Joka teistä on suurin
Presidentti Dieter F. Uchtdorf
toinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa
Jumalan suurin palkinto annetaan niille, jotka palvelevat odottamatta palkkiota.
Rakkaat veljeni, rakkaat ystäväni, kuinka kiitollinen olenkaan, kun saan olla kanssanne tässä innoittavassa maailmanlaajuisessa pappeuskokouksessa. Presidentti Monson, kiitos sanomastasi ja siunauksestasi. Suhtaudumme aina vakavasti ohjauksen, neuvon ja viisauden sanoihisi. Me rakastamme ja tuemme sinua, ja me rukoilemme alati puolestasi. Olet todellakin Herran profeetta. Olet kirkkomme presidentti. Tuemme sinua, rakastamme sinua.
Miltei kaksi vuosikymmentä sitten Madridin temppeli Espanjassa vihittiin ja se aloitti palvelunsa Herran pyhänä huoneena. Harriet ja minä muistamme sen hyvin, koska palvelin siihen aikaan Euroopan vyöhykkeen johtokunnassa. Monien muiden ohella käytimme lukemattomia tunteja huolehtien vihkimiseen johtavien tapahtumien suunnittelun ja järjestelyjen yksityiskohdista.
Kun vihkimispäivä lähestyi, huomasin, etten ollut vielä saanut kutsua vihkimistilaisuuteen. Se oli hieman odottamatonta. Olinhan vyöhykkeenjohtajan tehtävässäni ollut erittäin paljon mukana tässä temppeliprojektissa, ja tunsin sitä kohtaan hienoista omistajuutta.
Kysyin Harrietilta, oliko hän nähnyt kutsua. Hän ei ollut.
Päivät kuluivat, ja levottomuuteni lisääntyi. Mietin, oliko kutsumme joutunut hukkaan – ehkä se oli hautautunut sohvatyynyjemme väliin. Ehkä se oli sekoittunut mainospostin sekaan, ja se oli heitetty pois. Naapureilla oli utelias kissa, ja aloin jo katsella sitäkin epäluuloisena.
Viimein minun oli pakko hyväksyä tosiasia: minua ei ollut kutsuttu.
Mutta kuinka se oli mahdollista? Olinko tehnyt jotakin loukkaavaa? Olettiko joku yksinkertaisesti, että matka olisi meille liian pitkä? Oliko minut unohdettu?
Käsitin viimein, että tällainen ajattelumalli johtaisi paikkaan, jonne en haluaisi asettua.
Harriet ja minä muistutimme itsellemme, että temppelin vihkimisessä ei ollut kyse meistä. Kyse ei ollut siitä, kuka ansaitsi tulla kutsutuksi tai kuka ei. Eikä kyse ollut meidän tuntemuksistamme tai meidän oikeutuksen tunteestamme.
Kyse oli pyhän rakennuksen, korkeimman Jumalan temppelin, vihkimisestä. Se oli riemun päivä kirkon jäsenille Espanjassa.
Jos minut olisi kutsuttu osallistumaan, olisin tehnyt sen iloiten. Mutta ellei minua kutsuttaisi, iloni olisi aivan yhtä syvällinen. Harriet ja minä riemuitsisimme kaukana olevien ystäviemme, rakkaiden veljiemme ja sisartemme, kanssa. Ylistäisimme Jumalaa tästä suurenmoisesta siunauksesta aivan yhtä innokkaasti omassa Frankfurtin kodissamme kuin Madridissa.
Ukkosenjylinän pojat
Niiden kahdentoista joukossa, jotka Jeesus kutsui ja asetti apostoleiksi, oli kaksi veljestä, Jaakob ja Johannes. Muistatteko, minkä lisänimen Hän antoi heille?
Ukkosenjylinän pojat (Boanerges).1
Sellaista lisänimeä ei saa ilman kiehtovaa taustatarinaa. Valitettavasti pyhissä kirjoituksissa ei paljoakaan selitetä lisänimen alkuperää. Saamme kuitenkin lyhyitä välähdyksiä Jaakobin ja Johanneksen luonteesta. Nämä olivat ne samat veljekset, jotka ehdottivat, että käskettäisiin tuli alas taivaasta, jotta se tuhoaisi erään kylän Samariassa, koska heitä ei ollut kutsuttu kylään.2
Jaakob ja Johannes olivat kalastajia – luultavasti hieman hiomattomia – mutta luulen heidän tienneen paljon luonnonvoimista. Epäilemättä he olivat toiminnan miehiä.
Kerran kun Vapahtaja valmistautui viimeiselle matkalleen Jerusalemiin, Jaakob ja Johannes menivät Hänen luokseen esittämään erityisen pyynnön – minkä vuoksi he ehkä saivat lisänimensä.
”Me tahdomme sinun tekevän meille, mitä tahansa me sinulta pyydämmekin”, he sanoivat.
Voin kuvitella, että Jeesus hymyili heille vastatessaan: ”Mitä te tahdotte?”
”Kun kirkkautesi tulee, anna meidän istua vierelläsi, toisen oikealla ja toisen vasemmalla puolella.”
Vapahtaja kehotti heitä ajattelemaan nyt hieman syvällisemmin sitä, mitä he pyysivät, ja sanoi: ”Minun oikealla tai vasemmalla puolellani istuminen ei ole minun annettavissani, vaan se annetaan niille, joille se on valmistettu.”3
Toisin sanoen taivaan valtakunnassa ei kunniaa saa siihen kampanjoimalla. Eikä ”liikelounailla” voi pohjustaa itselleen tietä iankaikkiseen kirkkauteen.
Kun kymmenen muuta apostolia kuulivat tämän ukkosenjylinän poikien pyynnön, he eivät olleet kovinkaan tyytyväisiä. Jeesus tiesi, että Hänen aikansa olisi lyhyt, ja kiistelyn näkeminen niiden keskuudessa, jotka jatkaisivat Hänen työtään, sai Hänet varmasti levottomaksi.
Hän puhui kahdelletoista vallan luonteesta ja siitä, kuinka se vaikuttaa niihin, jotka tavoittelevat ja käyttävät sitä. Hän sanoi: ”Hallitsijan asemassa olevat ihmiset hyödyntävät valta-asemaansa pitäen muita valtansa alla.”
Voin miltei nähdä, kuinka Vapahtaja katsoo niiden uskollisten ja uskovien opetuslasten kasvoja äärettömästi rakastaen. Voin miltei kuulla Hänen anovan äänensä: ”Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Sen sijaan joka tahtoo teidän joukossanne olla suuri, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo olla teidän joukossanne ensimmäinen, se olkoon kaikkien palvelija.”4
Jumalan valtakunnassa suuruus ja johtajuus merkitsee sitä, että näkee muut sellaisina, millaisia he todella ovat – kuten Jumala näkee heidät – ja sitten auttaa ja palvelee heitä. Se tarkoittaa niiden kanssa riemuitsemista, jotka ovat onnellisia, niiden kanssa itkemistä, jotka surevat, niiden kohottamista, jotka ovat ahdingossa, ja lähimmäistemme rakastamista, kuten Kristus rakastaa meitä. Vapahtaja rakastaa kaikkia Jumalan lapsia riippumatta heidän sosioekonomisista olosuhteistaan, rodustaan, uskonnostaan, kielestään, poliittisesta suuntautumisestaan, kansallisuudestaan tai mistään muusta luokittelusta. Ja niin meidänkin tulisi!
Jumalan suurin palkinto annetaan niille, jotka palvelevat odottamatta palkkiota. Se annetaan niille, jotka palvelevat tekemättä itsestään numeroa, niille, jotka pyrkivät vaivihkaa löytämään keinoja auttaa muita, niille, jotka palvelevat muita pelkästään siitä syystä, että he rakastavat Jumalaa ja Jumalan lapsia.5
Älä anna nousta hattuun
Pian sen jälkeen kun minut oli kutsuttu uudeksi johtavaksi auktoriteetiksi, minulla oli etuoikeus matkustaa presidentti James E. Faustin mukana järjestämään uudelleen erästä vaarnaa. Kun ajoin tehtävämme vuoksi kauniiseen Etelä-Utahiin, presidentti Faust oli niin ystävällinen, että käytti aikaa minun ohjaamiseeni ja opettamiseeni. Yhtä opetusta en unohda koskaan. Hän sanoi: ”Kirkon jäsenet ovat johtavia auktoriteetteja kohtaan hyväntahtoisia. He kohtelevat sinua ystävällisesti ja sanovat sinusta miellyttäviä asioita.” Sitten hän vaikeni hetkeksi ja sanoi: ”Dieter, ole siitä aina kiitollinen, mutta älä ikinä anna sen nousta hattuun.”
Tämä kirkon palvelutyötä koskeva tärkeä opetus soveltuu jokaiseen pappeudenhaltijaan kirkon jokaisessa koorumissa. Se soveltuu meihin kaikkiin tässä kirkossa.
Kun presidentti J. Reuben Clark jr. neuvoi niitä, jotka oli kutsuttu johtotehtäviin kirkossa, hänellä oli tapana kehottaa heitä olemaan unohtamatta sääntöä numero kuusi.
Väistämättä henkilö kysyi aina: ”Mikä on sääntö numero kuusi?”
”Älä ota itseäsi niin vietävän vakavasti”, hän tapasi sanoa.
Tämä johti tietenkin jatkokysymykseen: ”Mitä ovat ne viisi muuta sääntöä?”
Pilke silmäkulmassa presidentti Clark sanoi: ”Ei niitä ole.”6
Jotta olisimme tehokkaita kirkon johtajia, meidän täytyy oppia tämä ratkaisevan tärkeä asia: johtajuus kirkossa ei ole niinkään muiden johtamista kuin halukkuuttamme olla Jumalan johdettavissa.
Kutsumukset mahdollisuuksia palvella
Korkeimman Jumalan pyhinä meidän tulee ”[muistaa] kaikessa köyhiä ja tarvitsevia, sairaita ja ahdistettuja, sillä se, joka ei näin tee, se ei ole minun opetuslapseni”7. Mahdollisuudet hyvän tekemiseen ja muiden palvelemiseen ovat rajattomat. Niitä löytyy omalta paikkakunnaltamme, seurakunnastamme ja epäilemättä kodistamme.
Lisäksi jokaiselle kirkon jäsenelle annetaan erityisiä virallisia tilaisuuksia palvella. Käytämme näistä tilaisuuksista nimitystä ”kutsumus” – nimitys, jonka tulisi muistuttaa meitä siitä, kuka meidät kutsuu palvelemaan. Jos pidämme kutsumuksiamme mahdollisuuksina palvella Jumalaa ja muita uskossa ja nöyrinä, niin jokainen palveluteko on askel opetuslapseuden polulla. Tällä tavoin Jumala paitsi vahvistaa kirkkoaan myös vahvistaa palvelijoitaan. Kirkon tarkoituksena on auttaa meitä tulemaan luotettaviksi ja uskollisiksi Kristuksen opetuslapsiksi, hyviksi ja jaloiksi Jumalan pojiksi ja tyttäriksi. Tätä tapahtuu paitsi silloin kun menemme kokouksiin ja kuuntelemme puheita myös silloin kun käännämme katseen pois itsestämme ja palvelemme. Tällä tavoin meistä tulee ”suuria” Jumalan valtakunnassa.
Me otamme vastaan kutsumuksia tahdikkaasti, nöyrästi ja kiitollisina. Kun meidät vapautetaan näistä kutsumuksista, me hyväksymme muutoksen samalla tahdikkuudella, nöyryydellä ja kiitollisuudella.
Jumalan silmissä valtakunnassa ei ole mitään kutsumusta, joka olisi tärkeämpi kuin toinen. Meidän palvelumme – olipa se suurta tai pientä – jalostaa henkeämme, avaa taivaan ikkunat ja vapauttaa Jumalan siunauksia paitsi niiden ylle, joita palvelemme, myös meidän yllemme. Kun autamme muita, me voimme tietää nöyrän luottavaisina, että Jumala antaa tunnustusta palvelemisestamme sen hyväksyen ja sitä arvostaen. Hän on suopea meille, kun teemme näitä sydämellisiä myötätunnon tekoja, varsinkin tekoja, jotka jäävät muilta näkemättä ja huomaamatta.8
Joka kerta kun annamme itsestämme muille, me otamme yhden askeleen lähemmäksi tavoitettamme tulla hyviksi ja uskollisiksi opetuslapsiksi Hänelle, joka antoi kaikkensa meidän edestämme – Vapahtajallemme.
Johtotehtävästä paraatiin
Pioneerien Suolajärven laaksoon saapumisen 150-vuotisjuhlallisuuksien aikaan veli Myron Richins palveli vaarnanjohtajana Heneferissä Utahissa. Juhlapäivän esityksiin sisältyi pioneerien kulku hänen kaupunkinsa läpi.
Vaarnanjohtaja Richins oli tiiviisti mukana juhlallisuuksien suunnittelemisessa, ja hän osallistui moniin kokouksiin johtavien auktoriteettien ja muiden kanssa, kun tapahtumista keskusteltiin. Hän oli täysillä mukana.
Juuri ennen varsinaista juhlapäivää vaarnanjohtaja Richinsin vaarna järjestettiin uudelleen ja hänet vapautettiin vaarnanjohtajan tehtävästä. Seuraavana sunnuntaina hän osallistui seurakuntansa pappeuskokoukseen, jossa johtohenkilöt kysyivät vapaaehtoisia auttamaan juhlallisuuksissa. Vaarnanjohtaja Richins muiden ohella nosti kätensä ja sai ohjeet pukeutua työvaatteisiin ja tuoda mukanaan kuorma-autonsa ja lapion.
Viimein koitti suuren tapahtuman aamu ja vaarnanjohtaja Richins ilmoittautui vapaaehtoisena työhön.
Vielä muutama viikko aiemmin hänellä oli ollut vaikutusvaltainen asema tämän suuren tapahtuman suunnittelussa ja johtamisessa. Tuona päivänä hänen työnään oli kuitenkin seurata paraatin hevosia ja siivota niiden jätöksiä.
Vaarnanjohtaja Richins teki sen iloiten ja riemuiten.
Hän ymmärsi, ettei yhdenlainen palvelutyö ole toisenlaisen yläpuolella.
Hän tunsi ja pani käytäntöön Vapahtajan sanat: ”Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija.”9
Oikeaa opetuslapseutta
Toisinaan me haluamme ukkosenjylinän poikien tavoin merkittävän aseman. Tavoittelemme tunnustusta. Pyrimme johtamaan ja antamaan mieleenpainuvan panoksen.
Siinä ei ole mitään väärää, että haluaa palvella Herraa, mutta kun pyrimme saamaan kirkossa vaikutusvaltaa omaksi eduksemme – saadaksemme ihmisten ylistystä ja ihailua – niin me olemme jo palkkamme saaneet. Kun annamme muiden ylistyksen ”nousta hattuumme”, se ylistys on oleva hyvityksemme.
Mikä on tärkein kutsumus kirkossa? Tärkein on se, joka teillä tällä hetkellä on. Riippumatta siitä, kuinka vaatimattomalta tai merkittävältä tämänhetkinen kutsumuksenne saattaakin näyttää, niin sen avulla te voitte paitsi kohottaa muita myös tulla sellaiseksi Jumalan mieheksi, jollaiseksi teidät on luotu tulemaan.
Rakkaat ystäväni ja veljeni pappeudessa, nostakaa siitä missä seisotte!
Paavali opetti filippiläisille: ”Älkää tehkö mitään itsekkyydestä tai turhamaisuudesta, vaan olkaa nöyriä ja pitäkää kukin toista parempana kuin itseänne.”10
Palvelkaa kunniakkaasti
Kunnian ja ylistyksen tavoittelu kirkossa vilpittömän ja vaatimattoman muiden palvelemisen kustannuksella on toimimista Esaun tavoin.11 Saatamme saada maallisen palkinnon, mutta se tulee hyvin kalliiksi – menetämme taivaallisen arvostuksen.
Seuratkaamme Vapahtajamme esimerkkiä – Hän oli sävyisä ja vaatimaton, Hän ei tavoitellut ihmisten ylistystä vaan pyrki tekemään Isänsä tahdon.12
Palvelkaamme muita nöyrästi – tarmokkaasti, kiitollisina ja kunniakkaasti. Vaikka palvelutekomme saattavat näyttää yksinkertaisilta, vaatimattomilta tai vähäpätöisiltä, niin ne, jotka auttavat ystävällisesti ja myötätuntoisesti muita, tulevat jonakin päivänä kaikkivaltiaan Jumalan iankaikkisen ja siunatun armon myötä tuntemaan palvelutyönsä arvon.13
Rakkaat veljeni, rakkaat ystävät, mietiskelkäämme tätä kirkon johtamisen ja pappeuden hallinnon tärkeintä opetusta, ymmärtäkäämme se ja eläkäämme sen mukaan: ”Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija.” Tämä on minun rukoukseni ja siunaukseni. Mestarimme, Lunastajamme, Jeesuksen Kristuksen pyhässä nimessä. Aamen.