Kipparin poika
”Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua” (Matt. 19:27).
Perustuu kirjoittajan isoisän kokemukseen
Feike hyppäsi kanavan reunalta perheensä asuntolaivan kannelle. Hänen puukenkänsä kopisivat äänekkäästi, kun hän kiiruhti kohti aluksen perässä olevaa kajuuttaa.
”Tänään on se päivä”, 12-vuotias Feike ajatteli innokkaana. ”Tänään isä antaa lähetyssaarnaajille vastauksensa.”
Myöhempien aikojen pyhien lähetyssaarnaajat olivat aloittaneet saarnaamisen Alankomaissa muutamia vuosia aikaisemmin 1860-luvulla. Feike oli nähnyt heidät ja tuonut heidät kotiinsa toivoen heidän opettavan hänelle englantia. Pian hän sai kuitenkin tietää, että lähetyssaarnaajilla oli suurempiakin asioita opetettavana hänelle ja hänen perheelleen.
Pienen kajuutan oven suussa Feike riisui puukenkänsä ja käänsi ne ylösalaisin, jottei niihin menisi vettä. Feiken luokkahuone koulussa oli suurempi kuin se pieni kajuutta, joka oli hänen kotinsa, mutta hän rakasti pientä keittiötä puuliesineen. Hänen vanhempansa ja nuoremmat sisaruksensa nukkuivat sängyissä, jotka nostettiin päiväksi seinää vasten kaappeihin keittiön perällä. Feike, joka oli lapsista vanhin, nukkui varastotilassa aluksen keulassa.
Feike pujahti olohuoneeseen ja kävi hiljaa istumaan. Vanhin Swensen puhui ja kertasi huolellisesti kaikkea sitä, mitä hän ja vanhin Lofgren olivat opettaneet niin monina talvi-iltoina siinä samaisessa huoneessa. Feike oli tuntenut joka kerta Hengen vaikutuksen lämpöä ja oli halunnut mennä kasteelle heti paikalla. Hän arveli, että äitikin halusi, koska tämä puhui usein menemisestä temppeliin. Mutta isä ei halunnut ryhtyä mihinkään, ellei hän tiennyt pystyvänsä siihen, ja niinpä hän ei halunnut mennä kasteellekaan ennen kuin hän olisi varma, että pystyisi pitämään kastelupauksensa. Tänään olisi se päivä, jolloin isä kertoisi lähetyssaarnaajille päätöksensä. Feike oli rukoillut viikkokausia niin vilpittömästi, että hän oli varma siitä, että isä vastaisi myöntävästi.
”Veli Wolthuis”, vanhin Lofgren sanoi isälle, ”tunnen teidän tietävän, että evankeliumi on totta.”
Isä nyökkäsi päätään katsoen kohti lattiaa.
”Oletteko halukas menemään kasteelle?” vanhin Lofgren kysyi. ”Pystyttekö tekemään tarvittavat uhraukset?”
Huoneessa oli hiljaista. Edes Feiken nuoremmat sisarukset eivät kiemurrelleet. Jokainen tuijotti isää. Hitaasti tämä kohotti ahavoituneet kasvonsa.
”Kyllä, minä tiedän, että Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko on totta. Minä menen kasteelle.”
Feike säteili. Taivaallinen Isä oli kuullut hänen rukouksensa. Äiti hymyili kyynelten virratessa poskilleen.
”Olemme valmiita purjehtimaan Amerikkaan kuukauden kuluessa”, isä lupasi.
”Purjehtimaan Amerikkaan?” Feike töksäytti.
”Niin, Feike”, isä sanoi. ”Kirkon johtajat ovat kehottaneet kaikkia pyhiä tulemaan Salt Lake Cityyn.” Hän pysähtyi. ”Geert-setä on suostunut ostamaan aluksemme.”
”Mutta laivastahan piti jonakin päivänä tulla minun! Minusta piti tulla kippari!” Feike muistutti epätoivoisesti isälleen.
”Tiedän. En ole unohtanut lupaustani”, isä sanoi. ”Geert-setä on suostunut ottamaan sinut töihin, jos päätät olla lähtemättä Amerikkaan. Sitten kun olet kyllin vanha, hän myy aluksen sinulle.”
Suuttumus tulvahti Feiken ylitse ja pyyhki pois kaiken sen ilon, jota hän oli tuntenut isänsä kasteen vuoksi.
”Minäkin ajattelin, että tämä kirkko on totta”, Feike selitti kiihtyneenä, ”mutta että joutuu valitsemaan kirkon sekä oman maansa, sukulaistensa ja laivansa välillä – se on liikaa vaadittu!”
Feike ryntäsi pieneen soppeensa laivan keulassa. Vanhasta tottumuksesta hän koputti laivan kylkeä pienellä nuijalla muille merkiksi siitä, ettei hän ollut pudonnut yli laidan. Sinä iltana hän paukutti yhä uudestaan ja uudestaan.
Feike makasi patjallaan pitkän aikaa. Hän ajatteli muuleja, jotka kiskoivat laivaa Hollannin provinssien läpi kulkevia kanavia pitkin. Hän ajatteli niitä pieniä ruokakauppa-aluksia, jotka pysähtyivät heidän aluksensa viereen, jotta äiti saattoi tehdä ostoksensa. Mutta eniten Feike ajatteli sitä, kuinka tuuli pullisti heidän aluksensa isot purjeet, kun he purjehtivat avomerellä. Jonakin päivänä hän purjehtisi avomerellä kipparina … jos hän jättäisi jäähyväiset perheelleen heidän lähtiessään Amerikkaan.
Juuri silloin Feike kuuli ovellaan koputuksen.
”Sisään”, Feike mumisi.
Feiken isä istuutui patjan toiseen päähän. ”Olen pahoillani, Feike. Luulin sinun ymmärtäneen, että jos meidät kastettaisiin, me lähtisimme Amerikkaan.”
”Tiesin kyllä, että muut lähtevät, mutta en uskonut sinun koskaan jättävän laivaa. Luulin, että sinusta on hienoa olla kippari.”
Isän silmät täyttyivät kyynelistä. ”Niin minusta onkin – hienompaa kuin osaat koskaan arvatakaan.”
”Mitä aiot tehdä Amerikassa?”
”En tiedä. Purjehtiminen on ollut koko elämäni. Mutta Herra on kutsunut kansansa Salt Lake Cityyn, ja äitisi ja minä olemme päättäneet lähteä.”
”Mutta joutuisin luopumaan unelmastani tulla kippariksi – jättämään laivan?”
”Se on vaikea päätös, jonka vain sinä voit tehdä”, isä myönsi. ”Kun pari iltaa sitten itse kamppailin samojen kysymysten kanssa, löysin pyhistä kirjoituksista kohdan, joka auttoi minua. Kun Jeesus kutsui Jaakobin ja Johanneksen, he olivat kalastajia. Mutta Raamatussa kerrotaan, että ’he jättivät heti veneen – – ja lähtivät seuraamaan Jeesusta’ (Matt. 4:22).”
Kippari ja hänen poikansa istuivat vaiti pitkän aikaa. Feike katsoi isänsä kirkkaan sinisiin silmiin. Hän tunsi isänsä uskon ja rohkeuden, ja hän tiesi, mitä hänen tuli tehdä. Viimein hän puhui.
”Voimmeko käydä purjehtimassa aluksellamme vielä kerran, ennen kuin purjehdimme yhdessä Amerikkaan?”
Kippari veti poikansa lähemmäksi halatakseen tätä.
”Kyllä, se olisi minustakin todella hienoa.”
Lisa Fernelius on Chambersburgin 1. seurakunnan jäsen Yorkin vaarnassa Pennsylvaniassa Yhdysvalloissa.
”Meidän omistautumisemme valtakunnalle tulisi olla samanlaista kuin uskollisten esivanhempiemmekin, vaikka uhrimme ovatkin erilaisia.”
Vanhin M. Russell Ballard kahdentoista apostolin koorumista, ”Uhrauksen laki”, Liahona, maaliskuu 2002, s. 18.