Saakoon Henki ohjata
Vanhin Ronald A. Rasband
kahdentoista apostolin koorumista
Jumalallisen tehtävän mukaisesti Pyhä Henki innoittaa, todistaa, opettaa ja kehottaa meitä kulkemaan Herran valossa.
Veljet ja sisaret, teidän kaikkien laillanne ymmärrän meidän näkevän, kuinka Herran työtä joudutetaan presidentti Thomas S. Monsonin ja hänen tämänaamuisen puheensa välityksellä. Presidentti Monson, me rakastamme sinua, tuemme sinua ja rukoilemme alati puolestasi, rakas profeettamme1.
Tänä viikonloppuna olemme tunteneet Hengen vuodatusta. Olettepa sitten täällä tässä suuressa salissa tai katselemassa konferenssia kotonanne tai kokoontuneina seurakuntakeskuksiin maailman kaukaisissa paikoissa, teillä on ollut tilaisuus tuntea Herran Henkeä. Tuo Henki vahvistaa sydämellenne ja mielellenne tässä konferenssissa opetetut totuudet.
Pohtikaa tämän tutun laulun sanoja:
Myöhempien aikojen ilmoituksen perusteella tiedämme, että jumaluus koostuu kolmesta erillisestä ja toisistaan erottuvasta olennosta: taivaallisesta Isästämme, Hänen ainosyntyisestä Pojastaan Jeesuksesta Kristuksesta ja Pyhästä Hengestä. Tiedämme, että ”Isällä on liha- ja luuruumis, yhtä käsinkosketeltava kuin ihmisen; Pojalla myös; mutta Pyhällä Hengellä ei ole liha- ja luuruumista, vaan hän on henkipersoona. Ellei niin olisi, Pyhä Henki ei voisi asua meissä.”3
Sanomani tänään keskittyy Pyhän Hengen tärkeyteen elämässämme. Isämme taivaassa tiesi, että kuolevaisuudessa me kohtaisimme haasteita, koettelemuksia ja sekasortoa. Hän tiesi, että kamppailisimme kysymysten, pettymysten, kiusausten ja heikkouksien kanssa. Antaakseen meille kuolevaista voimaa ja jumalallista johdatusta Hän varasi meille Pyhän Hengen.
Pyhä Henki sitoo meidät Herraan. Jumalallisen tehtävän mukaisesti Pyhä Henki innoittaa, todistaa, opettaa ja kehottaa meitä kulkemaan Herran valossa. Meillä on pyhä vastuu oppia tunnistamaan Hänen vaikutuksensa elämässämme ja toimia sen mukaisesti.
Muistakaa Herran lupaus: ”Minä annan sinulle Hengestäni, joka valistaa mielesi ja joka täyttää sielusi ilolla.”4 Rakastan tuota vakuutusta. Ilo, joka täyttää sielumme, tuo mukanaan iankaikkisen näkökulman luomaan vastakohtaa päivittäiseen elämään. Tuo ilo tulee rauhana vaikeuksien tai sydämen murheen keskelle. Se antaa lohtua ja rohkeutta, avaa evankeliumin totuudet ja laajentaa rakkauttamme Herraa ja kaikkia Jumalan lapsia kohtaan. Vaikka sellaisten siunausten tarve on hyvin suuri, niin maailma on monella tapaa unohtanut ja hylännyt ne.
Joka viikko pyhän sakramentin nauttiessamme me lupaamme muistaa aina Hänet, Herran Jeesuksen Kristuksen ja Hänen sovitusuhrinsa. Kun pidämme tämän pyhän liiton, meille luvataan, että ”hänen Henkensä olisi aina [kanssamme]”5.
Kuinka me sen teemme?
Ensiksi, me pyrimme elämään kelvollisina tuntemaan Hengen vaikutuksen.
Pyhä Henki on niiden kanssa, jotka ”muistavat tarkasti Herran Jumalansa päivästä päivään”6. Kuten Herra on neuvonut, meidän täytyy ”panna pois se, mikä on tästä maailmasta, ja etsiä sitä, mikä on paremmasta”7, sillä ”Herran Henki ei asu epäpyhissä temppeleissä”8. Meidän täytyy aina pyrkiä noudattamaan Jumalan lakeja, tutkimaan pyhiä kirjoituksia, rukoilemaan, käymään temppelissä ja elämään uskollisina 13. uskonkappaleelle olemalla ”vilpitön, uskollinen, siveellinen, hyväntahtoinen ja hyveellinen ja – – [tekemällä] hyvää kaikille ihmisille”.
Toiseksi, meidän täytyy olla halukkaita vastaanottamaan Henki.
Herra on luvannut: ”Minä puhun sinulle sinun mielessäsi ja sinun sydämessäsi Pyhän Hengen kautta, joka tulee sinun yllesi ja joka asuu sinun sydämessäsi.”9 Aloin ymmärtää sitä, kun olin nuori lähetyssaarnaaja Scotch Plainsissa New Jerseyn osavaltiossa Yhdysvalloissa. Eräänä helteisenä heinäkuun aamuna toverini ja minä tunsimme innoitusta ottaa yhteyttä erääseen temppeliaukiolta saadun nimiviitteen henkilöön. Koputimme Elwood Schafferin asunnon oveen. Rouva Schaffer käännytti meidät pois kohteliaasti.
Kun hän alkoi sulkea ovea, sain innoitusta tehdä jotakin, mitä en ollut tehnyt koskaan aikaisemmin enkä ole tehnyt koskaan sen koommin! Työnsin jalkani ovenrakoon ja kysyin: ”Onko sisällä ketään toista, joka saattaisi olla kiinnostunut sanomastamme?” Hänen 16-vuotias tyttärensä Marti oli kiinnostunut ja oli hartaasti rukoillut johdatusta vain päivää aikaisemmin. Tapasimme Martin, ja aikanaan hänen äitinsäkin osallistui keskusteluihin. He kumpikin liittyivät kirkkoon.
Martin kasteen seurauksena 136 ihmistä, myös monia hänen omia sukulaisiaan, on kastettu ja he ovat tehneet evankeliumin liittoja. Kuinka kiitollinen olenkaan, että kuuntelin Henkeä ja työnsin jalkani ovenrakoon sinä helteisenä heinäkuun päivänä. Marti ja monia hänen rakkaan perheensä jäseniä on täällä tänään.
Kolmanneksi, meidän täytyy huomata Hengen vaikutus sitä saadessamme.
Kokemukseni on ollut, että Hengen vaikutus välittyy useimmin tunteena. Tunnette sen sanoina, jotka ovat teille tuttuja, jotka tuntuvat teistä järkeviltä, jotka ”innoittavat teitä”. Pohtikaa sitä, kuinka nefiläiset reagoivat kuunnellessaan, kun Herra rukoili heidän puolestaan: ”Ja väkijoukko kuuli ja todistaa; ja sen sydämet olivat avoinna, ja se ymmärsi sydämissään sanat, joilla hän rukoili.”10 He tunsivat sydämessään Herran rukouksen sanat. Pyhän Hengen ääni on hiljainen ja vieno.
Vanhassa testamentissa Elia taisteli Baalin pappeja vastaan. Papit odottivat, että Baalin ”ääni” tulisi alas ukkosen jylinänä ja sytyttäisi heidän uhrinsa tuleen. Mutta ääntä ei tullut eikä tulta tullut.11
Myöhemmin eräässä toisessa tilanteessa Elia rukoili. Ja ”Herra [kulki ohitse, ja] nousi raju ja mahtava myrsky, se repi vuoria rikki ja murskasi kallioita. Mutta se kävi Herran edellä, myrskyssä Herra ei ollut. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä.
Maanjäristystä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei ollut tulessakaan. Tulen jälkeen kuului hiljaista [äänen] huminaa.”12
Tunnetteko te tuon äänen?
Presidentti Monson on opettanut: ”Oppikaamme Hengen kieli elämämme matkalla.”13 Henki puhuu sanoja, jotka me tunnemme. Nuo tuntemukset ovat lempeitä, tönäisy toimia, tehdä jotakin, sanoa jotakin, vastata tietyllä tavalla. Jos olemme hartaudenharjoituksessamme välinpitämättömiä tai omahyväisiä, maailmallisten pyrkimysten viekoittelemia tai turruttamia, niin me huomaamme, että kykymme tuntea on heikentynyt. Nefi sanoi Lamanille ja Lemuelille: ”Te olette kuulleet hänen äänensä kerran toisensa jälkeen; ja hän on puhunut teille hiljaisella, vienolla äänellä, mutta teidän tuntonne oli turtunut, niin että ette voineet tuntea hänen sanojaan.”14
Viime kesäkuussa olin hoitamassa erästä tehtävää Etelä-Amerikassa. Meillä oli tiivis kymmenen päivän aikataulu käydessämme Kolumbiassa, Perussa ja Ecuadorissa. Valtava maanjäristys oli surmannut satoja, aiheuttanut vammoja kymmenille tuhansille, vahingoittanut ja hävittänyt koteja ja yhteisöjä ecuadorilaisissa Portoviejon ja Mantan kaupungeissa. Tunsin innoitusta lisätä aikatauluumme käynnin noissa kaupungeissa asuvien jäsenten luona. Vaurioituneiden teiden vuoksi emme tienneet, pystyisimmekö pääsemään sinne. Itse asiassa meille oli sanottu, ettemme voisi päästä sinne, mutta tuo innoitus ei väistynyt. Sen johdosta meitä siunattiin ja me pääsimme käymään kummassakin kaupungissa.
Koska uutinen tulostamme tuli niin myöhään, odotin, että nopeasti järjestettyihin kokoontumisiin osallistuisi vain muutama paikallinen pappeusjohtaja. Kun saavuimme kumpaankin vaarnakeskukseen, huomasimme kuitenkin, että ne olivat täynnä aina takaosan näyttämöön asti. Jotkut paikalla olleista jäsenistä olivat alueen tukipilareita, pioneereja, jotka olivat pysyneet uskollisina kirkossa kannustaen muita liittymään joukkoonsa palvelemaan Jumalaa ja tuntemaan Hengen elämässään. Eturiveissä istui jäseniä, jotka olivat menettäneet rakkaitaan ja naapureitaan maanjäristyksessä. Tunsin innoitusta antaa kaikille läsnäolijoille apostolisen siunauksen, yhden aivan ensimmäisistäni. Vaikka seisoin tuon huoneen etuosassa, oli kuin käteni olisivat olleet heidän päänsä päällä, ja tunsin Herran sanojen virtaavan suustani.
Se ei päättynyt siihen. Tunsin innoitusta puhua heille aivan kuten Jeesus Kristus oli tehnyt käydessään ihmisten luona Amerikan mantereella. ”Hän otti heidän pienet lapsensa – – ja siunasi heidät ja rukoili Isää heidän puolestaan.”15 Me olimme Ecuadorissa, me olimme Isämme asialla, ja nämä olivat Hänen lapsiaan.
Neljänneksi, meidän täytyy toimia ensimmäisestä kehotuksesta.
Muistakaa Nefin sanat: ”Henki johdatti minua edeltä käsin tietämättäni, mitä minun pitäisi tehdä. Kuitenkin”, hän sanoi, ”minä kuljin eteenpäin.”16
Niin meidänkin täytyy. Meidän täytyy luottaa ensimmäisiin saamiimme kehotuksiin. Joskus järkeilemme ja mietimme, tunnemmeko hengellisen vaikutelman vai onko se vain omia ajatuksiamme. Kun alamme tuntemustemme suhteen tulla toisiin ajatuksiin, ja jopa kolmansiin ajatuksiin – ja olemme kaikki tehneet niin – me sivuutamme Hengen ja kyseenalaistamme jumalallisen neuvon. Profeetta Joseph Smith on opettanut: ”Jos kuuntelet ensimmäisiä kehotuksia, osut oikeaan yhdeksässä tapauksessa kymmenestä.”17
Nyt varoitus: älkää odottako ilotulitusta, koska olette vastanneet Pyhän Hengen kehotukseen. Muistakaa, että te olette noudattamassa hiljaista, vienoa ääntä.
Palvellessani lähetysjohtajana New York Cityssä olin muutamien lähetyssaarnaajiemme kanssa eräässä ravintolassa Bronxissa. Sisään tuli nuori perhe, joka istuutui lähelle meitä. He vaikuttivat valmiilta ottamaan vastaan evankeliumin. Seurasin lähetyssaarnaajiamme, kun he keskustelivat kanssani, ja huomasin sitten perheen päättävän ateriansa ja poistuvan ulos ovesta. Sanoin silloin lähetyssaarnaajille: ”Vanhimmat, tässä on tämän päivän opetus. Näitte suloisen perheen tulevan tähän ravintolaan. Mitä meidän olisi pitänyt tehdä?”
Yksi vanhimmista sanoi nopeasti: ”Minä ajattelin nousta ja mennä puhumaan heidän kanssaan. Tunsin tönäisyn mutta en reagoinut.”
”Vanhimmat”, sanoin, ”meidän täytyy aina toimia ensimmäisestä kehotuksesta. Tuo tönäisy, jonka tunsit, oli Pyhältä Hengeltä!”
Ensimmäiset kehotukset ovat puhdasta innoitusta taivaasta. Kun ne vahvistavat tai todistavat meille, meidän pitää huomata, mitä ne ovat, eikä antaa koskaan niiden livahtaa ohi. Hyvin usein Henki innoittaa meitä ottamaan yhteyttä johonkuhun apua tarvitsevaan, perheenjäseniin ja ystäviin erityisesti. ”Näin – – hiljainen vieno ääni, joka kuiskaa läpi ja lävistää kaiken”18, osoittaa meille tilaisuuksia opettaa evankeliumia, todistaa palautuksesta ja Jeesuksesta Kristuksesta, antaa tukea ja huolenpitoa sekä pelastaa yhden Jumalan kallisarvoisista lapsista.
Ajatelkaa, että se on ”ensimmäisenä hätätilanteissa auttamista”. Useimmissa yhteisöissä ensimmäisiä auttajia murheellisissa tapahtumissa, onnettomuuksissa tai katastrofeissa ovat palomiehet, poliisit ja ensihoitajat. He saapuvat valot vilkkuen, ja saanen lisätä, että olemme heistä uskomattoman kiitollisia. Herran tapa on vähemmän ilmeinen mutta se edellyttää aivan yhtä välitöntä toimimista. Herra tuntee kaikkien lastensa tarpeet – ja Hän tietää, kuka on valmis auttamaan. Jos aamurukouksessamme kerromme Herralle, että me olemme valmiit, Hän kutsuu meidät toimimaan. Jos toimimme, Hän kutsuu meitä kerta toisensa jälkeen, ja me huomaamme olevamme suorittamassa – kuten presidentti Monson sanoo – ”Herralta saatua tehtävää”19. Meistä tulee ensimmäisiä hengellisiä auttajia, jotka tuovat apua taivaasta.
Jos kiinnitämme huomiota kehotuksiin, joita meille tulee, me kasvamme ilmoituksen hengessä ja saamme yhä enemmän Hengen innoittamaa näkemystä ja johdatusta. Herra on sanonut: ”Turvaa siihen Henkeen, joka johdattaa tekemään hyvää.”20
Suhtautukaamme vakavasti Herran kutsuun olla ”rohkealla mielellä, sillä minä johdatan teitä”21. Hän johdattaa meitä Pyhän Hengen avulla. Eläkäämme lähellä Henkeä, toimikaamme nopeasti ensimmäisten saamiemme kehotusten mukaan tietäen, että ne tulevat Jumalalta. Todistan Pyhän Hengen voimasta johdattaa meitä, varjella meitä ja olla aina kanssamme. Jeesuksen Kristuksen nimessä Aamen.