Miksi minun pitää olla täällä?
Megan Robinson, Utah, USA
Viikko ennen joulua vuonna 2007 kaksi lapsistani sairastui kurkku- ja korvatulehdukseen. Viisivuotias Jacob valitti koko matkan mennessämme apteekkiin hakemaan lääkkeitä, ja vuoden ja seitsemän kuukauden ikäinen Beth halusi vain olla sylissä.
Kun saavuimme apteekkiin, näimme reseptitiskillä pitkän jonon asiakkaita. Jacobin nykiessä jalkaani ja valittaessa korvaansa Beth vääntäytyi pois sylistäni. Luulin hänen pysyvän vieressäni, mutta heti kun hän pääsi vapaaksi, hän juoksi suoraan erään iäkkään miehen luo, joka istui jonon vieressä olevalla penkillä.
Mies katseli lattiaa pää käsien varassa. Huusin Bethin perään, koska en halunnut lähteä jonosta, mutta hän meni kuitenkin miehen luo ja kumartui virnistäen ja kikattaen katsomaan tämän kasvoja.
Sitten lähetin Jacobin hakemaan Bethiä. Poika tarttui Bethiä kädestä ja yritti vetää hänet pois miehen luota, mutta Beth kieltäytyi lähtemästä. Sitten hän alkoi työntää miestä otsasta saadakseen tämän kohottamaan päänsä. Levottomuuteni kasvaessa Beth otti solmimatta jääneet kenkänsä jaloistaan ja työnsi ne miehen syliin. Mies suoristautui ja hymyili.
”Beth!” minä kutsuin.
”Ei hätää”, mies sanoi väsyneellä äänellä. ”Minä sidon hänen kengännauhansa.”
Minua alkoi vähän hermostuttaa, kun mies alkoi panna kenkiä Bethin jalkaan. Kun hän oli tehnyt sen, hän kietoi kätensä Bethin ympärille ja suukotti tätä päälaelle. Hän ei pitänyt mitään kiirettä päästää Bethiä, joten lähdin nopeasti jonosta pelastamaan tyttäreni tämän vieraan ihmisen käsistä.
Tullessani lähelle huomasin, että miehellä oli kyyneleet silmissä. Huolestuneena istuuduin hänen viereensä.
”Minun täytyy kertoa teille jotakin”, mies sanoi tuijottaen suoraan eteensä. ”Vaimoni kuoli vain kuukausi sitten, ja noin tunti sitten sain kuulla, että minulla on parantumaton syöpä. Tulin tänne hakemaan lääkettä, ja olen miettinyt elämääni ja ajatellut, että taidan päättää päiväni. En uskonut, että kestäisin joulunajan ja syöpäkivut ilman rakasta vaimoani.”
Hän sanoi rukoilleensa ja pyytäneensä Jumalalta: ”Jos minun pitää jostakin syystä olla täällä, Sinun on parasta puhua nyt, tai menen kotiin ja päätän kaiken.” Ennen kuin hän oli ehtinyt edes sanoa aamenen, Beth alkoi häiritä häntä ja kutsua häntä ukiksi.
”Nyt tiedän, miksi minun pitää olla täällä kauemmin”, hän sanoi. ”Minun pitää pysyä täällä lastenlasteni takia. He tarvitsevat minua.”
Kiedoin käteni hänen ympärilleen enkä voinut olla itkemättä. Sitten hain lääkkeemme. Beth, joka oli vain hetkeä aiemmin vaikuttanut kovin sairaalta, suukotti miestä poskelle ja hyppeli pois Jacobin ja minun kanssani kättään heiluttaen ja hyvästellen: ”Hei hei, ukki.”
En kysynyt miehen nimeä, mutta en koskaan unohda, että jopa pieni tyttö, joka häiritsee vanhaa miestä, voi olla vastaus rukoukseen.