Rakkauden lahja
Hän ei pitänyt laulamisestamme. Miksi siis seisoimme hänen ovellaan jouluaattona valmiina tarjoamaan musiikin lahjan?
Isäni ruokapalveluyrityksen kaaduttua perheemme joutui vakaviin talousvaikeuksiin. Muistan, kuinka äitini tuli kotiin kyyneleet silmissään eikä halunnut kertoa meille, mitä oli tapahtunut, vaikka kysyinkin häneltä, mikä oli hätänä. Pian meidän oli muutettava pieneen yhden huoneen asuntoon, koska muuhun meillä ei ollut varaa.
Ennen sitä joulu oli aina ollut vilkasta ruoanlaiton, uusien vaatteiden, juhlien, kiinnostavissa paikoissa käymisen ja annettujen ja saatujen lahjojen aikaa. Äitini osasi olla varsinainen ”joulumuori”, kuten me häntä kutsuimme. Hän piti kovasti antamisesta, ja joka joulu hän innokkaasti ja rakkautta osoittaen antoi omastaan muille. Kun meistä tuli vanhempia, mekin yritimme oppia ajattelemaan enemmän muita kuin itseämme.
Sinä vuonna emme kuitenkaan tienneet, mitä tehdä. Äiti huolestui, koska se olisi ensimmäinen joulumme muualla kuin omassa talossamme. Hän oli huolissaan siksi, ettei hän keksinyt mitään annettavaa muille. Me kuitenkin kannustimme häntä, koska tiesimme, että voisimme omalla pienellä tavallamme tehdä jotakin jakaaksemme joulun henkeä.
Tulimme silti hädin tuskin toimeen, ja meillä oli myös vaikeuksia säilyttää rauha uudessa ympäristössämme. Vuokraemäntämme ei ollut kristitty, ja hän tuohtui meille, koska tapanamme oli herätä aikaisin pitämään perherukous ja laulamaan kirkon lauluja. Laulamisemme yleensä herätti hänet, koska olimme seinänaapureita. Hän valitti usein, joten yritimme laulaa hiljaa ja olla häiritsemättä häntä. Kun hän tajusi, ettemme aikoneet lopettaa aamuisen perherukouksemme pitämistä, hänen valituksensa vähitellen lakkasivat.
Sitten isäni sai ajatuksen. Hänestä tuntui, että meidän pitäisi laulaa vuokraemännällemme joululauluja, ja se olisi joululahjamme hänelle. Kaikki olivat innoissaan ajatuksesta – paitsi minä. Vastustin voimakkaasti muistuttaen perhettäni siitä, miten hän oli valittanut perherukouksistamme. Ehdotin, että laulamme jollekulle, joka arvostaisi sitä, emmekä hänelle.
Isä oli kuitenkin itsepintainen ja selitti, että se antaisi meille mahdollisuuden osoittaa hänelle, että olemme hänen ystäviään, vaikka kuulummekin eri uskontokuntaan. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin valita ja harjoitella muun perheen kanssa hänelle laulettavia joululauluja.
Jouluaattona seisoimme koputtamassa hänen ovellaan. Hän ei avannut ovea, ja minua alkoi suututtaa ja olin muistuttamaisillani isääni turhasta vaivannäöstämme. Mutta kun katselin ympärilleni, näin kaikkien perheemme jäsenten hymyilevän – he iloitsivat siitä, mitä olimme tekemässä. Sisimmässäni heräsi halu kokea tuo sama tunne.
Vuokraemäntämme avasi viimein ovensa eikä tiennyt hetkeen, mitä tekisi. Isä kertoi hänelle hiljaa, että haluaisimme laulaa hänelle ja että jos suinkin sopi, tulisimme mielellämme sisälle hänen asuntoonsa. Hän astui syrjään, ja me menimme sisään. Lauloimme kaikki joululaulut, jotka vain muistimme – sekä ne, joita olimme harjoitelleet, että ne, joita emme olleet harjoitelleet. Pian huoneessa vallitsi ihana tunnelma. Vaikka tiesimme, ettei vuokra-emäntämme kenties ymmärtäisi sanojen merkitystä, hän hymyili laulaessamme. Hän kertoi meille myös, että hän oli tuntenut itsensä yksinäiseksi ja että kun hän näki meidät yhdessä, hän kaipasi omaa perhettään. Ennen lähtöämme toivotimme hänelle hauskaa joulua ja onnellista uutta vuotta. Hän kiitti meitä, ja me palasimme huoneeseemme.
Kun sinä iltana yritin saada unta, pohdin sitä, mitä oli tapahtunut. Mieleeni juolahti, että todellista joululahjaa ei välttämättä osteta kaupasta tai edes valmisteta itse, vaan se on loppujen lopuksi asenne ja halu tehdä voitavamme tehdäksemme lähimmäisemme onnellisiksi. Oivalsin, että parhaaseen lahjaan, mitä voimme antaa jouluna, ei tarvita paljon rahaa, vaan se on rakkauden lahja.
Sinä iltana tiesin, että meidän perheemme oli tuntenut joulun hengen tekemällä pienen palveluksen yksinäiselle naapurille.
Kuvitus Dilleen Marsh