Ensimmäisen presidenttikunnan sanoma
Kotiin jouluksi
Kuulin erään laulun ensimmäisen kerran pikkupoikana – laulun joulusta ja kodista. Silloin elettiin sota-aikaa, jolloin monet ihmiset olivat poissa kotoaan ja perheensä luota – synkkää aikaa niille, jotka pelkäsivät, etteivät tapaisi enää rakkaitaan tässä elämässä. Muistan, mitä itse ajattelin kodista ja perheestä kävellessäni erään talon ohi matkalla kouluun joulun aikaan ja nähdessäni ikkunaan ripustetun pienen lipun, jossa oli kultainen tähti. Talo oli erään koulutoverini koti. Tytön veli, joka ei ollut paljonkaan minua vanhempi, oli saanut surmansa sodassa. Tunsin hänen vanhempansa ja tunsin jotakin siitä, mitä he kokivat. Matkalla koulusta kotiin olin kiitollinen siitä, että saatoin odottaa iloista tervetulotoivotusta, jonka tiesin odottavan minua.
Kun joulun aikaan avasin olohuoneessamme radion, kuulin sanat ja sävelen, jotka yhä kaikuvat mielessäni. Tuon laulun muutamat säkeet koskettivat sydäntäni kaipauksella perheen pariin. Asuin vanhempieni ja veljieni kanssa onnellisessa kodissa, joten tiesin jollakin tavoin, että kaipauksessa, jota tunsin, oli kyse enemmästä kuin siitä, että olin siinä talossa tai siinä perheessä, jossa silloin elin. Se oli kaipausta johonkin tulevaan paikkaan ja elämään, jopa parempaan kuin koin tai olin vielä kuvitellut.
Laulun säe, jonka muistan parhaiten, kuuluu seuraavasti: ”Tulen kotiin jouluksi / Vaikka vain unelmissani.”1 Talo, jossa koristelin joulukuusta äitini ja isäni kanssa noina lapsuuteni onnellisina päivinä, on yhä pystyssä ja suurimmaksi osaksi entisellään. Kävin siellä muutama vuosi sitten ja koputin oveen. Oven avasivat vieraat ihmiset. He antoivat minun astua asuntoon, jossa radio oli ollut ja jossa perheemme oli kokoontunut joulukuusen ympärille.
Tajusin silloin, ettei sydämeni halu ollut olla talossa. Se oli olla perheeni kanssa, ja se oli halu olla rakkauden ja Kristuksen valon ympäröimä jopa suuremmassa määrin kuin pieni perheemme oli kokenut lapsuuteni kodissa.
Iankaikkisen rakkauden kaipuu
Se, mitä me kaikki kaipaamme sydämessämme joulun aikaan ja aina, on tuntea, että rakkaus on sitonut meidät yhteen suloisella varmuudella siitä, että se voi kestää ikuisesti. Se on lupaus iankaikkisesta elämästä, jota Jumala on kutsunut suurimmaksi lahjaksi lapsilleen (ks. OL 14:7). Sen ovat tehneet mahdolliseksi Hänen rakkaan Poikansa meille antamat lahjat: Vapahtajan syntymä, sovitus ja ylösnousemus. Vapahtajan elämän ja palvelutyön ansiosta meillä on varmuus siitä, että me voimme olla yhdessä toisiamme rakastaen ja elää ikuisesti perheissä.
Kaipuu päästä kotiin on meissä synnynnäistä. Se ihana unelma ei voi tulla todeksi ilman suurta uskoa – niin suurta, että Pyhä Henki johtaa meidät tekemään parannuksen, ottamaan kasteen ja tekemään ja pitämään pyhiä liittoja Jumalan kanssa. Se usko edellyttää kuolevaisen elämän koettelemusten kestämistä urheasti. Silloin taivaallinen Isämme ja Hänen rakas Poikansa voivat tuonpuoleisessa elämässä toivottaa meidät tervetulleiksi tuohon unelmiemme kotiin.
Jo tässä elämässä me voimme saada varmuuden siitä, että tuo päivä tulee, ja tuntea jotakin niistä iloista, joita koemme, kun viimein saavumme kotiin. Vapahtajan syntymäjuhlan viettäminen jouluna antaa meille erityisiä tilaisuuksia kokea noita iloja tässä elämässä.
Luvatun ilon löytäminen
Kuolema on vienyt monilta meistä rakkaita. Ympärillämme saattaa olla ihmisiä, jotka pyrkivät hävittämään uskomme evankeliumiin ja Herran lupauksiin iankaikkisesta elämästä. Joitakuita meistä huolettaa sairaus ja köyhyys. Muilla voi olla riitaa perheessä tai ei perhettä lainkaan. Silti voimme pyytää Kristuksen valoa loistamaan yllemme ja sallimaan meidän nähdä ja tuntea jotakin siitä luvatusta ilosta, joka odottaa meitä.
Kun esimerkiksi keräännymme tuohon taivaalliseen kotiin, ympärillämme on niitä, jotka ovat saaneet anteeksi kaikki synnit ja jotka ovat antaneet anteeksi toisilleen. Voimme maistaa jotakin tuosta ilosta nyt, etenkin silloin kun muistamme Vapahtajan lahjat meille ja juhlimme niitä. Hän tuli maailmaan Jumalan Karitsaksi, maksamaan kuolevaisuudessa taivaallisen Isänsä lasten kaikki synnit, niin että kaikki voisivat saada anteeksi. Jouluna tunnemme suurempaa halua muistaa Vapahtajan sanat ja pohdiskella niitä. Hän antoi meille varoituksen, ettemme voi saada anteeksi, ellemme anna anteeksi muille (ks. Matt. 6:14–15). Sitä on usein vaikea tehdä, joten teidän pitää rukoilla apua. Tuo apu anteeksiantoon tulee useimmiten silloin kun teidän annetaan huomata, että olette aiheuttaneet yhtä paljon tai enemmänkin tuskaa kuin olette saaneet osaksenne.
Kun toimitte tuon vastauksen mukaan, jonka saitte rukoillessanne voimaa antaa anteeksi, tunnette taakan kohoavan harteiltanne. Kaunan kantaminen on raskas taakka. Kun annatte anteeksi, tunnette anteeksisaamisen iloa. Tänä jouluna voitte antaa ja saada anteeksiannon lahjan. Kokemanne onnentunne on välähdys siitä, mitä voimme tuntea yhdessä kotona iankaikkisessa kodissamme, jonne kaipaamme.
Antamisen ilon tunteminen
Toisenkin välähdyksen tuosta ilontäyteisestä tulevasta kodistamme voimme nähdä helpommin jouluna. Se on anteliaasta sydämestä antamisen tunne. Sitä voi kokea, kun tunnemme muiden tarpeet syvemmin kuin omamme ja kun tajuamme, kuinka antelias Jumala on ollut meille.
Siitä, että näkee muiden ystävällisyyden jouluna, on apua. Kuinka monta kertaa olette menneet jättämään ovelle lahjan toivoen, ettei teitä huomattaisi, ja olettekin huomanneet, että siellä on jo enemmän kuin yksi nimetön lahja? Oletteko tunteneet kuten minä kehotuksen auttaa jotakuta muuta ja huomanneetkin, että se, mitä teitä innoitettiin antamaan, oli täsmälleen sitä, mitä joku juuri sillä hetkellä tarvitsi? Se on suurenmoinen vakuutus siitä, että Jumala tietää kaikki tarpeemme ja luottaa siihen, että täytämme muiden ympärillämme olevien tarpeet.
Jumala lähettää meille noita viestejä luottavaisemmin jouluna, koska Hän tietää meidän vastaavan, sillä sydämemme on herkempi Vapahtajan esimerkille ja Hänen palvelijoidensa sanoille. Jouluna olemme todennäköisemmin lukeneet äskettäin kuningas Benjaminin sanat ja ne ovat koskettaneet meitä. Hän opetti kansalleen ja opettaa meille, että saamamme anteeksiannon ylenpalttisen lahjan pitäisi herättää meissä ylitsevuotavaa anteliaisuutta muita kohtaan:
”Ja katso, juuri tällä hetkellä te olette huutaneet avuksi hänen nimeään ja pyytäneet syntejänne anteeksi. Ja onko hän sallinut teidän pyytää turhaan? Ei; hän on vuodattanut Henkensä teidän päällenne ja on saanut teidän sydämenne täyttymään ilosta ja on saanut teidän suunne mykistymään, niin että ette ole löytäneet sanoja; niin tavattoman suuri oli ilonne.
Ja nyt, jos Jumala, joka on luonut teidät ja josta te olette riippuvaisia elämänne ja kaiken sen suhteen, mitä teillä on ja mitä te olette, suo teille mitä oikeaa pyydättekin uskossa, uskoen saavanne, oi kuinka teidän silloin pitäisikään antaa toisillenne siitä omaisuudesta, jota teillä on.
Ja jos te arvostelette ihmistä, joka anoo teiltä omaisuuttanne, jotta ei menehtyisi, ja tuomitsette hänet, kuinka paljon oikeudenmukaisempi tuleekaan olemaan teidän tuomionne siitä, että pidätätte itsellänne omaisuutenne, joka ei kuulu teille vaan Jumalalle, jolle teidän henkennekin kuuluu; ettekä te kuitenkaan ano mitään ettekä tee parannusta siitä, mitä olette tehneet.
Minä sanon teille: Voi sitä ihmistä, sillä hänen omaisuutensa katoaa hänen mukanaan; ja nyt, minä sanon tämän niille, jotka ovat rikkaita, mitä tulee tämän maailman tavaraan.” (Moosia 4:20–23.)
Olette jo tunteneet almujen antamisen ja niiden saamisen ilon. Tuo ilo tässä elämässä on välähdys siitä, mitä tulemme tuntemaan tulevassa elämässä, jos olemme anteliaita täällä, koska uskomme Jumalaan. Vapahtaja on suuri esikuvamme. Jouluna me pohdimme taas, kuka Hän on ja millaista anteliaisuutta Hän osoitti meille tullessaan maailmaan Vapahtajaksemme.
Jumalan Poikana, joka syntyi Marialle, Hänellä oli voima vastustaa kaikkea kiusausta syntiin. Hän eli täydellisen elämän, niin että Hän voisi olla ääretön uhri, tahraton Karitsa, joka oli luvattu maailman luomisesta alkaen (ks. Ilm. 13:8). Hän kärsi meidän syntiemme ja taivaallisen Isän lasten kaikkien syntien syyllisyyden tuskan, jotta me voisimme saada anteeksi ja mennä kotiin puhtaina.
Hän antoi meille tuon lahjan, jonka hintaa emme kykene käsittämään. Se oli lahja, jota Hän itse ei tarvinnut. Hän ei tarvinnut anteeksiantoa. Ilo ja kiitollisuus, joita tunnemme Hänen lahjastaan nyt, moninkertaistuvat ja kestävät ikuisesti, kun kunnioitamme ja palvelemme Häntä taivaallisessa kodissamme.
Joulun aika kannustaa meitä muistamaan Häntä ja Hänen ääretöntä anteliaisuuttaan. Hänen anteliaisuutensa muistaminen auttaa meitä tuntemaan innoitusta, että on joku, joka tarvitsee apuamme, ja reagoimaan siihen, ja se auttaa meitä näkemään Jumalan ojentavan meille kätensä, kun Hän lähettää jonkun avuksemme, kuten Hän niin usein tekee. Jumalan innoittaman anteliaisuuden jakaminen ja saaminen tuo iloa, etenkin jouluna.
Hänen valonsa siunaamina
Vielä yhden välähdyksen taivaasta näkee helpommin joulun aikaan. Se koskee valoa. Taivaallinen Isä käytti valoa ilmoittaessaan Poikansa, Vapahtajamme, syntymästä (ks. Matt. 2; 3. Nefi 1). Uusi tähti näkyi sekä itäisellä että läntisellä pallonpuoliskolla. Se johti tietäjät Betlehemin lapsen luo. Jopa jumalaton kuningas Herodes tunnisti merkin ja pelkäsi sitä, koska hän oli syntinen. Tietäjät riemuitsivat Kristuksen syntymästä, Hänen, joka on Maailman Valo ja Elämä. Kolmen päivän valoisuus ilman pimeyttä oli merkki, jonka Jumala antoi Lehin jälkeläisille julistamaan Poikansa syntymää.
Me muistamme jouluna paitsi valon, joka ilmoitti Kristuksen syntymästä maailmaan, myös valon, joka tulee Häneltä. Monet ovat todistaneet tuosta valosta. Paavali todisti nähneensä sen tiellä Damaskokseen:
”Näin, miten taivaasta leimahti aurinkoakin kirkkaampi valo minun ja matkatovereideni ympärille.
Me kaikki kaaduimme maahan, ja minä kuulin äänen sanovan heprean kielellä: ’Saul, Saul, miksi vainoat minua? Paha sinun on potkia pistintä vastaan.’
Minä kysyin: ’Herra, kuka sinä olet?’ Herra sanoi: ’Minä olen Jeesus, jota sinä vainoat.’” (Ap. t. 26:13–15.)
Nuori Joseph Smith todisti nähneensä ihmeellisen valon lehdossa Palmyrassa New Yorkissa palautuksen alussa:
”Juuri tämän suuren hädän hetkellä minä näin valopatsaan aivan pääni yläpuolella, aurinkoa kirkkaamman, ja se laskeutui vähitellen, kunnes se lankesi minuun.
Heti sen ilmestyessä havaitsin itseni vapautetuksi minua kahlinneesta vihollisesta. Valon levätessä päälläni näin kahden Persoonan, joiden hohdetta ja kirkkautta on mahdoton kuvata, seisovan yläpuolellani ilmassa. Toinen heistä puhui minulle kutsuen minua nimeltä ja sanoi osoittaen toista: Tämä on minun rakas Poikani. Kuule häntä!” (JS–H 16–17.)
Sellainen valo on nähtävissä taivaallisessa kodissamme. Se tuo silloin meille iloa. Silti jo tässä elämässä teitä on siunattu osalla tuota suurenmoista kokemusta Kristuksen valon ansiosta. Jokainen maailmaan syntynyt ihminen saa tuon valon lahjana (ks. Moroni 7:16). Ajatelkaa hetkiä, jolloin olette saaneet kokemuksen, joka saa teidät todistamaan, että Kristuksen valo on todellista ja kallisarvoista. Tunnistatte tästä ihanan vakuuttavasta pyhien kirjoitusten kohdasta, että tuo valo on johdattanut teitä:
”Ja se, mikä ei rakenna, ei ole Jumalasta ja on pimeyttä.
Se, mikä on Jumalasta, on valoa; ja se, joka ottaa vastaan valoa ja pysyy Jumalassa, saa lisää valoa; ja se valo kirkastuu kirkastumistaan täyteen päivään saakka.
Ja – – minä sanon sen, jotta te saisitte tietää totuuden, jotta voisitte karkottaa pimeyden keskuudestanne.” (OL 50:23–25.)
Maailmassa, jota syntiset kuvat ja epärehelliset viestit pimentävät, teitä on siunattu niin, että tunnistatte helpommin valon ja totuuden välähdykset. Olette itse oppineet, että valo kirkastuu, kun otatte sen vastaan iloiten. Se kirkastuu kirkastumistaan täyteen päivään saakka, jolloin me olemme valon Lähteen seurassa.
Se valo on helpompi erottaa jouluna, kun me todennäköisemmin rukoilemme tietääksemme, mitä Jumala haluaisi meidän tekevän, ja luemme todennäköisemmin pyhiä kirjoituksia ja olemme siksi alttiimpia lähtemään Herran asialle. Kun annamme anteeksi ja tunnemme anteeksiantoa, kun nostamme hervonneita käsiä (ks. OL 81:5), meitä itseämme nostetaan edetessämme kohti valon Lähdettä.
Muistatte, että Mormonin kirjassa kuvataan loistavaa aikaa, jolloin Vapahtajan uskolliset opetuslapset heijastivat Hänen valoaan muiden nähtäväksi (ks. 3. Nefi 19:24–25). Me käytämme valoja juhliaksemme joulun aikaa. Palvellessamme Vapahtajaa ja ollessamme Hänen palveluksessaan saamme valoa omaan elämäämme ja tuomme sitä ympärillämme olevien elämään.
Voimme luottavaisina asettaa tavoitteen tehdä tästä joulusta kirkkaamman kuin edellisestä ja jokaisesta seuraavasta vuodesta vielä kirkkaamman. Kuolevaisuuden koetukset voivat käydä vaikeammiksi, mutta meille pimeyden ei tarvitse lisääntyä, jos keskitämme katseemme ainoastaan valoon, joka virtaa yllemme seuratessamme Mestaria. Hän johdattaa meitä ja auttaa meitä kulkemaan polulla, joka johtaa ylöspäin kaipaamaamme kotiin.
On ollut hetkiä, usein jouluna, jolloin olemme tunteneet jotakin siitä, mitä tulemme kokemaan, kun viimein tulemme kotiin Isän luo, joka rakastaa meitä ja vastaa rukouksiimme, ja Vapahtajan luo, joka on valaissut elämämme ja kohottanut meitä.
Todistan, että Hänen vuokseen voitte olla varmoja siitä, että voitte paitsi mennä kotiin jouluna myös elää ikuisesti perheen kanssa, jota rakastatte ja jonka jäsenet rakastavat toisiaan.
Valokuvakuvitus Steve Bunderson; Kristuksen syntymä, © Gemaldegalerie, Dresden, Saksa/A.K.G. Berlin/Superstock; valokuva piikkipaatsamasta Lana Leishman
Del Parsonin teos Kristuksen syntymä ilmoitetaan paimenille
Kuvitus Paul Mann