Rukous linja-autossa
Kirjoittaja asuu Meksikossa.
Sofía oli melkein kahdeksanvuotias. Hän valmistautui menemään kasteelle. Hän oppi paljon tärkeitä asioita. Yksi asia, josta hänelle oli puhuttu, oli rukous. Hän tiesi, että hän voisi rukoilla taivaallista Isää milloin tahansa. Hän tiesi, että hän voisi rukoilla missä vain.
Kerran Sofía ja hänen äitinsä päättivät käydä katsomassa Sofían isää tämän työpaikalla. Sinne oli pitkä matka. Sofían isä oli työssä toisessa kaupungissa. Heidän pitäisi matkustaa linja-autolla, sitten pakettiautolla ja sitten taksilla.
Linja-automatkalla Sofía nukahti. Hän heräsi, kun hän kuuli vauvan itkua. Linja-autoon oli noussut eräs äiti ja isä, joilla oli vauva. Vauva oli sairas ja itki kovaan ääneen. Vauvan vanhemmat näyttivät huolestuneilta.
Sofían kävi sääli vauvaa. Hänen kävi sääli vauvan vanhempiakin. Sitten hän sai ajatuksen. Hän kuiskasi äidin korvaan: ”Voisinko minä pitää rukouksen ja pyytää, että taivaallinen Isä siunaa vauvaa?”
”Tietenkin”, äiti sanoi hymyillen.
Sofía painoi päänsä ja piti ääneti rukouksen. Hän rukoili hartaasti. Hän pyysi taivaallista Isää siunaamaan vauvaa. Hän pyysi, että taivaallinen Isä auttaisi vauvaa voimaan paremmin ja lopettamaan itkemisen.
Sofía tiesi, ettemme me aina saa sitä, mitä rukoilemme. Hän tiesi myös, ettei rukouksiimme vastata aina heti. Mutta vähän ajan päästä vauva rauhoittui. Sitten vauva lakkasi itkemästä. Se näytti voivan paremmin. Vauvan vanhemmat eivät näyttäneet enää niin huolestuneilta.
Sofíalla oli sisimmässään lämmin ja onnellinen tunne. Hän oli iloinen vauvan puolesta – ja vauvan vanhempien puolesta. Hän tiesi, että taivaallinen Isä oli kuullut hänen rukouksensa.