Meillä ei ollut ruokaa
Ollessamme lähetystyössä Kanadan Winnipegin lähetyskentällä toverini ja minä palvelimme kauniissa Prince Albertin kaupungissa Saskatchewanissa. Minä olin varttunut Laiessa, Havaijissa, Laien temppelin läheisyydessä. Toverini, vanhin Larmour, tuli Belfastista, Pohjois-Irlannista. Perheemme ja seurakuntamme kotona tukivat meitä, mutta joskus rahalähetykset olivat myöhässä. Samasta tilanteesta johtui myös seuraava kokemus.
Erään kuukauden alussa kun minä olin saanut sekkini, odotimme, että vanhin Larmourin sekki toimitettaisiin lähetystoimistosta. Tavalliseen tapaan vuokra piti maksaa ja ruokakaapit alkoivat olla tyhjiä. Meidän oli päätettävä, maksaisimmeko minun sekilläni vuokran vai ostaisimme ruokaa. Maksoimme vuokran.
Meni muutamia päiviä, emmekä olleet vieläkään saaneet vanhin Larmourin rahoja. Olimme syöneet kaiken asunnossamme olevan ruoan lukuun ottamatta puolta pussia pakastettuja sekavihanneksia ja vanhaa pakastimen kuivattamaa soppaluuta, jonka irrottaminen jäisistä kahleistaan vaati hiukan vaivannäköä. Keitin näistä aineksista vihanneskeiton. Se ei ollut paljon, mutta olimme kiitollisia siitä, mitä meillä oli.
Seuraavana päivänä päätimme kulkea ovelta ovelle melko lähellä kotiamme. Katu tuntui loputtoman pitkältä, eikä kukaan ollut kiinnostunut sanomastamme. Nälkä kurni vatsaamme, ja ruoan puute sai meidät molemmat heikoksi. Kun tulimme kadun päähän, päätimme pitää tauon. Löysimme kadun päässä olevasta puistosta penkin ja yritimme kerätä voimia. Toverini sanoi vilpittömän anovasti: ”Minulla on nälkä.” Minun kävi häntä sääliksi, kun istuimme siinä. Olin kaksi kertaa hänen kokoisensa. Tiesin, että minä kestäisin vähän aikaa, mutta en uskonut hänen pystyvän jatkamaan enää kauaa, ellei hän saisi jotakin syödäkseen.
Olin vanhempi toveri, joten anoin sydämessäni taivaallista Isää antamaan meille sen, mitä tarvitsimme selviytyäksemme. Katsoin puiston toiselle puolen ja näin lyhyen kadun, jonka varrella oli viitisen taloa. Se oli sen pitkän kadun jatke, jossa olimme juuri kulkeneet ovelta ovelle. Käännyin toverini puoleen ja sanoin: ”Mennään, käydään tämä katu loppuun.” Hän kääntyi minuun päin ja sanoi: ”Mennään vain kotiin.” Sovimme, että jos kävisimme sen kadun loppuun eikä kukaan olisi kiinnostunut, menisimme sitten kotiin.
Kun kävelimme ensimmäisen talon ohi, pihatiellä oli pariskunta, joka puuhaili kiireisenä autonsa kimpussa. Huuto ”Ei tänään, pojat” sai meidät etenemään seuraavaa taloa kohden. Kun lähestyimme ovea, haistoimme kotiruoan ihanan tuoksun. Äkkiä ovi aukeni selälleen, ja hymyilevä keski-ikäinen nainen tervehti meitä sanoen: ”Tulkaa sisään, pojat. Toivottavasti teillä on nälkä! ”
Astuimme naisen kotiin epäröiden, tietämättä, mitä odottaa. Hän vei meidät ruokasaliin, jonne oli jo katettu kaksi lautasta. Istuuduimme, ja hän tarjoili meille puuhakkaana. Kurkkuuni alkoi nousta pala, kun odotin kuninkaallisia syöminkejä. Tai ehkä meidät heitettäisiinkin ulos, kun hän vihdoin tulisi järkiinsä ja huomaisi, keitä me olemme.
Täytettyään pöydän porsaankyljyksillä, perunamuusilla, kastikkeella ja kaikilla lisukkeilla nainen sanoi: ”En tiedä, miksi laitoin kaiken tämän ruoan, mutta jokin käski minun tehdä niin. En odottanut ketään kylään, ja asun täällä yksin. Olen todella iloinen siitä, että te pojat satuitte tulemaan. Te ette ole syöneet, ettehän?”
Vastasin: ”Emme, mutta tiedättekö te, keitä me olemme?”
”Te olette mormonilähetyssaarnaajia, eikö niin?” hän vastasi. ”Joten ettekö siunaa ruokaa ennen kuin syötte?”
Siunasimme ruoan ja kiitimme niistä monista siunauksista, jotka Herra oli antanut meille. Enkä tänä päivänäkään tiedä parempaa ateriaa kuin se ateria, jonka Herra antoi meille silloin kun sitä tarvitsimme.
Sillä Herra on sanonut: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni; kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen – –. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” (Matt. 28:19–20.)
Adam N. Ah Quin on Villa Bonitan seurakunnan jäsen Paradisen vaarnassa Las Vegasissa Nevadassa Yhdysvalloissa.