Miksi minä?
Vastoinkäymiset opettivat minua olemaan murehtimatta tätä kysymystä – tai mitään muutakaan, millä ei ole todellisuudessa väliä.
Miksi minä? Miksi nyt? Olin juuri palannut kotiin kilpailtuani Kaliforniassa pidetyssä suuressa ratsastuskilpailussa ja olin kykyjeni huipulla maastoesteratsastuksessa. Koulu, pianotunnit ja mehiläisten luokan toiminta pitivät minut kiireisenä. Tein kaikkea sitä, mitä minut oli opetettu tekemään, ja ajattelin, että elämäni oli lähestulkoon niin täydellistä kuin se voi koskaan olla. Sitten se muuttui.
Koettelemus
Olin nyt sairaalavuoteessa niin sairaana, etten edes jaksanut avata silmiäni. Minulla oli diagnosoitu akuutti lymfoblastinen leukemia. Sairastuin vain neljän vuoden kuluttua siitä, kun äitini oli kuollut samanlaiseen syöpään. Olin rankassa solunsalpaajahoidossa syövän hävittämiseksi, ja lääkärit sanoivat, että minun täytyisi saada solunsalpaajia kahden ja puolen vuoden ajan, jotta varmistettaisiin, että syöpä oli kokonaisuudessaan hävinnyt. En kyennyt ymmärtämään, miksi minä ja miksi nyt.
Pian sain tietää, ettei syöpädiagnoosi ollut ainoa edessäni oleva haaste. Yksi leukemian hoitoon käytetyistä lääkkeistä on steroidi, jota annetaan erittäin suurina annoksina. Se tuhoaa hyvin tehokkaasti leukemiasoluja, mutta on olemassa pieni vaara, että se voi etenkin teini-ikäisillä tytöillä johtaa avaskulaariseen nekroosiin (tilaan, jossa lähellä niveliä oleva luu kuolee). Lääkäreideni mielestä minä, joka olin 12-vuotias, olin niin nuori, ettei niin kävisi. Kuitenkin kuukauden kuluessa siitä kun olin aloittanut solunsalpaajahoidon, steroidit ehtivät tuhota suurimman osan suurista nivelistäni ja osia selkärangastani. Kärsin jatkuvasta kivusta. Neljä kuukautta sen jälkeen kun leukemia oli todettu, olin ensimmäisessä lonkkaleikkauksessa, jossa yritettiin korjata steroidien aikaansaamia vaurioita ja vähentää kipua. Leikkaus ei sujunut niin hyvin kuin olin toivonut, ja ortopedini kertoi minulle, etten luultavasti koskaan enää ratsastaisi. Suunnittelemaani tulevaisuutta ei yhtäkkiä enää ollutkaan.
Olin hyvä oppilas ja nautin todella koulunkäynnistä. Nyt en voinut käydä koulua enkä edes mennä ulos ihmisten joukkoon, sillä solunsalpaajahoito oli tuhonnut immuunijärjestelmäni. Sen sijaan pysyttelin kotona äitipuoleni kanssa. Siinä vaiheessa ajattelin, että tilanne oli melko paha, mutta se paheni.
Puoli vuotta lonkkaleikkaukseni jälkeen minun oli mentävä uuteen lonkkaleikkaukseen, koska ensimmäinen ei ollut onnistunut. Olin pyörätuolissa, sillä käveleminen oli liian kivuliasta. Olin ehdottoman varma siitä, etten enää ratsastaisi, ja nyt olin huolissani siitä, kykenisinkö enää edes kävelemään. Eläminen sairaana, jatkuvissa kivuissa ja pyörätuoliin tuomittuna ei tuntunut minusta kovinkaan mukavalta.
Rukoukset
Rukoilin taivaallista Isääni ja tiedän, että monet muut ihmiset rukoilivat myös puolestani. Kaikissa koettelemuksissani rukoilin, että parantuisin, että niveleni toipuisivat ja ettei minun tarvitsisi käydä enää lopuissa solunsalpaajahoidoissa. Tunsin, ettei rukouksiini vastattu, koska minun piti edelleenkin käydä joka viikko Alkeisyhdistyksen lastensairaalassa Salt Lake Cityssä solunsalpaajahoidoissa. Minulla oli yhä kipuja. Ja olin yhä pyörätuolissa. Yhdessä vaiheessa aloin ajatella, että vanhempani olivat hulluja uskoessaan Jumalaan, joka ei edes kuunnellut pientä sairasta tyttörukkaa.
Vuosia aiemmin uskoani oli koeteltu samalla tavoin, kun olin rukoillut, että äitini paranisi. Hänellä oli koko ajan happilaite, eikä hän jaksanut kävellä edes talon ympäri. Rukoilin ja toivoin ja rukoilin lisää, että hän kokisi ihmeparantumisen. Sitä ei kuitenkaan tapahtunut. Hänen kuoltuaan opin, että me voimme rukoilla mitä haluamme niin paljon kuin haluamme, mutta meidän pitää rukoilla oikeita asioita – rukoilla, että Herran tahto tapahtuisi – jotta rukouksiimme vastattaisiin.
Muistaessani tämän opetuksen muutin ”Paranna minut” -rukoukseni rukoukseksi ”Taivaallinen Isä, haluaisin todella, että nämä koettelemukset olisivat ohi, mutta minä hyväksyn Sinun tahtosi”. Heti kun muutin rukouksiani, huomasin kykeneväni kestämään solunsalpaajahoidot helpommin ja asenteeni parani. Se oli vasta alku siunauksiin ja rukouksiini ja kysymyksiini saamiini vastauksiin.
Isäni ja isoisäni antoivat minulle monia pappeuden siunauksia. Aina kun minun oli mentävä leikkaukseen, pyysin siunauksen. Siunaukset auttoivat minua ja perhettäni suhtautumaan leikkaukseen levollisesti. Kerran minulla oli kova kuume, ja meidän täytyi lähteä sairaalaan. Ennen lähtöämme sain siunauksen isältäni ja yhdeltä naapurilta. Siinä vaiheessa kun ajoimme ensiavun ovelle, kuumeeni oli poissa eikä minun tarvinnut jäädä yöksi sairaalaan. Tiedän, että pappeuden voima on lahja rakastavalta taivaalliselta Isältä.
Opetukset
Yksi hetki, joka pysyy aina mielessäni, oli päivänä, jolloin tulin kotiin sairaalasta sen jälkeen kun minulla oli todettu leukemia. Nuoret naiset ja Apuyhdistyksen sisaret olivat siirtäneet tavarani kellarikerroksesta alakerran huoneeseen, niin että olisin lähempänä vanhempiani eikä minun tarvitsisi käyttää portaita. He olivat siivonneet ja koristelleet huoneen tehden siitä minulle hienon asuinpaikan sairastaessani. Perheeni hyväksi tehtiin monia muitakin palvelutempauksia. Alussa minun oli vaikeaa ottaa vastaan palveluksia. Kun ihmiset palvelivat minua, minusta alkoi tuntua, etten pystynyt tekemään mitään itse. Opin kuitenkin pian, että on ihan sopivaa pyytää apua. Kun aloin voida paremmin, aloin etsiä tilaisuuksia palvella enemmän muita ihmisiä. Nyt yritän palvella mahdollisimman paljon. Minusta tuntuu hyvältä, kun palvelen muita. Olen oppinut ymmärtämään, että kun annan muiden palvella minua, annan heidän tuntea samoja hyviä tunteita.
Olen oppinut ajattelemaan enemmän tulevaisuutta ja valintojani, koska olin niin lähellä kuolemaa. Koulussa kuulin tyttöjen valittavan sitä, kuinka heillä oli ”tukka huonosti” -päivä. Kun istuin kirkkaanpinkissä pyörätuolissani peruukki päässä, ajattelin: ”Teillä sentään on tukka!” Tytöt valittivat myös sitä, miten heidän jalkojaan särki, kun he kävelivät korkeakorkoisissa kengissä. Ajattelin itsekseni: ”Te sentään pystytte kävelemään.” Nyt yritän keskittyä enemmän kokonaiskuvaan enkä pieniin asioihin, joista olin ennen huolissani.
Muutaman viime vuoden aikana olen oppinut monia muita asioita, koska siunauksenani on ollut leukemia ja solunsalpaajahoidon tuomat ongelmat. Olen päässyt lähemmäksi taivaallista Isääni. Todistukseni on vahvistunut. Ja olen oppinut, mikä on todella tärkeää. Olen oppinut arvostamaan kaikkia pieniä asioita, joita ihmiset tekevät hyväkseni. Olen nyt toipumassa, minulla on vähemmän kipuja ja olen vähitellen saamassa takaisin jonkin verran nivelteni liikkuvuutta. Paranemiseni edetessä saan edelleen siunauksia ja oppimiskokemuksia.
Miksi siis minä? Miksi nyt? En esitä enää noita kysymyksiä, koska kasvoin hengellisesti koettelemuksissani. Olen saanut selville, kuka todella olen, koska Herra rakasti minua niin paljon, että antoi minun kokea vastoinkäymisiä ja niiden mukanaan tuomia siunauksia.
Valokuvat Quigleyn perheen luvalla, ellei toisin ole mainittu; oikealla: valokuva Matthew Reier.
Elizabeth soitti oboeta yleisessä Nuorten Naisten kokouksessa tämän vuoden maaliskuussa (kokouksen voi katsoa osoitteessa www.generalconference.lds.org).
Oikealla ylhäällä: valokuva Craig Dimond