Kesä isotäti Rosen luona
Presidentti Dieter F. Uchtdorf
toinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa
Kun kuljette omaa valoisaa opetuslapseuden polkuanne, rukoilen, että usko vahvistaa jokaista askelta matkanne varrella.
Rakkaat sisareni ja hyvät ystäväni, olen iloinen saadessani olla kanssanne tänään, ja olen kiitollinen siitä, että läsnä on myös rakas profeettamme, presidentti Thomas S. Monson. Presidentti, me rakastamme sinua. Meitä murehduttaa kolmen kallisarvoisen ystävän ja todellisen Herran apostolin poismeno. Me kaipaamme presidentti Packeria, vanhin Perryä ja vanhin Scottia. Me rakastamme heitä. Me rukoilemme heidän perheidensä ja ystäviensä puolesta.
Odotan aina innolla tätä konferenssikokousta – kaunis musiikki ja innoitettujen sisartemme neuvot tuovat Hengen vaikutusta runsain mitoin. Olen parempi ihminen saatuani olla seurassanne.
Kun pohdin, mitä minun pitäisi sanoa teille tänään, ajatukseni kääntyivät tapaan, jolla Vapahtaja opetti. On kiinnostavaa, kuinka Hän pystyi opettamaan mitä ylevimpiä totuuksia käyttämällä yksinkertaisia kertomuksia. Hänen vertauksensa saivat Hänen opetuslapsensa omaksumaan totuuksia sekä heidän mielellään että myös sydämellään ja yhdistämään iankaikkisia periaatteita jokapäiväiseen elämäänsä.1 Rakas presidenttimme Monson on myös mestari opettamaan henkilökohtaisten kokemusten avulla, jotka koskettavat sydäntä.2
Tänään minäkin esitän sanomani ilmaisemalla ajatuksiani ja tuntemuksiani erään kertomuksen muodossa. Pyydän teitä kuuntelemaan Hengen avulla. Pyhä Henki auttaa teitä löytämään itsellenne sanoman tästä vertauksesta.
Isotäti Rose
Kertomus on tytöstä nimeltä Eva. On kaksi tärkeää asiaa, jotka teidän on syytä tietää Evasta. Ensimmäinen on, että hän on tässä kertomuksessa 11-vuotias. Ja toinen on, että hän ehdottomasti ei halunnut mennä asumaan isotätinsä Rosen luo. Ei lainkaan. Ei missään tapauksessa.
Mutta Evan äiti oli menossa leikkaukseen, joka vaatisi pitkän toipumisen. Niinpä Evan vanhemmat olivat lähettämässä hänet viettämään kesää isotäti Rosen luo.
Evan mielessä oli tuhat syytä, miksi se oli huono ajatus. Ensinnäkin se tarkoittaisi, että hän olisi poissa äidin luota. Se tarkoittaisi myös lähtemistä pois perheen ja ystävien luota. Ja sitä paitsi hän ei edes tuntenut isotäti Rosea. Hänestä oli oikein mukavaa, kiitos vain kovasti, olla siellä, missä hän oli.
Mutta mikään määrä vastaansanomisia tai silmien pyörittämisiä ei voisi muuttaa tuota päätöstä. Niinpä Eva pakkasi matkalaukun ja lähti isänsä kanssa pitkälle ajomatkalle isotäti Rosen luo.
Siitä hetkestä kun Eva astui sisälle taloon, hän vihasi sitä.
Kaikki oli niin vanhaa! Jokainen sentti oli täynnä vanhoja kirjoja, omituisen värisiä pulloja ja muovirasioita, jotka pursusivat helmiä, rusetteja ja nappeja.
Isotäti Rose asui talossa yksin eikä ollut koskaan ollut naimisissa. Ainoa toinen asukki oli harmaa kissa, jonka mielipuuhaa oli etsiä jokaisesta huoneesta sen korkein kohta ja kyyhöttää siellä tuijottamassa kaikkea alapuolellaan kuin nälkäinen tiikeri.
Jopa itse talo tuntui yksinäiseltä. Se oli maaseudulla, jossa talot olivat kaukana toisistaan. Kilometrin säteellä ei asunut ketään Evan ikäistä. Sekin sai Evan tuntemaan olonsa yksinäiseksi.
Alkuun hän ei kiinnittänyt paljonkaan huomiota isotäti Roseen. Hän ajatteli enimmäkseen äitiään. Joskus hän oli hereillä yöllä rukoillen koko sielustaan, että hänen äitinsä paranisi. Ja vaikka niin ei heti tapahtunutkaan, Evasta alkoi tuntua, että Jumala piti huolen hänen äidistään.
Viimein tuli sana, että leikkaus oli onnistunut, ja nyt Evan ei tarvinnut muuta kuin kestää kesän loppuun saakka. Mutta voi, kuinka hän vihasi kestämistä!
Kun Evan mieli oli nyt rauhoittunut äidin suhteen, hän alkoi kiinnittää vähän enemmän huomiota isotäti Roseen. Isotäti oli isokokoinen nainen – kaikki hänessä oli suurta: hänen äänensä, hänen hymynsä, hänen persoonallisuutensa. Hänen ei ollut helppoa liikkua, mutta aina hän lauloi ja nauroi tehdessään työtä, ja hänen naurunsa ääni täytti talon. Joka ilta hän istuutui pehmeälle sohvalleen, otti esiin pyhät kirjoituksensa ja luki niitä ääneen. Lukiessaan hän esitti toisinaan huomautuksia, kuten ”Voi, hänen ei olisi pitänyt tehdä noin!” tai ”Mitäpä en antaisi, jos olisin saanut olla siellä!” tai ”Eikö se olekin kauneinta, mitä olet ikinä kuullut!” Ja joka ilta kun he kaksi polvistuivat Evan sängyn viereen rukoilemaan, isotäti Rose piti mitä kauneimman rukouksen kiittäen taivaallista Isäänsä sinitöyhtönärhistä ja kuusista, auringonlaskuista ja tähdistä ja siitä ”ihmeestä, että saa elää”. Evasta kuulosti ihan siltä kuin Rose olisi tuntenut Jumalan ystävänä.
Ajan kuluessa Eva teki yllättävän havainnon: isotäti Rose oli aivan mahdollisesti onnellisin hänen koskaan tuntemansa ihminen!
Mutta kuinka se voisi olla mahdollista?
Mitä syytä hänellä oli olla onnellinen?
Hän ei ollut koskaan mennyt naimisiin, hänellä ei ollut lapsia, hänellä ei ollut seuranaan muita kuin se kammottava kissa, ja hänelle oli vaikeaa sellaistenkin yksinkertaisten asioiden tekeminen kuin kengännauhojen sitominen ja portaiden nouseminen.
Kun hän lähti kaupunkiin, hän käytti nolostuttavan suuria, kirkasvärisiä hattuja. Mutta ihmiset eivät nauraneet hänelle. Sen sijaan he tungeksivat hänen ympärillään, koska halusivat puhella hänen kanssaan. Rose oli ollut opettaja, eikä ollut ollenkaan epätavallista, että entiset oppilaat – jotka olivat nyt aikuisia omine lapsineen – pysähtyivät juttelemaan. He kiittivät häntä hänen hyvästä vaikutuksestaan heidän elämässään. He nauroivat usein. Joskus he myös itkivät.
Kesän edetessä Eva vietti yhä enemmän aikaa Rosen kanssa. He kävivät pitkillä kävelyillä, ja Eva oppi tietämään, mitä eroa on varpusilla ja peipoilla. Hän poimi villeinä kasvavia seljanmarjoja ja teki marmeladia appelsiineista. Hän sai tietää isoäitinsä isoäidistä, joka lähti rakkaasta kotimaastaan, matkusti laivalla yli valtameren ja käveli halki tasankojen päästäkseen pyhien luo.
Pian Eva teki uuden hätkähdyttävän havainnon: sen lisäksi että isotäti Rose oli yksi onnellisimmista hänen tuntemistaan ihmisistä, Eva itsekin oli onnellisempi aina ollessaan Rosen lähellä.
Kesän päivät kuluivat nyt nopeammin. Ennen kuin Eva tajusikaan, isotäti Rose sanoi, että pian olisi aika Evan palata kotiin. Vaikka Eva oli odottanut innolla tuota hetkeä saapumispäivästään saakka, hän ei ollut aivan varma, miltä se tuntui hänestä nyt. Hän tajusi, että hän tulisi todella kaipaamaan tätä outoa vanhaa taloa vaanivine kissoineen ja rakasta isotätiään Rosea.
Päivää ennen kuin isä tuli hakemaan Evaa, Eva esitti kysymyksen, jota hän oli pohtinut viikkoja: ”Rose-täti, miksi sinä olet niin onnellinen?”
Rose-täti katsoi häntä tarkoin ja ohjasi hänet sitten maalauksen luo, joka riippui olohuoneessa. Se oli saatu lahjaksi taitavalta ja rakkaalta ystävältä.
”Mitä näet siinä?” isotäti kysyi.
Eva oli pannut maalauksen merkille aiemmin, mutta hän ei ollut todella katsonut sitä tarkemmin. Kirkkaansinistä polkua pitkin hyppeli pioneeriasuun pukeutunut tyttö. Ruoho ja puut olivat säkenöivän vihreitä. Eva sanoi: ”Se on maalaus tytöstä. Hän näyttää hyppelevän.”
”Niin, siinä pioneerityttö hyppelee iloisena polkua pitkin”, Rose-täti sanoi. ”Uskon, että pioneereilla oli monia synkkiä ja masentavia päiviä. Heidän elämänsä oli hyvin vaikeaa – emme pysty edes kuvittelemaan. Mutta tässä maalauksessa kaikki on valoisaa ja toiveikasta. Tällä tytöllä on keveä askel, ja hän kulkee eteenpäin ja ylöspäin.”
Eva ei sanonut mitään, joten isotäti Rose jatkoi: ”Elämässä on riittävästi asioita, jotka eivät suju, joten kuka tahansa voisi näännyttää itsensä pessimismin pinteeseen ja alakulon ahdinkoon. Mutta minä tunnen ihmisiä, jotka – silloinkin kun asiat eivät suju – keskittyvät elämän ihmeellisiin ihmeisiin. Sellaiset ovat onnellisimpia tuntemiani ihmisiä.”
”Mutta”, Eva sanoi, ”ei sitä voi noin vain napsauttaa sormiaan ja muuttua surullisesta iloiseksi.”
”Ei, ehkäpä ei”, Rose-täti hymyili lempeästi, ”mutta Jumala ei tarkoittanut, että olisimme surullisia. Hän loi meidät, että meillä olisi ilo!3 Jos siis turvaamme Häneen, Hän auttaa meitä huomaamaan elämässä hyviä, valoisia, toivoa tuovia asioita. Ja silloin aivan varmasti maailmasta tulee valoisampi. Ei, se ei tapahdu hetkessä, mutta kuinka moni hyvä asia sitten tapahtuu? Minusta näyttää siltä, että parhaat asiat, kuten kotitekoinen leipä tai appelsiinimarmeladi, vaativat kärsivällisyyttä ja työtä.”
Eva ajatteli sitä hetken ja sanoi: ”Ehkä se ei ole niin yksinkertaista ihmisille, joiden elämässä kaikki ei ole täydellistä.”
”Eva-kulta, luuletko tosiaan, että minun elämäni on täydellistä?” Isotäti Rose istahti Evan kanssa pehmeälle sohvalle. ”Oli sellainen vaihe, kun olin niin masentunut, etten halunnut jatkaa elämistä.”
”Sinullako?” Eva kysyi.
Rose-täti nyökkäsi. ”Oli niin monia asioita, joita toivoin elämässäni.” Kun hän puhui, hänen ääneensä ilmaantui surumielisyyttä, jollaista Eva ei ollut kuullut koskaan aiemmin. ”Useimmat niistä eivät koskaan toteutuneet. Suru seurasi toistaan. Yhtenä päivänä tajusin, että elämäni ei olisi koskaan sellaista kuin olin toivonut. Se oli masentava päivä. Olin valmis antamaan periksi ja olemaan onneton.”
”No mitä sinä teit?”
”En mitään vähään aikaan. Olin vain vihainen. Olin aivan hirveää seuraa.” Sitten hän nauroi vähän, mutta se ei ollut hänen tavallista suurta, huoneen täyttävää nauruaan. ”’Se ei ole reilua’ oli laulu, jota lauloin päässäni yhä uudelleen. Mutta viimein löysin jotakin, mikä käänsi koko elämäni päälaelleen.”
”Mitä se oli?”
”Usko”, Rose-täti hymyili. ”Minä löysin uskon. Ja usko johti toivoon. Ja usko ja toivo antoivat minulle varmuutta siitä, että jonakin päivänä kaikessa olisi järkeä, että Vapahtajan ansiosta kaikki vääryydet oikaistaisiin. Sen jälkeen näin, ettei polku edessäni ollut niin tylsä ja tomuinen kuin olin luullut. Aloin huomata kirkkaat siniset, vehreät vihreät ja liekehtivät punaiset ja päätin, että edessäni oli valinta – voisin kulkea pää painuksissa ja jalkojani raahaten pölyistä itsesäälin tietä tai voisin osoittaa hieman uskoa, pukeutua kirkasväriseen mekkoon, sujauttaa jalkaani tanssikengät ja hypellä pitkin elämän polkua ja laulaa kulkiessani.” Nyt hänen äänensä hypähteli kuin maalauksessa oleva tyttö.
Rose-täti otti sohvapöydältä paljon käytetyt pyhät kirjoituksensa syliinsä. ”En usko, että olin sairastunut masennukseen – en ole varma, voiko sellaisesta toipua itselleen puhumalla. Mutta minä ainakin olin puhunut itseni onnettomaksi! Niin, minulla oli synkkiä päiviä, mutta mikään kaikesta alakulostani ja murehtimisestani ei muuttanut sitä elämässäni – se vain pahensi asioita. Usko Vapahtajaan opetti minulle, että olipa aiemmin tapahtunut mitä tahansa, tarinallani voisi olla onnellinen loppu.”
”Mistä sinä tiedät sen?” Eva kysyi.
Rose-täti käänsi Raamatustaan esiin erään sivun ja sanoi: ”Se sanotaan tässä:
’[Jumala] asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan,
ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.’”4
Isotäti Rose katsoi Evaa. Hänen hymynsä oli aurinkoinen, kun hän kuiskasi äänen vähän väristessä: ”Eikö se ole kauneinta, mitä olet ikinä kuullut?”
Se tosiaan kuulosti kauniilta, Eva ajatteli.
Rose-täti käänsi muutaman sivun eteenpäin ja osoitti erästä jaetta Evan luettavaksi: ”Mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa, minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat.”5
”Kun tulevaisuus on noin loistava”, Rose-täti sanoi, ”miksi antaisimme entisten tai nykyisten asioiden nielaista meidät, kun ne eivät suju aivan siten kuin suunnittelimme?”
Eva rypisti otsaansa. ”Mutta odota vähän”, hän sanoi. ”Sanotko siis, että onnellisuus tarkoittaa vain sitä, että odottaa onnea tulevaisuudessa? Onko kaikki onnemme iankaikkisuudessa? Eikö jotakin siitä voisi tapahtua nyt?”
”No tietenkin voi!” Rose-täti huudahti. ”Lapsikulta, nykyisyys on osa iankaikkisuutta. Se ei ala vasta sitten kun kuolemme! Usko ja toivo avaavat silmäsi sille onnelle, joka on edessäsi.
Tiedän runon, jossa sanotaan: ’Ikuisuus koostuu nykyhetkistä.’6 Minä en halunnut ikuisuuteni koostuvan synkistä ja pelokkaista nykyhetkistä. Enkä halunnut elää bunkkerin pimeydessä hampaitani kiristellen, silmät kiinni ja kestäen katkerana karvaaseen loppuun asti. Usko antoi minulle toivoa, jota tarvitsin elääkseni iloisena nyt!”
”Mitä sinä sitten teit?” Eva kysyi.
”Minä osoitin uskoa Jumalan lupauksiin täyttämällä elämäni merkityksellisillä asioilla. Minä opiskelin. Minä hankin koulutuksen. Se johti minut työuralle, jota rakastin.”
Eva mietti sitä hetken ja sanoi: ”Mutta et varmaan ollut onnellinen vain siksi, että sinulla oli paljon tekemistä. On paljon kiireisiä ihmisiä, jotka eivät ole onnellisia.”
”Kuinka voit olla noin viisas, vaikka olet noin nuori?” Rose-täti kysyi. ”Olet ehdottomasti oikeassa. Ja useimmat noista kiireisistä, onnettomista ihmisistä ovat unohtaneet sen yhden asian, joka merkitsee eniten koko maailmassa – sen asian, jonka Jeesus sanoi olevan evankeliuminsa ydin.”
”Ja mikä se on?” Eva kysyi.
”Se on rakkaus – Kristuksen puhdas rakkaus”, Rose sanoi. ”Katsohan, kaikki muu evankeliumissa – kaikki ne kehotukset ja neuvot ja käskyt – johtavat rakkauteen. Kun rakastamme Jumalaa, me haluamme palvella Häntä. Me haluamme olla Hänen kaltaisiaan. Kun rakastamme lähimmäisiämme, me lakkaamme ajattelemasta niin paljon omia ongelmiamme ja autamme muita ratkaisemaan omansa.”7
”Ja sekö tekee meistä onnellisia?” Eva kysyi.
Isotäti Rose nyökkäsi hymyillen ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. ”Niin, kultaseni. Se juuri tekee meistä onnellisia.”
Ei koskaan entisensä
Seuraavana päivänä Eva halasi isotätiään Rosea ja kiitti tätä kaikesta, mitä tämä oli tehnyt. Hän palasi kotiin perheensä ja ystäviensä luo ja kotitaloon ja naapurustoon.
Mutta hän ei ollut enää koskaan aivan entisensä.
Varttuessaan Eva ajatteli usein isotätinsä Rosen sanoja. Eva meni aikanaan naimisiin, kasvatti perheen ja eli pitkän ja suurenmoisen elämän.
Ja yhtenä päivänä, kun hän seisoi omassa kodissaan ihaillen maalausta pioneeriasuisesta tytöstä, joka hyppeli pitkin kirkkaansinistä polkua, hän tajusi, että jotenkin hän oli tullut samanikäiseksi kuin hänen isotätinsä Rose oli ollut sinä merkityksellisenä kesänä.
Kun hän oivalsi sen, hän tunsi erityisen rukouksen kohoavan sydämessään. Ja hän tunsi kiitollisuutta elämästään, perheestään, Jeesuksen Kristuksen palautetusta evankeliumista ja siitä kesästä niin kauan sitten, jolloin hänen isotätinsä Rose8 oli opettanut hänelle, mitä ovat usko, toivo ja rakkaus.9
Siunaus
Rakkaat sisareni, rakkaat ystäväni Kristuksessa, toivon ja rukoilen, että jokin tässä kertomuksessa on koskettanut sydäntänne ja innoittanut sieluanne. Minä tiedän, että Jumala elää ja että Hän rakastaa teitä aivan jokaista.
Kun kuljette omaa valoisaa opetuslapseuden polkuanne, rukoilen, että usko vahvistaa jokaista askelta matkanne varrella, että toivo avaa silmänne niille kirkkauksille, jotka taivaallinen Isä on varannut teille, ja että rakkaus Jumalaa ja kaikkia Hänen lapsiaan kohtaan täyttää sydämenne. Herran apostolina jätän tämän todistuksenani ja siunauksenani. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.