Valmistautumista pappeudessa – ”Tarvitsen apuasi”

Henry B. Eyring

ensimmäinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa

Älkää kantako huolta siitä, kuinka kokemattomia olette tai luulette olevanne, vaan ajatelkaa sitä, mitä teistä voi Herran avulla tulla.

Rakkaat veljeni, minulle on ilo olla kanssanne tässä Jumalan pappeuden maailmanlaajuisessa kokouksessa. Tänä iltana puhun valmistautumisesta pappeudessa – sekä omasta valmistautumisestamme että siitä, kun valmistamme muita.

Useimmat meistä ihmettelevät varmasti aika ajoin itsekseen: ”Olenko valmis tähän tehtävään pappeudessa?” Vastaukseni on: ”Kyllä, sinua on valmistettu siihen.” Tarkoitukseni tänään on auttaa teitä ymmärtämään tuota valmistamista ja saada siitä rohkeutta.

Kuten tiedätte, Aaronin pappeuden tarkoituksena on olla valmistava pappeus. Suuri enemmistö Aaronin pappeuden haltijoista on nuoria diakoneja, opettajia ja pappeja, iältään 12–19-vuotiaita.

Saatamme päätyä ajattelemaan, että valmistaminen pappeudessa tapahtuu Aaronin pappeuden vuosina. Mutta meidän taivaallinen Isämme on valmistanut meitä siitä asti, kun saimme opetusta Häneltä Hänen valtakunnassaan ennen kuin synnyimme. Hän valmistaa meitä tänäkin iltana. Ja Hän valmistaa meitä edelleen niin kauan kuin annamme Hänen tehdä niin.

Koko pappeudessa valmistamisen tarkoituksena – kuolevaisuutta edeltävässä elämässä ja tässä elämässä – on tehdä meidät ja ne, joita me palvelemme Hänen puolestaan, sopiviksi iankaikkiseen elämään. Ensimmäisiin opetuksiin kuolevaisuutta edeltävässä elämässä sisältyi epäilemättä pelastussuunnitelma, jonka keskipisteenä on Jeesus Kristus ja Hänen sovituksensa. Sen lisäksi että meille opetettiin suunnitelma, me myös olimme neuvostoissa, joissa valitsimme sen.

Koska mielemme peitettiin unohduksen verholla syntymän yhteydessä, meidän on tässä elämässä pitänyt keksiä keino oppia uudelleen se, minkä kerran tiesimme ja mitä puolustimme. Osana valmistautumistamme tässä elämässä on ollut löytää tuo kallisarvoinen totuus, jotta voimme sitten liiton kautta sitoutua siihen uudelleen. Se on edellyttänyt uskoa, nöyryyttä ja rohkeutta meiltä sekä apua niiltä ihmisiltä, jotka ovat löytäneet totuuden ja sitten kertoneet siitä meille.

Näitä ovat saattaneet olla vanhemmat, lähetyssaarnaajat tai ystävät. Mutta se apu on ollut osa valmistamistamme. Valmistamiseemme pappeudessa liittyy aina muita, joita on jo valmistettu tarjoamaan meille mahdollisuus ottaa evankeliumi vastaan, niin että voimme sitten päättää toimia pitämällä liitot, jotta saamme ne sydämeemme. Jotta meistä tulisi kelvollisia iankaikkiseen elämään, meidän palvelutyöhömme tässä elämässä tulee sisältyä työskenteleminen koko sydämestämme, väkevyydestämme, mielestämme ja voimastamme sekä pyrkimys valmistaa muita palaamaan kanssamme Jumalan luo.

Siten pappeudessa valmistamiseen tässä elämässä sisältyy mahdollisuuksia palvella ja opettaa toisia. Siihen sisältyy kenties se, että olemme opettajia kirkossa, viisaita ja rakastavia isiä, koorumin jäseniä ja Herran Jeesuksen Kristuksen lähetyssaarnaajia. Herra tarjoaa mahdollisuudet, mutta meistä riippuu, olemmeko me valmiita. Tarkoitukseni tänä iltana on mainita joitakin ratkaisevia valintoja, jotka ovat välttämättömiä, jotta pappeudessa valmistautuminen olisi menestyksellistä.

Sekä opettavan että opetettavan henkilön hyvät valinnat riippuvat siitä, että heillä on jonkin verran ymmärrystä siitä, kuinka Herra valmistaa pappeuden palvelijoitaan.

Ensiksikin, Herra kutsuu ihmisiä, niin nuoria kuin vanhojakin, jotka maailman silmissä ja jopa omissa silmissään saattavat näyttää heikoilta ja vähäisiltä. Hän voi kääntää nuo ilmeiset vajavuudet vahvuuksiksi. Se muuttaa tavan, jolla viisas johtohenkilö valitsee, ketä kouluttaa ja kuinka kouluttaa. Ja se voi muuttaa tavan, jolla pappeudenhaltija suhtautuu hänelle tarjottuihin tilaisuuksiin kehittyä.

Ajatellaanpa muutamia esimerkkejä. Olin kokematon pappi isossa seurakunnassa. Piispani soitti minulle eräänä sunnuntai-iltapäivänä. Kun vastasin puhelimeen, hän kysyi: ”Ehditkö lähtemään kanssani? Tarvitsen apuasi.” Hän selitti vain, että hän halusi minun lähtevän kanssaan käymään erään naisen luona, jota en tuntenut mutta jolla ei ollut ruokaa ja jonka oli tarpeen oppia hoitamaan raha-asioitaan paremmin.

Tiesin, että piispalla oli piispakunnassa kaksi kokenutta neuvonantajaa. Kummallakin oli kypsyyttä ja paljon kokemusta. Toinen neuvonantajista omisti ison liikeyrityksen, ja myöhemmin hänestä tuli lähetysjohtaja ja johtava auktoriteetti. Toinen neuvonantajista oli maineikas tuomari kaupungissa.

Minä olin piispan vasta kutsuttu ensimmäinen apulainen pappien koorumissa. Hän tiesi, että ymmärrykseni huoltotyön periaatteista oli vähäinen. Vielä vähemmän tiesin raha-asioiden hoidosta. En ollut vielä kirjoittanut yhtään sekkiä, minulla ei ollut pankkitiliä enkä ollut edes nähnyt henkilökohtaista talousarviota. Kokemattomuudestani huolimatta ymmärsin kuitenkin, että piispa oli äärimmäisen vakavissaan, kun hän sanoi: ”Tarvitsen apuasi.”

Olen sittemmin ymmärtänyt, mitä tuo innoitettu piispa tarkoitti. Hän näki minussa kultaisen tilaisuuden valmistaa erästä pappeudenhaltijaa. Olen varma, ettei hän edeltäkäsin nähnyt siinä harjaantumattomassa pojassa tulevaa johtavan piispakunnan jäsentä. Mutta sinä päivänä ja kaikkina niinä päivinä, jolloin tunsin hänet vuosien mittaan, hän suhtautui minuun kuin hyvin lupaavaan valmistamisen projektiin.

Piispa tuntui nauttivan siitä, mutta se oli hänelle työtä. Kun palasimme kotiini käytyämme apua tarvitsevan lesken luona, piispa pysäköi auton. Hän avasi hyvin kuluneet ja täynnä merkintöjä olevat pyhät kirjoituksensa. Ja hän ojensi minua ystävällisesti. Hän sanoi minulle, että minun piti opiskella pyhiä kirjoituksia ja oppia lisää. Mutta varmasti hän näki, että olin kyllin heikko ja vähäinen ottaakseni vastaan opetusta. Vielä tänäkin päivänä muistan, mitä hän opetti sinä iltapäivänä. Mutta sitäkin paremmin muistan, kuinka hän luotti siihen, että voisin oppia ja olla parempi – ja että olisin sitä.

Hän näki todellisen minäni yli niihin mahdollisuuksiin, joita piilee ihmisessä, joka tuntee itsensä kyllin heikoksi ja vähäiseksi halutakseen Herran apua ja uskoakseen saavansa sitä.

Piispat, lähetysjohtajat ja isät voivat päättää toimia niiden mahdollisuuksien mukaisesti. Näin sen äskettäin todistuskokouksessa, kun eräs diakonien koorumin johtaja lausui todistuksensa. Hänestä oli tulossa opettaja, ja hän jättäisi taakseen kooruminsa jäsenet.

Hän todisti hyvin tunteisiin vetoavalla äänellä siitä, kuinka hänen kooruminsa jäsenet olivat kasvaneet hyvyydessä ja voimassa. En ole koskaan kuullut kenenkään ylistävän järjestöä hienommin kuin hän sen teki. Hän ylisti heidän palveluaan. Ja sitten hän sanoi tietävänsä, että oli pystynyt auttamaan uusia diakoneja näiden tuntiessa riittämättömyyttä, koska hän oli itse tuntenut riittämättömyyttä, kun hänestä oli tullut pappeudenhaltija.

Se, että hän oli tuntenut itsensä heikoksi, oli tehnyt hänestä kärsivällisemmän, myötätuntoisemman ja siten kykenevämmän vahvistamaan ja palvelemaan muita. Minusta näytti siltä, että niiden kahden vuoden aikana Aaronin pappeudessa hänestä oli tullut kokenut ja viisas. Hän oli oppinut, että kooruminjohtajana häntä oli auttanut selkeä ja elävä muistikuva hänen omista tarpeistaan kaksi vuotta nuorempana. Hänen haasteensa tulevaisuudessa, kun hän olisi johtaja, ja meidän haasteemme ilmaantuu silloin, kun ajan ja menestymisemme myötä nuo muistikuvat haalistuvat ja hämärtyvät.

Paavali varmaankin näki sen vaaran neuvoessaan nuorempaa pappeustoveriaan Timoteusta. Hän kannusti ja opetti tätä valmistautumaan itse pappeudessa ja auttamaan Herraa valmistamaan muita.

Kuunnelkaa, mitä Paavali sanoi Timoteukselle, nuoremmalle toverilleen:

”Kenenkään ei pidä väheksyä sinua nuoruutesi vuoksi. Näytä sinä [uskovista] hyvää esimerkkiä puheissasi ja elämäntavoissasi, rakkaudessa, uskossa ja puhtaudessa.

Lue seurakunnalle pyhiä kirjoituksia, kehota ja opeta ahkerasti siihen saakka, kun tulen.

Älä lyö laimin armolahjaa, jonka sait silloin, kun vanhimmat profeettain sanojen perusteella panivat kätensä sinun päällesi. – –

Valvo itseäsi ja opetustasi¹, pidä kiinni näistä ohjeista! Silloin pelastat sekä itsesi että ne, jotka kuulevat sinua.”²

Paavali antoi hyvän neuvon meille kaikille. Älkää kantako huolta siitä, kuinka kokemattomia olette tai luulette olevanne, vaan ajatelkaa sitä, mitä teistä voi Herran avulla tulla.

Se opetus, jolla Paavali kehottaa meitä kestitsemään itseämme valmistautumisessamme pappeudessa, on Kristuksen sanat, jotta voimme niiden avulla tulla kelvollisiksi saamaan Pyhän Hengen. Silloin voimme tietää, mitä Herra haluaisi meidän tekevän palvelutyössämme, ja saada rohkeutta tehdä se, kohtasimmepa tulevaisuudessa mitä vaikeuksia tahansa.

Meitä valmistetaan pappeuden palvelutyöhön, joka käy ajan myötä yhä haastavammaksi. Esimerkiksi lihaksemme ja aivomme ikääntyvät siinä missä mekin. Kykymme oppia ja muistaa se, mitä olemme lukeneet, heikkenee. Sen pappeuden palvelutyön tekeminen, mitä Herra odottaa meiltä, vaatii elämässämme päivä päivältä yhä enemmän itsekuria. Me voimme olla valmiita siihen koetukseen lisäämällä joka päivä uskoa palvelemisen avulla.

Herra on antanut meille mahdollisuuden valmistautua sen avulla, mitä Hän on kutsunut pappeuden valaksi ja liitoksi³.

Se on liitto, jonka teemme Jumalan kanssa ja jonka mukaan pidämme kaikki Hänen käskynsä ja palvelemme, kuten Hän palvelisi, jos Hän olisi läsnä henkilökohtaisesti. Sen mittapuun mukaan eläminen parhaan kykymme mukaan lisää sitä voimaa, jota tarvitsemme kestääksemme loppuun asti.

Suurenmoiset opettajat pappeudessa ovat näyttäneet minulle, kuinka sitä voimaa voi lisätä: ottamalla tavaksi jatkaa eteenpäin huolimatta väsymyksestä ja pelosta, jotka saattaisivat saada ajattelemaan luovuttamista. Herran suurenmoiset opettajat ovat näyttäneet minulle, että hengellisen kestävyyden voima tulee siitä, että jatkaa työskentelyä ohi sen vaiheen, jolloin muut olisivat pitäneet tauon.

Teillä suurenmoisilla pappeusjohtajilla, jotka olette kasvattaneet tätä hengellistä voimaa nuoruudessanne, on sitä yhä, kun fyysiset voimat heikkenevät.

Nuorempi veljeni oli työmatkalla eräässä pienessä utahilaisessa kaupungissa. Hän sai puhelun hotellihuoneeseensa presidentti Spencer W. Kimballilta. Oli myöhäinen ilta, ja veljelläni oli ollut rankka työpäivä. Samaa voi varmaankin sanoa myös presidentti Kimballista, joka aloitti keskustelun tähän tapaan. Hän sanoi: ”Kuulin, että olet kaupungissa. Tiedän, että on myöhä ja olet ehkä vuoteessa, mutta voisitko auttaa minua? Tarvitsen sinut toverikseni tarkastaaksemme kaikkien seurakuntakeskustemme tilan tässä kaupungissa.” Veljeni lähti sinä iltana presidentti Kimballin mukaan, vaikkei hänellä ollut tietoa seurakuntakeskusten ylläpidosta tai seurakuntakeskuksista ylipäätään, eikä hän tiennyt, miksi presidentti Kimball tekisi jotakin sellaista pitkän päivänsä päätteeksi tai miksi tämä tarvitsi mitään apua.

Vuosia myöhemmin sain Japanissa samanlaisen puhelun hotelliin myöhään illalla. Olin silloin kirkon uusi kouluasiamies. Tiesin, että presidentti Gordon B. Hinckley oli omaan tehtäväänsä liittyen käymässä Japanissa ja yöpyi samassa hotellissa. Vastasin puhelimeen sen soidessa juuri kun olin paneutunut vuoteeseen käydäkseni nukkumaan. Olin uupunut tehtyäni kaiken sen, mihin luulin minulla olevan voimia.

Presidentti Hinckley kysyi miellyttävällä äänellään: ”Miksi sinä olet nukkumassa, kun minä olen täällä lukemassa käsikirjoitusta, joka meitä on pyydetty käymään läpi?” Niinpä nousin ylös ja ryhdyin työhön, vaikka tiesinkin, että presidentti Hinckley pystyisi esittämään käsikirjoituksesta paremman selonteon, kuin minä mitenkään pystyisin. Mutta jotenkin hän sai minut tuntemaan, että hän tarvitsi apuani.

Miltei jokaisen kokouksen päätteeksi presidentti Thomas S. Monson kysyy ensimmäisen presidenttikunnan sihteeriltä: ”Olenko työni suhteen aikataulussa?” Ja hän aina hymyilee saadessaan vastauksen: ”Voi kyllä, presidentti, olet aikataulussa.” Presidentti Monsonin tyytyväinen hymy on minulle viesti. Se saa minut ajattelemaan: ”Onko vielä jotakin enemmän, mitä voisin tehdä tehtävissäni?” Ja sitten palaan työhön toimistooni.

Suurenmoiset opettajat ovat näyttäneet minulle, kuinka voin valmistautua pitämään valan ja liiton, kun aika ja ikä vaikeuttavat sitä. He ovat näyttäneet ja opettaneet minulle, kuinka voin harjoittaa itsekuria työskennelläkseni uutterammin kuin luulin pystyväni, kun minulla vielä on terveyttä ja voimia.

En voi olla täydellinen palvelija joka hetki, mutta voin yrittää ponnistella enemmän kuin luulin pystyväni. Kun olen varhain ottanut sen tavaksi, olen valmistautunut myöhemmin tulevia koettelemuksia varten. Teitä ja minua voidaan valmistaa voimalla pitää valamme ja liittomme niiden koetusten läpi, joita epäilemättä tulee elämämme lopun lähestyessä.

Näin todisteen siitä eräässä kirkon kouluneuvottelukunnan kokouksessa. Siinä vaiheessa presidentti Spencer W. Kimball oli jo palvellut vuosia kärsien samalla jatkuvista terveyteen liittyvistä haasteista, joita vain Job ymmärtäisi. Presidentti Kimball johti sen aamun kokousta.

Yhtäkkiä presidentti Kimball lakkasi puhumasta. Hän lysähti tuolissaan. Hänen silmänsä menivät kiinni. Hänen päänsä notkahti rinnalle. Istuin hänen lähellään. Vanhin Holland istui meidän vieressämme. Me kaksi nousimme auttamaan presidentti Kimballia. Koska olimme kokemattomia toimimaan hätätilanteissa, päätimme kantaa hänet hänen istuessa yhä tuolissaan hänen lähellä olevaan toimistoonsa.

Tuona äärimmäisen hätänsä hetkenä presidentti Kimballista tuli meidän opettajamme. Nostimme kumpikin hänen tuoliaan omalta puoleltamme ja kannoimme hänet kokoushuoneesta kirkon hallintorakennuksen käytävään. Yhä pökertyneenä hän raotti silmiään ja sanoi: ”Voi, varottehan, ettette loukkaa selkäänne.” Kun pääsimme hänen toimistonsa ovelle, hän sanoi: ”Voi, minusta tuntuu kamalalta, kun keskeytin kokouksen.” Vain hetki sen jälkeen kun olimme tuoneet hänet hänen toimistoonsa ja tietämättä vieläkään, mitä hänen ongelmansa olivat, hän katsahti meihin ja sanoi: ”Eikö teidän pitäisi palata siihen kokoukseen?”

Lähdimme ja kiiruhdimme takaisin tietäen, että jollakin tavoin meidän osallistumisellamme kokoukseen oli varmasti merkitystä Herralle. Lapsuudestaan asti presidentti Kimball oli pakottanut itsensä venymään kestävyyden rajojensa yli palvellakseen ja rakastaakseen Herraa. Se oli hänellä niin syvään juurtunut tapa, että se auttoi häntä hänen tarvitessaan sitä. Hän oli valmistautunut. Ja niinpä hän pystyi opettamaan meitä ja näyttämään meille, kuinka voimme valmistautua pitämään valan ja liiton: valmistautumalla vakaasti vuosien mittaan käyttäen kaiken voimamme tehtäviin, jotka saattavat tuntua pieniltä pienine seurauksineen.

Rukoukseni on, että voimme pitää pappeuden liittomme tullaksemme itse kelvollisiksi iankaikkiseen elämään ja auttaaksemme niitä, joita meidät kutsutaan opettamaan. Lupaan teille, että jos teette kaiken voitavanne, Jumala lisää voimaanne ja viisauttanne. Hän antaa teille kokemusta. Lupaan teille, että ne, joita koulutatte ja joille näytätte esimerkkiä, ylistävät nimeänne, kuten minä olen tänään ylistänyt niitä suurenmoisia kouluttajia, jotka olen tuntenut.

Todistan, että Isä Jumala elää ja rakastaa teitä. Hän tuntee teidät. Hän ja Hänen ylösnoussut ja kirkastettu Poikansa Jeesus Kristus ilmestyivät kokemattomalle pojalle Joseph Smithille. He uskoivat hänelle evankeliumin täyteyden ja tosi kirkon palauttamisen. He kannustivat häntä, kun hän tarvitsi sitä. He antoivat hänen kokea rakastavaa kuritusta, kun se saisi hänet nöyrtymään niin että hän voisi ylentyä. He valmistivat häntä – ja He valmistavat meitä – saamaan voiman jatkaa työskentelyä kohti selestistä kirkkautta, joka on kaiken pappeuden palvelutyön päämäärä ja syy.

Jätän teille siunaukseni, niin että pystytte huomaamaan ne loistavat mahdollisuudet, joita Jumala on antanut teille kutsuessaan teidät ja valmistaessaan teitä Hänen palvelutyöhönsä ja palvelemaan muita. Rakkaan johtajamme ja opettajamme Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.