Kuinka me pääsisimme temppeliin?
Minut kastettiin 5. joulukuuta 1993 Minskin kaupungissa. Siihen aikaan se oli Valko-Venäjän ainoa kaupunki, jossa oli Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon seurakunta. Kävin siellä jumalanpalveluksissa, mutta asuin 70 kilometrin päässä Borisovissa. Olin 17-vuotias, ja perheeni vastusti ankarasti. Mutta niiden koettelemusten takia, joita minulla siihen aikaan oli, uskoni ja todistukseni totuudesta vahvistuivat. Olin jopa niin onnekas, että sain käydä kahdesti Saksassa Freibergin temppelissä kasteilla kuolleiden puolesta. Odotin kärsimättömänä aikaa, jolloin saisin endaumenttini.
Vuonna 1996 aloin seurustella tulevan aviomieheni kanssa. Igor otti ilomielin vastaan palautuksen sanoman, ja hänet kastettiin 23. helmikuuta 1997. Menimme naimisiin maaliskuussa. Koska minulla oli voimakas todistus temppelityöstä, halusin enemmän kuin mitään muuta mennä temppeliin mahdollisimman pian.
Syyskuussa 1997 muutimme Venäjälle Pietariin, jossa Igor opiskeli yliopistossa. Tyttäremme Nelly syntyi siellä. Sittenkin kun Igor oli ollut jäsenenä vuoden ja naimisiinmenostamme oli kulunut vuosi, me emme vieläkään päässeet temppeliin, koska meillä ei ollut viisumia emmekä voineet saada maastapoistumislupaa.
Kun Nelly oli puolivuotias, tulin raskaaksi. Minusta tuntui, että olimme toivottomassa tilanteessa. Igor ei löytänyt vakituista työtä, koska hänellä ei ollut viisumia. Hän teki kolmea työtä, mutta meillä ei ollut tarpeeksi rahaa tullaksemme toimeen. Igorin vanhemmat auttoivat lähettämällä silloin tällöin rahaa ja ruokaa, mutta minä olin melkein epätoivoinen taloudellisten vaikeuksiemme vuoksi. Minusta tuntui vielä pahemmalta, koska emme voineet mennä temppeliin. Elokuussa 1998 kun valuutan vaihtokurssi nousi jyrkästi, päätimme palata Valko-Venäjälle.
Toinen tyttäremme Jelena syntyi Minskissä 6. tammikuuta 1999. Igorilla oli tuolloin vakituinen työ, mutta meillä ei ollut vieläkään tarpeeksi rahaa mennäksemme temppeliin. Me kuitenkin säästimme vähitellen, ja elokuun 2000 lopussa me otimme lapset mukaamme Saksaan. Igorilla on sukulaisia Kaiserslauternissa, ja me asuimme heidän luonaan.
Varhain syyskuun toisen päivän aamuna me aloitimme matkamme Frankfurtin temppeliin. Vaikka matka oli hyvin väsyttävä ja siihen kuului kaksi vaihtoa, me olimme täynnä innostusta ja iloa. Olemme kiitollisia kaikille temppelityöntekijöille, temppelin esimiehelle ja myös niille sisarille, jotka kaitsivat tyttäriämme sillä aikaa kun me osallistuimme endaumentti-istuntoon. Se oli unohtumaton päivä! On vaikeaa pukea sanoiksi tunteita, joita me siellä koimme, mutta ne olivat sangen hyviä.
Endaumentti-istunnon jälkeen me menimme sinetöimishuoneeseen, jossa Jelena jo itki (oli hänen päiväuniensa aika). Kuulin tuskin mitään sinetöimisseremoniasta itkun takia, mutta me olimme joka tapauksessa hyvin onnellisia. Se oli elämämme ihanin matka, koska me olimme Herran huoneessa.
Onnistuimme menemään temppeliin toisenkin kerran. Helmikuussa 2001 ryhmä jäseniä Minskistä meni Freibergiin. Halusin olla mukana sinetöinneissä kuolleiden puolesta, koska olin kuullut niin vähän oman sinetöimisemme aikana. Olin kiitollinen, kun Igor ja minut kutsuttiin mukaan.
Nyt meillä on poika, Robert, ja perheemme käy Minskin 2. seurakunnassa (tai niin kuin sitä nimitetään Valko-Venäjällä, Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon Minskin 2. uskonnollisessa yhteisössä). Ja vaikka me olemme voittaneet monia vaikeuksia, meillä on nyt uusia. Olen hyvin kiitollinen kaikista näistä koettelemuksista. Tapahtuipa meille tällä matkalla mitä tahansa, taivaallinen Isä haluaa meille vain hyvää. Kukaan muu ei voi auttaa meitä vaikeimmalla hetkellämme. Jos hylkäämme Hänet joidenkin vaikeuksien tähden, se on samaa kuin jos heittäisimme pelastusrenkaan menemään siksi, ettei se estänyt meitä putoamasta jokeen.
Kuorma on kevyt ja ies on hyvä kantaa, kun me olemme Herran kanssa. Hän ei anna meille koettelemuksia, joita emme pysty kestämään.
Marina Timofejeva on Minskin 2. seurakunnan jäsen Moskovan eteläisellä lähetyskentällä Venäjällä.