitä kutsutaan tekemään niin. Sellainen tilaisuus tuli minulle vuonna 1957, kun työskentelin kustannusalalla ja minua pyydettiin menemään Texasin Dallasiin, jota kutsutaan joskus kirkkojen kaupungiksi, puhuakseni siellä eräässä kokouksessa. Kokouksen päätyttyä menin kiertoajelulle kaupungin lähiöihin. Ohittaessamme erilaisia kirkkoja bussinkuljettaja kommentoi: ”Vasemmalla näette metodistikirkon” tai ”Oikealla näkyy katolinen katedraali”.
Kun ohitimme eräällä kukkulalla sijaitsevan kauniin punaisen tiilirakennuksen, kuljettaja huudahti: ”Mormonit kokoontuvat tuossa rakennuksessa.” Bussin takaosassa oleva nainen kysyi: ”Kuljettaja, voitteko kertoa meille vähän enemmän mormoneista?”
Kuljettaja pysäytti bussin kadun laitaan, kääntyi ympäri istuimellaan ja vastasi: ”Rouva, tiedän mormoneista vain sen, että he kokoontuvat siinä punaisessa tiilirakennuksessa. Onko tässä bussissa ketään, joka tietäisi jotakin enemmän mormoneista?”
Odotin jonkun vastaavan. Etsin katseellani jokaisen henkilön kasvoilta jonkinlaista merkkiä siitä, että hän halusi sanoa jotakin. Ei mitään. Ymmärsin, että oli minun tehtäväni tehdä, kuten apostoli Pietari kehotti, ”– – [olla] aina [valmis] antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin [minun toivoni] perustuu”. Ymmärsin myös tässä sanonnassa piilevän totuuden: ”Kun tulee aika tehdä päätös, valmistautumisen aika on ohi.”
Seuraavien noin viidentoista minuutin ajan minulla oli etuoikeus kertoa bussissa olijoille todistukseni kirkosta ja meidän uskonkäsityksistämme. Olin kiitollinen todistuksestani ja kiitollinen siitä, että olin valmistautunut kertomaan siitä.
Rukoilen koko sydämestäni ja sielustani, että jokainen mies, jolla on pappeus, kunnioittaa sitä pappeutta ja on uskollinen sille luottamukselle, jota sen antamisella ilmaistiin. Tietäköön jokainen meistä pappeudenhaltijoista, mihin uskoo. Olkaamme aina rohkeita ja valmistautuneita puolustamaan sitä, mihin me uskomme, ja jos meidän täytyy tehdä se yksin, tehkäämme se rohkeasti, sen voiman vahvistamina, että todellisuudessa emme ole koskaan yksin, kun seisomme taivaallisen Isämme rinnalla.
Kun mietimme sitä suurenmoista lahjaa, jonka olemme saaneet – ”pappeuden oikeudet on liitetty erottamattomasti taivaan voimiin” – päättäkäämme aina varjella ja puolustaa sitä ja olla kelvollisia sen suurenmoisiin lupauksiin. Veljet, noudattakaamme sitä Vapahtajan ohjetta meille, joka on 3. Nefissä: ”Pitäkää valonne korkealla, jotta se loistaisi maailmalle. Katso, minä olen valo, joka teidän on pidettävä korkealla – se, mitä te olette nähneet minun tekevän.”11
Rukoukseni ja siunaukseni kaikille, jotka kuulevat ääneni, on, että seuraisimme aina sitä valoa ja pitäisimme sitä korkealla koko maailman nähdä. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.