”Isä, olen ylpeä sinusta!”
Koska vaimoni ja minä tiesimme, ettei Madridissa Espanjassa ollut yhtään Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsenten ylläpitämää koulua, ja koska halusimme lastemme saavan uskonnollisen koulutuksen, ilmoitimme heidät erään toisen kirkon ylläpitämään kouluun. Koska lapsemme olivat ainoat kirkkomme jäsenet tässä koulussa, toivoimme, etteivät he joutuisi kokemaan uskonnollista syrjintää.
Eräänä päivänä lokakuussa 1999 poikamme Pablo, siihen aikaan 16-vuotias, toi meille kutsun koulusta osallistua luentoon ja keskusteluun, jonka aiheena oli ”Uskonnolliset lahkot: mormonismi”. Luennon oli määrä pitää eräs arvossa pidetty henkilö, jonka tiedettiin omistaneen melkoisen osan elämästään uskontojen, varsinkin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon, tutkimiseen.
Koska pelkäsimme, että uskonkäsityksistämme saatettaisiin antaa virheellinen vaikutelma, otin yhteyttä vaarnamme johtajaan ja kerroin hänelle tilaisuudesta. Hän merkitsi ajankohdan ja paikan muistiin ja pyysi minua puhumaan kirkon tiedotusosaston kanssa ja kysymään, voisiko joku tiedotuksen edustaja osallistua ja vastata mahdollisesti esiin nouseviin kysymyksiin.
Kun päivä koitti, vaimoni, poikani ja minä menimme koululle. Saliin, jossa luento pidettiin, mahtui 500 henkeä. Kun olimme päässeet istumaan, etsimme katseillamme muita kirkon jäseniä, joita saattaisi olla ison yleisön joukossa, joka oli täyttämässä salia. Pian huomasimme tiedotusta edustavan veli Quircen. Hän tervehti meitä ystävällisesti salin toiselta puolelta.
Tilaisuus alkoi, ja koulunjohtaja esitteli puhujan ylistäen tätä ja esittäen yksityiskohtaisen luettelon yliopistoista, joissa tämä oli suorittanut tutkintonsa, niin akateemiset kuin kirkollisetkin. Puhuja aloitti puheensa esittäen lyhyen yhteenvedon kristinuskon historiasta alkaen Jeesuksen Kristuksen ja Hänen apostoliensa ajoista aina vuoteen 1830, jolloin maailma ensi kerran alkoi kuulla Amerikassa perustetusta Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkosta.
Puhuja ei liiemmin ylistänyt uskoamme. Oli ilmeistä, että hän oli lukenut monia kirjojamme, koska hän lainasi usein jakeita Mormonin kirjasta sekä Opista ja liitoista. Hän luki myös pitkiä otteita profeetta Joseph Smithin ensimmäisen näyn kertomuksesta. Näytti siltä, että hänen tarkoituksenaan oli johtaa kuulijansa siihen johtopäätökseen, että jos mormonismi tosiaan oli lahko, kuten hän uskoi, se ei ollut kaikkein vaarallisimmasta päästä.
Tein muistiinpanoja kaikista niistä asioista, joiden katsoin olevan virheellisiä, kuten siitä, kun hän sanoi, etteivät mormonit ole kristittyjä ja että Joseph Smith oli kopioinut Mormonin kirjan vanhasta amerikkalaisesta romaanista. Luento oli varsin yksityiskohtainen, ja kun se yli puolentoista tunnin kuluttua päättyi, sali puhkesi raikuviin suosionosoituksiin.
Kun suosionosoitukset olivat päättyneet ja keskustelu alkoi, ensimmäisenä nousi veli Quirce, joka esitteli olevansa kirkon jäsen. Hän selitti, kuinka Joseph Smith oli saanut kultalevyt ja mikä oli hänen osuutensa palautuksen profeettana.
Kuunnellessani veli Quircea tunsin yhtäkkiä, että minunkin tuli nousta ja selventää joitakin käsityksiä, jotta jokainen läsnäolija voisi tietää totuuden opistamme ja uskonkäsityksistämme.
Kun kerroin perheelleni haluavani puhua, Pablo pelästyi ja sanoi: ”Ei, isä, älä. Älä sano mitään, koska kaikki täällä tuntevat minut, ja siitä voisi tulla minulle vaikeuksia opettajieni kanssa.” Ajattelin, että minun oli raukkamaista antaa veli Quircen jäädä ainoaksi puhujaksi, mutta en halunnut vaikeuksia pojalleni, joten toistaiseksi pysyin vaiti. Ajan mittaan saatoin kuitenkin tuntea Hengen vaativan minua yhä voimakkaammin puhumaan.
Kerroin jälleen perheelleni, miltä minusta tuntui, ja poikani ilmaisi edelleenkin vastustavansa sitä, että nousisin puhumaan. Viimein en enää pystynyt vastustamaan Hengen vaikutusta, vaan nousin hitaasti ylös ja menin salin takaosan kautta veli Quircen luo. Yleisön joukosta kuului yllättynyt kuiskaus: ”Toinenkin mormoni.”
Kun veli Quirce lopetti puhumisen, panin käden taskuuni ottaakseni muistiinpanoni esiin, mutta yllätyksekseni taskuni olivat tyhjät. Olin jättänyt muistiinpanoni omalle paikalleni. Juuri sillä hetkellä oli minun vuoroni puhua.
En tiennyt, mistä aloittaa. Kaikki, mitä olin suunnitellut sanovani, katosi mielestäni. Aloitin sanomalla, että olin ollut Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsen 26 vuoden ajan ja että tiesin, että se on ainoa tosi kirkko maan päällä, että Jeesus Kristus oli palauttanut sen profeetta Joseph Smithin kautta, että Jeesus on Jumalan Poika – meidän Vapahtajamme ja Lunastajamme.
En muista, kuinka pitkään puhuin tai mitä sanoin. Muistan vain, että hiljaisuus oli valtava ja että saatoin tuntea 500 silmäparin tuijottavan minua. Kun olin lopettanut, kiitin läsnä olevia siitä, että he olivat antaneet minulle tilaisuuden ilmaista uskonkäsitykseni. Sitten käännyin ja lähdin salista. Minulla oli rauha, mutta jalkani tärisivät.
Kun tilaisuus oli ohi ja pääsin takaisin perheeni luo, poikamme tuli luokseni ja sanoi: ”Isä, teit oikein. Lausuit kauniin todistuksen, ja puhuit voimalla ja valtuudella. Isä, olen ylpeä sinusta!”
Pablo tiesi, että hänelle saattaisi tulla vaikeuksia koulussa sen vuoksi, mitä olin tehnyt, mutta sitäkin tärkeämpää hänen oli tietää, että hänen isällään oli todistus, jota tämä oli halukas puolustamaan.