Valitkaa valo
Vanhin Vern P. Stanfill
seitsemänkymmenen koorumista
Meidän täytyy päättää, että kuuntelemme profeetallisia neuvoja, huomaamme Hengen kehotuksia ja toimimme niiden mukaan, olemme kuuliaisia Jumalan käskyille ja tavoittelemme henkilökohtaista ilmoitusta.
Jokin aika sitten vaimoni ja minä päätimme nauttia täydemmin Luoteis-Montanassa sijaitsevan kotimme lähiseudun kauneudesta. Päätimme ottaa polkupyörämme ja mennä Hiawatha Trailille, joka on Kalliovuorten yli Montanasta Idahoon johtava vanhan junaradan paikalle tehty maastopyöräreitti. Odotimme innolla mukavaa päivää hyvien ystävien seurassa seudun luonnonkauneudesta nauttien.
Tiesimme, että upeaan 24 kilometrin ajoreittiimme kuuluisi syviä kanjoneita ylittäviä pukkisiltoja ja jylhiä vuoria puhkovia pitkiä tunneleita. Niinpä varustauduimme kypärään ja polkupyörään kiinnitetyillä lampuilla.
Aiemmin siellä käyneet olivat varoittaneet meitä, että tunnelit ovat pimeitä ja että tarvitsisimme todella tehokkaat lamput. Kokoonnuttuamme Taft Tunnelin valtavan kallioaukon suulle paikallinen opas selitti reitin vaaroja, kuten reunoilla sijaitsevia syviä ojia, rosoisia kallioseiniä ja täydellistä pimeyttä. Suuntasimme kärsimättöminä tunneliin. Ajettuamme vain muutaman minuutin ennakoitu pimeys nielaisi meidät kokonaan. Mukaan ottamani valot osoittautuivat riittämättömiksi, ja pian pimeys peitti ne. Huomasin yhtäkkiä, että aloin hätääntyä, hämmentyä ja menettää suuntavaistoni.
Häpesin myöntää hätääntymistäni ystävilleni ja perheelleni. Vaikka olen kokenut pyöräilijä, minusta tuntui kuin en olisi koskaan ennen ajanut polkupyörällä. Hämmennykseni voimistuessa pysyin tuskin pystyssä. Kun vihdoin kerroin hankalasta olostani matkatovereilleni, pääsin lähemmäksi erään ystäväni voimakkaampaa valokeilaa. Itse asiassa kaikki ryhmäämme kuuluvat alkoivat keräytyä tiiviiseen kehään hänen ympärilleen. Pysymällä hänen lähellään ja luottamalla jonkin aikaa hänen valoonsa ja koko ryhmän valoihin puskimme yhä syvemmälle tunnelin pimeyteen.
Tunneilta tuntuneen ajan jälkeen näin valon pilkahduksen. Melkein heti aloin vakuuttua siitä, että kaikki sujuisi hyvin. Jatkoin ponnisteluani eteenpäin luottaen sekä ystävieni valoon että kasvavaan valopisteeseen. Luottamukseni palautui vähitellen valon kasvaessa sekä kooltaan että kirkkaudeltaan. Kauan ennen tunnelin päättymistä lakkasin tarvitsemasta ystävieni apua. Hätääntymiseni kaikkosi kokonaan, kun poljimme nopeasti kohti valoa. Tunsin oloni tyyneksi ja varmaksi jo ennen kuin ajoimme ulos tunnelista lämpimään ja kirkkaaseen aamuun.
Elämme maailmassa, jossa uskoamme koetellaan. Koemme kenties olevamme varmoja, että olemme valmiita kohtaamaan näitä haasteita – mutta huomaammekin, että valmistautumisemme on ollut riittämätöntä. Ja aivan kuten ystäväni oli varoittanut minua pimeydestä, meitäkin varoitetaan tänä päivänä. Apostolien äänet kehottavat meitä varustautumaan kirkkaalla hengellisen voiman valolla.
Samalla tavoin meillä voi olla vaivautunut, epämukava tai hengellisesti hämmentynyt olo, kun uskomme kyseenalaistetaan. Tavallisesti näiden tunteiden voimakkuus ja kesto riippuvat siitä, kuinka me reagoimme niihin. Jos emme tee mitään, epäilys, ylpeys ja lopulta luopumus saattavat ajaa meidät valosta poispäin.
Kokemukseni tunnelissa antoi minulle tärkeitä opetuksia. Kerron vain muutaman esimerkin.
Ensiksi, epäilyksen pimeyden voimakkuudesta riippumatta me päätämme itse, kuinka pitkään ja missä määrin annamme sen vaikuttaa meihin. Meidän täytyy muistaa, kuinka paljon taivaallinen Isämme ja Hänen Poikansa rakastavat meitä. He eivät hylkää meitä eivätkä anna meidän lamaantua, jos tavoittelemme Heidän apuaan. Muistakaa Pietarin kokemus Galileanjärven vaarallisessa aallokossa. Tuntiessaan kylmän pimeyden sulkeutuvan ympärilleen Pietari tajusi heti vaikean tilanteensa ja päätti siinä silmänräpäyksessä pyytää apua. Hän ei kyseenalaistanut Vapahtajan voimaa pelastaa hänet; hän huudahti yksinkertaisesti: ”Herra, pelasta minut.”1
Meidän elämässämme Vapahtajan ojennettu käsi voi ilmetä luotetun ystävän, johtajan tai rakastavan vanhemman antaman avun muodossa. Kun kamppailemme pimeydessä, ei ole mitään väärää siinä, että turvaudumme väliaikaisesti niiden ihmisten valoon, jotka rakastavat meitä ja ajattelevat meidän parastamme.
Kun pohdimme asiaa tarkemmin, niin miksi kuuntelisimmekaan aikamme ”suurissa ja avarissa rakennuksissa” olevien ihmisten kasvottomia, kyynisiä ääniä ja jättäisimme huomiotta niiden ihmisten pyynnöt, jotka aidosti rakastavat meitä? Nuo iänikuiset pessimistit hajottavat mieluummin kuin rakentavat ja ivaavat mieluummin kuin kohottavat. Heidän pilkalliset sanansa voivat kaivautua elämäämme, usein välähdyksenomaisin vääristelyin, jotka on huolella ja tarkoituksella rakennettu tuhoamaan meidän uskomme. Onko viisasta asettaa iankaikkinen hyvinvointimme tuntemattomien ihmisten käsiin? Onko viisasta hankkia valaistusta niiltä, joilla ei ole valoa annettavana tai jotka ehkä piilottavat meiltä omat tarkoitusperänsä? Nämä nimettömät henkilöt, jotka eivät avoimesti esiintyessään saisi meiltä hetkenkään huomiota, käyttävät sosiaalista mediaa pysyen lähemmän tarkastelun ulottumattomissa ja saaden ansaitsematonta uskottavuutta.
Niiden kuunteleminen, jotka pilkkaavat pyhiä asioita, etäännyttää meidät Vapahtajan pelastavasta ja elämää antavasta valosta. Johannes kirjoitti: ”Jeesus puhui taas kansalle ja sanoi: ’Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.’”2 Muistakaa, että ne, jotka todella rakastavat meitä, voivat auttaa meitä vahvistamaan uskoamme.
Samoin kuin tunsin hämmennystä tunnelissa ollessani, voimme olla liian hämmentyneitä pyytääksemme apua, kun meillä on epäilyjä. Olemme ehkä se, jonka puoleen toiset ovat kääntyneet saadakseen voimaa, ja nyt tarvitsemmekin itse apua. Kun ymmärrämme, että valo ja lohtu, joita Vapahtaja voi antaa meille, ovat aivan liian kallisarvoisia antaaksemme ylpeyden voittaa, niin innoitetut kirkon johtajat, vanhemmat ja luotetut ystävät voivat auttaa meitä. He ovat valmiita auttamaan meitä saamaan hengellisen varmuuden, joka vahvistaa meitä uskoomme kohdistuvia epäilyksiä vastaan.
Toiseksi, meidän täytyy turvata Herraan kehittääksemme itsessämme hengellistä voimaa. Emme voi ikuisesti turvautua muiden valoon. Tiesin, ettei tunnelin pimeys kestäisi loputtomasti, jos polkisin ystäväni vieressä ja ryhmän suomassa turvassa. Mutta odotin voivani jatkaa omin voimin heti kun näkisin valoa. Herra opettaa meille: ”Lähestykää minua, niin minä lähestyn teitä; etsikää minua uutterasti, niin te löydätte minut; pyytäkää, niin te saatte; kolkuttakaa, niin teille avataan.”3 Meidän täytyy toimia odottaen, että Herra täyttää lupauksensa ja nostaa meidät pimeydestä, jos lähestymme Häntä. Vastustaja yrittää kuitenkin vakuuttaa meille, ettemme ole koskaan tunteneet Hengen vaikutusta ja että olisi helpompaa vain lakata yrittämästä.
Presidentti Dieter F. Uchtdorf on neuvonut meitä: ”Epäilettehän ensin epäilyksiänne ennen kuin epäilette uskoanne.”4 Eräs nuori mies kotiseurakunnastamme sanoi vastikään: ”Olen tuntenut asioita, joita ei voi selittää millään muulla tavoin kuin sillä, että ne ovat lähtöisin Jumalasta.” Se on hengellistä nuhteettomuutta.
Kun meillä on kysymyksiä tai tunnemme houkutusta epäillä, meidän tulisi muistaa niitä hengellisiä siunauksia ja tunteita, jotka ovat aiemmin painuneet sydämeemme ja elämäämme, ja kohdistaa uskomme taivaalliseen Isään ja Hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen. Mieleeni tulee tuttuun kirkon lauluun sisältyvä vakuutus: ”Me luotamme Herramme voimaan. Vahvan turvan se ennenkin toi.”5 Aiempien hengellisten kokemusten huomiotta jättäminen ja pois sulkeminen etäännyttää meidät Jumalasta.
Matkamme kohti valoa edistyy, kun meillä on halua tunnistaa se, kun se loistaa omassa elämässämme. Nykyajan pyhissä kirjoituksissa on määritelmä valosta ja lupaus niille, jotka ottavat sen vastaan: ”Se, mikä on Jumalasta, on valoa; ja se, joka ottaa vastaan valoa ja pysyy Jumalassa, saa lisää valoa; ja se valo kirkastuu kirkastumistaan täyteen päivään saakka.”6 Aivan kuten jatkoimme polkemista kohti valoa, niin mitä sinnikkäämmin jatkamme eteenpäin, sitä kirkkaampi Hänen vaikutuksensa on meidän elämässämme. Tunnelin päässä olevan valon tavoin Hänen vaikutuksensa antaa meille itseluottamusta, päättäväisyyttä, lohtua ja – mikä tärkeintä – voiman tietää, että Hän elää.
Kolmanneksi, ei ole olemassakaan pimeyttä, joka olisi niin synkkä, niin uhkaava tai niin ankara, ettei valo sitä voittaisi. Vanhin Neil L. Andersen on vastikään opettanut: ”Pahuuden lisääntyessä maailmassa vanhurskaille annetaan korvauksena hengellistä voimaa. Maailman liukuessa irti hengellisistä ankkureistaan Herra valmistaa keinon niille, jotka etsivät Häntä, tarjoten heille suuremman varmuuden, suuremman vakuutuksen ja suuremman luottamuksen siihen hengelliseen suuntaan, johon he ovat matkaamassa. Hämärän ilmaantuessa Pyhän Hengen lahjasta tulee kirkkaampi valo.”7
Veljet ja sisaret, meitä ei ole jätetty yksin maailman asenteissa tapahtuvien oikkujen ja muutosten armoille, vaan meillä on voima valita usko epäilyn sijaan. Voidaksemme saada osaksemme luvattua hengellistä voimaa meidän täytyy päättää, että kuuntelemme profeetallisia neuvoja, huomaamme Hengen kehotuksia ja toimimme niiden mukaan, olemme kuuliaisia Jumalan käskyille ja tavoittelemme henkilökohtaista ilmoitusta. Meidän täytyy valita. Valitkaamme Vapahtajan valo. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.