Rukoilemisen etuoikeus
J. Devn Cornish
seitsemänkymmenen koorumista
Rukous on yksi kallisarvoisimmista Jumalan lahjoista ihmiselle.
Rakkaat sisareni ja veljeni, Jumala, meidän Isämme, ei ole tunne tai ajatus tai voima. Hän on pyhä Persoona, jolla – kuten pyhät kirjoitukset opettavat – on kasvot ja kädet ja loistava, kuolematon ruumis. Hän on todellinen, Hän tuntee jokaisen meistä yksilönä, ja Hän rakastaa meitä, jokaista. Hän haluaa siunata meitä.
Jeesus sanoi:
”Ei kai kukaan teistä anna pojalleen kiveä, kun hän pyytää leipää?
Tai käärmettä, kun hän pyytää kalaa?
Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin paljon ennemmin teidän taivaallinen Isänne antaa hyvää niille, jotka sitä häneltä pyytävät.” (Matt. 7:9–11.)
Ehkäpä eräs henkilökohtainen kokemus auttaa havainnollistamaan asiaa. Kun olin nuorena erikoistuvana lääkärinä Bostonin lastensairaalassa, tein pitkiä päiviä ja kuljin sairaalan ja Watertownissa Massachusettsissa sijaitsevan kotimme väliä useimmiten polkupyörällä, koska vaimoni ja nuori perheeni tarvitsivat autoamme. Eräänä iltana olin ajamassa kotiin pitkän sairaalarupeaman jälkeen. Olin väsynyt ja nälkäinen ja ainakin jonkin verran alamaissa. Tiesin, että minun piti kotiin päästyäni antaa vaimolleni ja neljälle pienelle lapsellemme paitsi aikaani ja tarmoani myös iloista mieltä. Minun oli rehellisesti sanottuna vaikeaa edes jatkaa pyörällä ajamista.
Reittini kulki paistettua kanaa myyvän pikaruokapaikan ohi, ja minusta tuntui, että olisin paljon vähemmän nälkäinen ja väsynyt, jos voisin kotimatkallani pysähtyä syömään palasen kanaa. Tiesin, että siellä oli tarjouksena reisi- tai koipipaloja 29 sentin hintaan, mutta kun katsoin lompakkooni, minulla oli vain viisisenttinen. Ajaessani eteenpäin kerroin Herralle tilanteeni ja kysyin, voisiko Hän armossaan antaa minun löytää tien viereltä 25-senttisen. Kerroin Hänelle, etten tarvinnut sitä merkiksi vaan että olisin todella kiitollinen, jos Hänestä tuntui, että Hän voisi suoda minulle tämän hyväntahtoisen siunauksen.
Aloin katsella maahan tarkemmin, mutta en nähnyt mitään. Pyöräillessäni lähestyin pikaruokapaikkaa yrittäen säilyttää uskontäyteisen mutta nöyrän asenteen. Sitten kadulla lähes täsmälleen pikaruokapaikkaa vastapäätä näin maassa 25-senttisen. Kiitollisena ja helpottuneena poimin sen maasta, ostin kananpalan, nautin joka murusesta ja ajoin iloisena kotiin.
Armossaan taivaan Jumala, kaiken Luoja ja Hallitsija kaikkialla, oli kuullut rukouksen, joka koski hyvin vähäpätöistä asiaa. Joku saattaisi hyvinkin kysyä, miksi Hän välittäisi jostakin niin vähäisestä. Olen tullut siihen tulokseen, että taivaallinen Isämme rakastaa meitä niin paljon, että siitä, mikä on tärkeää meille, tulee tärkeää Hänelle vain siksi, että Hän rakastaa meitä. Kuinka paljon enemmän Hän haluaisikaan auttaa meitä niissä suurissa asioissa, joita pyydämme ja jotka ovat oikein (ks. 3. Nefi 18:20).
Niin pienet lapset, nuoret kuin aikuisetkin, uskottehan sen, että rakastava taivaallinen Isänne haluaa siunata teitä todella paljon. Mutta koska Hän ei halua kajota tahdonvapauteemme, meidän on pyydettävä Hänen apuaan. Teemme sen yleensä rukoilemalla. Rukous on yksi kallisarvoisimmista Jumalan lahjoista ihmiselle.
Eräässä tilanteessa Jeesuksen opetuslapset pyysivät: ”Herra, opeta meitä rukoilemaan” (Luuk. 11:1). Vastauksena Jeesus antoi meille esimerkin, joka voisi opastaa meitä tuntemaan rukouksen pääperiaatteet (ks. Russell M. Nelson, ”Herran rukouksista saatavia opetuksia”, Liahona, toukokuu 2009, s. 46–49; ks. myös Matt. 6:9–13; Luuk. 11:1–4). Jeesuksen esimerkin mukaisesti:
Me aloitamme puhuttelemalla taivaallista Isäämme: ”Isä meidän, joka olet taivaissa” (Matt. 6:9; ks. myös Luuk. 11:2). Meillä on etuoikeus lähestyä Isäämme suoraan. Me emme rukoile ketään toista olentoa. Muistakaa, että meitä on neuvottu välttämään hokemista, kuten sitä, että käytämme rukoillessamme liian usein Isän nimeä.1
”Pyhitetty olkoon sinun nimesi” (Matt. 6:9; Luuk. 11:2). Jeesus puhui Isälleen hyvin kunnioittavasti tunnustaen Hänen suuruutensa ja ylistäen ja kiittäen Häntä. Tämä Jumalan kunnioittaminen ja vilpittömän ja erityisen kiitoksen antaminen on asia, joka on varmasti yksi voimallisen rukouksen avain.
”Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi.” (Matt. 6:10; ks. myös Luuk. 11:2.) Me tunnustamme auliisti riippuvuutemme Herrasta ja ilmaisemme halumme tehdä Hänen tahtonsa, vaikka se ei olisikaan sama kuin meidän tahtomme. Englanninkielinen Raamatun sanasto selittää: ”Rukous on teko, jonka avulla Isän tahto ja lapsen tahto sovitetaan toisiinsa. Rukouksen tarkoituksena ei ole muuttaa Jumalan tahtoa vaan saada meille itsellemme ja muille siunauksia, joita Jumala muutenkin haluaa antaa mutta joiden saamisen ehtona on, että me pyydämme niitä.” (Bible Dictionary, hakusana ”Prayer”; ks. myös PKO, s. 159.)
”Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme” (Matt. 6:11; ks. myös Luuk. 11:3). Me pyydämme niitä asioita, joita haluamme Herralta. Rehellisyys on välttämätöntä, kun pyydämme jotakin Jumalalta. Ei olisi esimerkiksi täysin rehellistä pyytää Herralta apua kokeeseen koulussa, jos en ole ollut tarkkaavainen luokassa, tehnyt annettuja kotitehtäviä tai lukenut kokeeseen. Usein kun rukoilen, Henki kehottaa minua myöntämään, että minun pitäisi tehdä enemmän saadakseni avun, jota pyydän Herralta. Sitten minun on sitouduttava ja tehtävä oma osani. On taivaan järjestyksen vastaista, että Herra tekisi puolestamme sellaista, mitä voimme tehdä itse.
”Ja anna meille velkamme anteeksi” (Matt. 6:12), tai toisessa versiossa: ”Anna meille syntimme anteeksi” (Luuk. 11:4). Olennainen ja joskus unohdettu osa henkilökohtaista rukousta on parannus. Parannus toimii vasta kun se on yksityiskohtaista, perusteellista ja pysyvää.
”Niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meille velassa” (Matt. 6:12; ks. myös Luuk. 11:4). Vapahtaja yhdisti selkeästi omien syntiemme anteeksisaamisen siihen, että me annamme anteeksi muille, jotka ovat tehneet vääryyttä meille. Joskus on hyvin, hyvin tuskallista ja hyvin vaikeaa sen paremmin antaa anteeksi kuin unohtaakaan muiden meille tekemiä vääryyksiä. Olen hyvin kiitollinen siitä lohdusta ja parantumisesta, jota olen saanut Herran kehotuksesta hellittää otteemme loukkauksista ja antaa ne Hänen kannettavikseen. Hän sanoo Opin ja liittojen luvussa 64:
”Minä, Herra, annan anteeksi kenelle tahdon, mutta teiltä vaaditaan, että annatte anteeksi kaikille ihmisille.
Ja teidän tulee sanoa sydämessänne: Jumala tuomitkoon minun ja sinun välillä ja maksakoon sinulle tekojesi mukaan.” (Jakeet 10–11.)
Sitten – jos haluamme parantua – meidän on jätettävä asia kokonaan ja annettava Herran ottaa se hoitaakseen.
”Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta” (Matt. 6:13; JSR Matt. 6:14; ks. myös Luuk. 11:4). Näin voimme rukouksissamme alkaa pukea suojaksemme Jumalan koko taisteluvarustusta (ks. Ef. 6:11; OL 27:15) odottamalla innokkaasti edessä olevaa päivää ja pyytämällä apua niihin joskus pelottaviin asioihin, joita saatamme kohdata. Ystäväni, ettehän unohda pyytää Herraa suojelemaan teitä ja olemaan kanssanne.
”[Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti]” (Matt. 6:13, ks. jakeen alaviite). Kuinka opettavaista onkaan, että Jeesus päätti tämän rukouksen ylistämällä jälleen Jumalaa ja ilmaisemalla kunnioituksensa Isää kohtaan ja alistumisensa Hänen tahtoonsa. Kun me todella uskomme, että Jumala hallitsee valtakuntaansa ja että Hänellä on kaikki voima ja kaikki kunnia, me tunnustamme, että Hän on todella ohjaksissa, että Hän rakastaa meitä täydellisellä rakkaudella ja että Hän haluaa meidän olevan onnellisia. Olen huomannut, että yksi riemullisen elämän salaisuuksista on tunnustaa, että asioiden tekeminen Herran tavalla tekee minut onnellisemmaksi kuin niiden tekeminen omalla tavallani.
On olemassa vaara, että ihmisestä saattaa tuntua, ettei hän ole tarpeeksi kelvollinen rukoilemaan. Tämä ajatus on lähtöisin siltä pahalta hengeltä, joka opettaa meitä olemaan rukoilematta (ks. 2. Nefi 32:8). Se, että ajattelemme olevamme liian syntisiä rukoillaksemme, on yhtä murheellista kuin se, että hyvin sairas ihminen uskoo olevansa liian sairas mennäkseen lääkäriin!
Emme saa kuvitella, että minkäänlainen rukous, olipa se kuinka vilpitön hyvänsä, olisi kovin voimallinen, ellemme tee muuta kuin pidämme rukouksen. Meidän tulee paitsi lausua rukouksemme myös elää niiden mukaan. Herra on paljon tyytyväisempi ihmiseen, joka rukoilee ja sitten ryhtyy työhön, kuin ihmiseen, joka vain rukoilee. Paljolti samoin kuin lääke, rukous toimii vain silloin kun käytämme sitä ohjeen mukaan.
Kun sanon, että rukoileminen on ihana etuoikeus, se ei johdu vain siitä, että olen kiitollinen, kun voin puhua taivaalliselle Isälle ja tuntea rukoillessani Hänen Henkensä. Se johtuu myös siitä, että Hän todella vastaa ja puhuu meille. Tietenkään se tapa, jolla Hän puhuu meille, ei yleensä ole korvin kuultava ääni. Presidentti Boyd K. Packer on selittänyt: ”Tuo suloinen, hiljainen innoituksen ääni tulee pikemminkin tunteena kuin äänenä. Mielelle voidaan puhua puhdasta älyä. – – Tämä opastus tulee ajatuksina, tunteina, kuiskauksina ja vaikutelmina.” (”Rukous ja innoitus”, Liahona, marraskuu 2009, s. 44.)
Joskus tuntuu, ettemme saa vastausta vilpittömiin ja kilvoitteleviin rukouksiimme. Sen muistamiseen, että Herra vastaa omana aikanaan ja omalla tavallaan siunatakseen meitä parhaiten, tarvitaan uskoa. Tai tarkemmin ajateltuamme oivallamme usein, että tiedämme jo aivan hyvin, mitä meidän pitäisi tehdä.
Ettehän masennu, jos niin ei käy kohdallanne aivan heti. Kuten vieraan kielen oppiminen, sekin vaatii harjoitusta ja ponnistelua. Tietäkää silti, että voitte oppia Hengen kielen, ja kun niin tapahtuu, se antaa teille suurta uskoa ja voimaa vanhurskaudessa.
Pidän suuressa arvossa rakkaan profeettamme presidentti Thomas S. Monsonin neuvoa, kun hän sanoi: ”Sanon kaikille ääneni ulottuvilla oleville, jotka kamppailevat suurten ja pienten haasteiden ja vaikeuksien kanssa, että rukous antaa hengellistä voimaa. Se on avain rauhaan. Rukous on keino, jonka avulla me lähestymme taivaallista Isäämme, joka rakastaa meitä. Puhukaa Hänelle rukouksessa ja kuunnelkaa sitten vastausta. Rukous saa aikaan ihmeitä.” (”Ole paras itsesi”, Liahona, toukokuu 2009, s. 68.)
Olen syvästi kiitollinen etuoikeudesta kääntyä pyhän taivaallisen Isäni puoleen rukouksessa. Olen kiitollinen niistä lukemattomista kerroista, jolloin Hän on kuullut minua ja vastannut minulle. Koska Hän vastaa minulle, muun muassa joskus ennustavilla ja ihmeellisillä tavoilla, tiedän, että Hän elää. Todistan myös nöyrästi, että Jeesus, Hänen pyhä Poikansa, on elävä Vapahtajamme. Tämä on Hänen kirkkonsa ja valtakuntansa maan päällä. Tämä työ on totta. Thomas S. Monson, jonka puolesta hartaasti rukoilemme, on Hänen profeettansa. Näistä asioista todistan täysin varmana Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.