Apu löytyi
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
Kello oli yli puolenyön, mutta Tate tiesi, että oli aika puhua.
”Taivaallinen Isä, nyt rukoilen näin, ohjaa ja suojaa mua päivittäin” (Children’s Songbook, s. 19).
Tate makasi hereillä pimeässä ja räpytteli kyyneleitä silmistään. Hän oli rukoillut apua, mutta tuntui siltä kuin hänen päällään olisi raskas musta pilvi, joka esti Henkeä lähestymästä.
”Entä jos en koskaan unohda sitä hirveää televisio-ohjelmaa?” hän huolestui.
Muutama päivä aiemmin hän oli saanut läksynsä tehtyä hyvissä ajoin ja avannut television. Mutta hän ei ollut odottanut näkevänsä televisiosta mitään sellaista. Tate oli niin järkyttynyt, että unohti sammuttaa television niin nopeasti kuin olisi pitänyt.
Se oli vahinko. Hän ei ollut tarkoittanut katsella sellaista kohtausta, mutta nyt hän ei voinut unohtaa sitä. Joskus se putkahti hänen ajatuksiinsa keskellä koulupäivää, ruokapöydän ääressä – jopa kirkossa. Sellaisina hetkinä hän oli iloinen, etteivät äiti ja isä osanneet lukea hänen ajatuksiaan. Taten vanhemmat olivat opettaneet hänelle, ettei hän saanut katsella kuvia alastomista ihmisistä. Hän tiesi, että he odottivat hänen myös välttävän väkivaltaisia televisio-ohjelmia, elokuvia ja videopelejä.
”Nyt tiedän, miksi”, Tate mutisi itsekseen.
Tate nousi vuoteesta ja polvistui jälleen rukoukseen. Mitä hän voisi tehdä?
”Taivaallinen Isä”, Tate kuiskasi. ”Auta, että voisin lakata ajattelemasta sitä, mitä minä näin.” Hän pyyhkäisi pois silmiinsä nousseet kyyneleet ja kuunteli. Hänen sydämensä sykki nopeammin. Hän arveli tuntevansa Pyhän Hengen innoituksen, mutta se ei ollut hänen haluamansa vastaus.
Hänen täytyisi kertoa vanhemmilleen.
”Miksi?” Tate ihmetteli. Ihan kuin hän olisi pikkulapsi, joka tassuttelisi vanhempiensa huoneeseen keskellä yötä. Ja kertoisi heille? Hänestä tuntui nololta ja hän tunsi voivansa taas huonosti.
Sitten hänen mieleensä tuli kirkkaana ajatus: Taivaallinen Isä haluaa hänen olevan onnellinen. Taivaallinen Isä haluaa, että hän tuntee jälleen Hengen läsnäolon, ajattelee hyviä asioita ja on rehellinen perhettään kohtaan. Hän haluaa erityisesti, että Tatesta tulee kelvollinen Aaronin pappeuden haltija muutaman kuukauden kuluttua, kun hän täyttää 12 vuotta. Tate ymmärsi, että jos hän pitäisi kiinni siitä, mitä hän oli nähnyt, ja pitäisi sen salassa, hän pysyisi onnettomana sen johdosta.
Tate tiesi tarvitsevansa apua – ja Pyhä Henki oli juuri kertonut hänelle, mistä hän löytäisi avun.
Tate katsoi vuoteensa vierellä olevan digitaalisen kellon pimeässä hehkuvia numeroita. Kello oli melkein yksi yöllä. Hän nousi vuoteesta ja kulki pitkin pimeää käytävää vanhempiensa makuuhuoneelle. Hän nieleskeli hermostuksissaan ja koputti oveen.
”Äiti? Isä?”
”Tate, sinäkö siellä?” kuului äidin uninen vastaus.
”Onko jokin hätänä?” isä kysyi.
”Joo”, Tate sanoi. ”Voidaanko me jutella? Ja voinko vaikka saada siunauksen?”
Isä sytytti yöpöytänsä lampun ja pyysi Tatea tulemaan huoneeseen. Ensimmäisen kerran päiväkausiin Tate tunsi olonsa lämpöiseksi, toiveikkaaksi ja keveäksi.
Kuvitus Mark Robison