Voisinko tunnustaa?

Julkaistaan nimettömänä

Kun istuin vastapäätä vaarnan johtokunnan jäsentä, sydämeni alkoi jyskyttää. Minua oli hermostuttanut siitä saakka kun vaarnan kirjuri oli soittanut ja sopinut tapaamisen. Tietäisikö hän, etten ollut kelvollinen palvelemaan?

Olin päättänyt, että jotkin synnit olisi helpompaa viedä Jumalan tuomioistuimen eteen kuin tunnustaa täällä maan päällä, ja ajattelin, että olisi itsekästä paljastaa sellaista, mikä toisi tuskaa tai häpeää vaimolleni. Minun oli parempi selviytyä niistä itse ja elää taakkani kanssa. Ainoa ongelma oli, etten pystynyt selviytymään niistä itse.

Istuin paikallani, kun neuvonantaja vaarnan johtokunnassa esitti palvelukutsun. Hän kysyi: ”Veli, otatko vastaan tämän tehtävän?” Kuinka halusinkaan huudahtaa: ”Kyllä!” Sen sijaan kuulin itseni sanovan miltei vastoin tahtoani: ”Minä en voi. Minun pitää selvittää joitakin syntejä.”

Pelko ja helpotus täyttivät heti mieleni, kun tunnustin synnin yleisluonteisesti. Hän kysyi, olinko puhunut piispani kanssa. ”En.” Vaimoni kanssa? ”En.” Hän kätteli minua ja sanoi hymyillen olevansa ylpeä siitä, että olin tunnustanut, ja neuvoi minua puhumaan piispan ja vaimoni kanssa.

Minä tottelin ja kerroin ensin vaimolleni – ja poistin siten suurimman pelkoni. Hän rakasti minua silti! Toki hän oli järkyttynyt, ja meidän pitäisi selvittää joitakin asioita, mutta hän rakasti minua ja kannusti minua käymään piispan luona.

Kun menin tapaamaan piispaa, hän otti minut heti vastaan toimistossaan. Yritin pukea sanoiksi sen, miksi olin siellä, mutta se oli vaikeaa. Koska olin salannut syntini niin kauan, tiesin hädin tuskin, mistä aloittaa. Hän kannusti minua lempeästi kertomaan kaiken. Selitin syntini yleisluonteisesti ja pyysin aikaa valmistautua antamaan täyden selonteon rikkomuksistani. Hän suostui siihen heti.

Minun oli edelleenkin tehtävä täysi tunnustus, mutta tunsin maailman painon kohoavan harteiltani. Tunsin myös uutta toivoa vapaudesta – että viimeinkin vapautuisin tästä taakasta.

Seuraavat viikot vietin rukoillen, pyhiä kirjoituksia lukien ja laatien omaa selontekoani esitettäväksi sekä piispalleni että taivaalliselle Isälleni. Esitin ensin luetteloni taivaalliselle Isälle särkynein sydämin ja murtunein mielin osoittaakseni Hänelle, että olin pahoillani ja että minulla oli vilpitön halu muuttua. Sovin uuden tapaamisen piispan kanssa ja esitin hänelle luetteloni kokonaisuudessaan. Hän ei rypistänyt otsaansa, ei huutanut eikä nuhdellut minua vaan sen sijaan halasi minua lujasti. Hän antoi minun tuntea rakkautensa ja Herran rakkauden ja ilmoitti minulle, että olin nyt todellisen parannuksenteon tiellä. Tiesin, että se oli totta.

Syntieni tunnustamisesta, mikä oli ollut aiemmin suurin pelkoni, tuli yksi elämäni ihanimmista kokemuksista. Se oli minulle ensimmäinen askel kohti sitä, että todella ymmärtäisin Jeesuksen Kristuksen sovituksen lahjan ja parantavan voiman.