Puku
Joulu oli aivan ovella, ja tiesin, että minulla oli tavaroita, joita toiset voisivat käyttää. Kävin läpi koko talon huone huoneelta ja löysin tavaroita, joita voisin lahjoittaa Deseret Industries -organisaatiolle (kuuluu osana kirkon huoltotyöohjelmaan). Kun viimein oli aika käydä läpi makuuhuoneemme, mieheni ja minä suuntasimme kulkumme kohti vaatekomeroamme. Kävimme läpi vaatteemme.
”Minulla ei ole tällä kertaa mitään”, sanoin miehelleni. ”Onko sinulla?”
David laittoi joukon paitoja pinoon ja löysi joitakin kenkiä, joita hän ei enää käyttänyt.
”Entä tämä puku?” hän kysyi. Olin auttanut häntä sen puvun valitsemisessa vuosia sitten erästä työhaastattelua varten. Se näytti yhä aivan uudelta.
”Kultaseni, mitä arvelet? Ei se mahdu enää.”
”Mutta se on yhä kuin uusi”, sanoin.
”Minusta tosiaan tuntuu, että tämä puku saa mennä”, David sanoi. Hän otti sen pois komerosta.
Niin paljon kuin olinkin pitänyt siitä, miltä puku näytti hänen päällään, niin hänellä oli toinen puku, ja kun hän oli sovittanut tätä pukua ylleen, saatoin nähdä, että se tuskin edes mahtui enää päälle. Laitoin sen huolellisesti lahjoitettavien vaatteiden pinon päälle, mutta minusta ei tuntunut hyvältä. Jokin vaivasi minua. Puku ei kuulunut siihen, ja tiesin sen.
David jatkoi solmioidensa tutkimista. Valikoidessaan hän oli armoton. Hän poimi pois useita ja asetti ne puvun päälle, mutta sekään ei tuntunut minusta hyvältä.
Pinossa oleva puku häiritsi yöuntani. Ihmettelin, mikä minua vaivasi, kun olin niin huolissani yhdestä puvusta, joka ei enää sopinut, ja nipusta vanhoja solmioita.
Seuraavana aamuna katsoin vaatepinoa. Jälleen minulle tuli hyvin voimakas tunne siitä, ettei puku kuulunut pinoon. Otin sen pois pinosta ja laitoin sen sekä muutamia solmioita vuoteelle. Kun olin laittanut kaiken muun kasseihin, katsoin jälleen pukua. ”Kenelle se oikein on?” En tiennyt.
Polvistuin vuoteen viereen ja pidin rukouksen. Menin kirjoituspöytäni ääreen ja yritin ajatella. Mieheni ja minä olimme seurakuntamme nuorten aikuisten johtajia, joten tiesimme, kuka lähtisi seuraavana lähetystyöhön. Hän ei lähtisi vielä vähään aikaan. Hänellä oli myös vakinainen työpaikka, joten uuden puvun ostaminen ei olisi ongelma. Soitin piispallemme, mutta hänellä oli vastaaja päällä.
Sitten ovelta kuului koputus. Avatessani oven säpsähdin.
”Hei, sisar Ries”, seurakunnassamme palvelevat lähetyssaarnaajat hymyilivät.
Tunsin yhtäkkisen tiedon kylmien väreiden käyvän selkäpiissäni. ”Ei voi olla totta”, saatoin vain sanoa. ”Odottakaa tässä. Tulen pian takaisin.”
Kiiruhdin innokkaana portaat ylös vanhimpien jäädessä nauramaan oudolle tervehdykselleni. Minut täytti hyvin suuri ilo tuodessani puvun alakertaan.
”Takki on kokoa 40”, sanoin, ”ja housut ovat kokoa 33–32.” Katsoin toista lähetyssaarnaajaa toiveikkaana.
Lähetyssaarnaajan kasvot kirkastuivat. ”Minun kokoni on 40, ja housujeni koko on 33–30.” Hänen kasvonsa pehmenivät. ”Vanhempani ja minä olemme rukoilleet, että löytäisin puvun lähetystyöni loppuajaksi. Minulla on vielä vähän aikaa jäljellä, ja tämä on kulunut miltei puhki.”
Uskollinen vanhin otti kiitollisena vastaan puvun ja solmiot taivaallisen Isän lahjana. Suljettuani ulko-ovemme menin jälleen makuuhuoneeseeni ja polvistuin kiittämään taivaallista Isää siitä rakkaudesta, jota Hän tuntee lapsiaan kohtaan. Hän kuuntelee rukouksia aina.