Lähetyssaarnaajan toive
Olin valmistautunut lähetystyöhöni kahdeksanvuotiaasta alkaen. Mutta kuinka voisin lähteä, kun perheeni kärsi?
Kun olin noin kahdeksanvuotias pikkupoika, pientä sydäntäni paisutti halu palvella lähetystyössä. Kun olin 14-vuotias, aloin käydä lähetyssaarnaajien parina sopimuksilla. Se lisäsi haluani tehdä lähetystyötä, ja minussa kasvoi myös rakkaus sitä kohtaan.
Kukapa olisi osannut ennustaa, että synkkä pilvi uhkaisi pian haluani olla lähtyssaarnaaja?
Kun kallisarvoisin maallinen omaisuutemme, muun muassa pieni talomme Gwerussa, Zimbabwessa, vietiin meiltä, meillä ei ollut paikkaa, minne mennä. Sateet liottivat vähät omistamamme tavarat, joten kaikki mätäni. Olimme rutiköyhiä, ja huolen taakka painoi raskaasti yksihuoltajaäitini harteita.
Ei ollut tehtävissä mitään muuta kuin muuttaa maalle isoäitini tilalle. Jatkoin loppuvaiheessa olevia opintojani paikallisessa maaseutulukiossa. Elämä oli muuttunut. Koulu sijaitsi kaukana, joten jouduin kävelemään joka päivä monta kilometriä. Sähköä ei ollut, vaan minun oli opiskeltava kynttilänvalossa. Vesi oli haettava läheisestä porakaivosta.
Näiden koettelemusten keskellä perheeni liittyi yhteen rukouksessa, mutta olimme kaukana sieltä, missä kappeli oli. Tunsimme usein Hengen vaikutuksen tuossa syrjäisessä paikassa, kun lauloimme kirkon lauluja ja opetimme toinen toisellemme evankeliumia. Toivoa oli niukalti, mutta löysin lisää toivoa niistä hetkistä, jolloin Henki ympäröi meidät hyvin voimakkaasti.
Häilyvä toiveeni ja haluni palvella lähetystyössä joutui kestämään rankkoja aikoja. Maani vajosi poliittiseen kuohuntaan ja taloudelliseen taantumaan. Minulle tuli kalliiksi matkustaa tätini kotiin kaupunkiin, jossa saatoin käydä kirkossa koulun loma-aikoina. Näiden kaikkien vaikeuksien keskellä kadotin näkemyksen siitä, mitä olin toivonut – palvella kokoaikaisessa lähetystyössä.
Käytyäni koulua kaksi vuotta maaseudulla menin takaisin Gweruun. Aloin taas käydä kirkossa, ja Henki, jota olin tuntenut aikaisemmin, palasi. Perheeni jäi maalle, ja he kärsivät siellä monista ongelmista.
Sinä aikana lähetin lähetystyöpaperini. Lääkärintarkastukseen ja hammastarkastukseen käyttämäni rahan olisi voinut käyttää kärsivän perheeni elättämiseen. Mutta he eivät nurisseet eivätkä kyseenalaistaneet vaikuttimiani. Sekä isoäitini että äitini tiesivät, että haluni palvella Herraa oli kasvanut. Lähetystyökutsuni tuli helmikuussa 2003. Palvelisin Etelä-Afrikassa Durbanin lähetyskentällä. Valmistelut olivat vaikeita, koska jouduin tekemään ne kaikki yksin.
Lähetyskentälle lähdön aika läheni. Huhtikuussa matkustin maalle hyvästelemään perheeni. Kun kävelin kohti pientä majaa, jossa perheeni nukkui, siellä ei vallinnut ilo, jota odotin. Isoäitini makasi sairaana patjalla. Hänen suustaan ei tullut sanaakaan. Silmäni täyttyivät kyynelistä ja sydämeni oli raskas. Isoäiti ei edes huomannut, että olin siellä.
Seuraavana aamuna nousin ylös ennen kukonlaulua lähteäkseni takaisin kaupunkiin. Lausuin viimeiset jäähyväiseni elottoman tuntuiselle isoäidilleni. Silloin hän sanoi shonaksi – Zimbabwen yhdellä kielellä – selvällä äänellä: ”Tafadzwa, ufambe zvakanaka.” Turvallista matkaa. Siinä kaikki, mitä hän pystyi sanomaan. Tiesin, että hän kuolisi ollessani lähetystyössä.
Sinä iltana isoäitini lakkasi hengittämästä. Menin takaisin hautajaisiin, ja lähetystyöhön lähtöni oli täynnä surua ja murhetta. Kukaan ei hymyillyt kuten yleensä silloin, kun joku on lähdössä lähetystyöhön.
Palvellessani en voinut olla kuvittelematta, mitä perheeni koki kotona, jossa elämä ainakin sillä hetkellä oli lähes sietämätöntä.
Mutta perheeni, maani ja jokaisen vaikeuksia kokevan tähden toivoin jatkavani uskossa lähetystyötäni. Taivas ei ole sokea. Kaikki te, jotka kärsitte monissa kansakunnissa – muistakaa Herran sanat profeetta Joseph Smithille: ”Olkoot siis sydämenne lohdulliset; sillä kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka vaeltavat oikeamielisesti, ja kirkon pyhitykseksi” (OL 100:15).
En voi sanoa, että minulla oli helppoa lähetystyössäni tai että minulla on ollut helppoa palattuani, mutta minua lohduttaa se, ettei mikään voi erottaa meitä Kristuksen rakkaudesta (ks. Room. 8:35–39).
Olen kiitollinen tilaisuudesta palvella lähetystyössä. Todistan juhlallisesti, että Jeesus on Kristus ja että Hänen kauttaan me voimme löytää toivoa sieltä, missä toivoa ei ole.
Tafadzwa Tanjani on Zimbabwen Gwerun piirin Mkoban 1. seurakunnan jäsen.
MERKKI SUURESTA USKOSTA
”Kirkon lähetystyö on yli vuosisadan mittainen palvelun ja puutteen ja vaikeuksien ja uhrauksien panoraama. Mitä lähempänä ohjelmaa on, sitä paremmin sitä voi ymmärtää ja arvostaa. Kun isoisäni Heber C. Kimball lähti lähetystyöhönsä, hän ja Brigham Young jättivät hätää kärsivät ja sairaat perheensä, ja he itse tarvitsivat apua noustakseen vaunuihin, jotka veivät heidät pois kotoa. Kun he lähtivät, he nousivat – – ja heiluttivat kättään itkeville vaimoilleen ja lapsilleen. Niiden lähetystyötehtävien tuloksena kirkkoon tuli tuhansia ihmisiä, ja kymmenet tuhannet ovat hyötyneet epäsuorasti ja nauttivat nyt evankeliumin siunauksista noiden uhrausten tähden. Sellainen, joka ei ymmärtänyt, olisi pitänyt tuollaista uskollisuutta ja uhrausta noiden miesten taholta tyhmänrohkeana ja typeränä. Mutta Youngin ja Kimballin perheelle se oli merkki suuresta uskosta. Ja niiden tuhansien mielestä, jotka kautta iankaikkisuuksien siunaavat noiden lähetyssaarnaajien nimeä, eivät puute ja uhraus menneet hukkaan.”
Presidentti Spencer W. Kimball (1895–1985), The Teachings of Spencer W. Kimball , toim. Edward L. Kimball, 1982, s. 253.