Palvelemme kirkossa
Yksinäisiä jumalanpalveluksia Sarajevossa
Kirjoittaja asuu Rheinland-Pfalzin osavaltiossa Saksassa.
Sunnuntaisin minä lauloin ja rukoilin yksin ja pidin puheita yksikseni. Alkaisiko kokouksiin osallistua muitakin jäseniä?
Kuvitus Mia Price/Shannon Associates
Olin Saksan armeijassa ja vietin yli puolet vuodesta 1999 Sarajevossa, Bosnia ja Herzegovinan pääkaupungissa. Komennukseni toi suuria haasteita ja pitkiä työpäiviä, mutta järjestin aina aikaa käydä kirkossa pienessä kappelissa, jota eri kirkkokunnat 750 sotilaan leirissämme käyttivät.
Kun yhtenä sunnuntai-iltapäivänä menin kappelille, huomasin ovien olevan lukossa. Sain tietää, että muut leirissä olevat kirkkomme jäsenet oli siirretty muualle. Olin pettynyt, koska olin odottanut kovasti Jumalan palvelemista ja sakramentin nauttimista. Ennen tuloani Sarajevoon olin palvellut kiireisenä seurakunnanjohtajana Saksassa ja olin voinut nauttia sakramentin säännöllisesti.
Useita viikkoja myöhemmin sain tehtävän saattaa kenraaliamme käynnille amerikkalaisen joukko-osaston luo. Lounaalla eräs amerikkalainen kapteeni, joka oli nähnyt minun puhuvan muiden sotilaiden kanssa, kysyi, olenko kirkon jäsen. Kun kerroin olevani, hän antoi nimeni ja yhteystietoni siellä olevalle kirkon vanhemmalle ryhmänjohtajalle.
Pian veli Fisher ottikin minuun yhteyttä. Puhuttelun jälkeen hän erotti minut kirkon ryhmänjohtajaksi Sarajevossa ja antoi tehtäväkseni perustaa ryhmän. (Ryhmä on seurakunnan kaltainen kirkon yksikkö sotilastukikohdissa.)
Aloin kiinnittää kokousaikoja ilmoitustauluille ja lähettää kutsuja toivoen löytäväni Sarajevon sotilasparakeista muita myöhempien aikojen pyhiä. Muutamana ensimmäisenä viikkona paikalle ei tullut ketään muuta. Niinpä sunnuntaisin minä lauloin ja rukoilin yksin ja pidin puheita yksikseni. Armeijassa palvelevia johtajia ja jäseniä koskevia kirkon ohjeita noudattaen saatoin siunata ja nauttia sakramentin, vaikka paikalla ei ollut toista pappeudenhaltijaa. Se toi minulle suurta iloa.
Pidin yksinäisiä kokouksiani englanniksi, jotta voisin parantaa englannin kielen taitojani. Ensimmäisen puheeni pidin Joseph Smithistä. Huoneessa ei näkynyt ketään, mutta tunsin muiden läsnäolon. Pyhä Henki vahvisti minua ja ilmoitti minulle, kuinka tärkeää oli taas aloittaa Herran työ tässä paikassa.
Muutamaa viikkoa myöhemmin, kun olin pitänyt ensimmäisen sunnuntaikokoukseni, kappeliin astui nuori amerikkalaissotilas. Tämä nainen oli kastettu vain pari kuukautta aiemmin. Olin hyvin onnellinen! Kaksi viikkoa myöhemmin saapui toinen sisar. Sitten tuli kaksi veljeä. Herran avulla kirkko alkoi kasvaa Sarajevossa.
Nyt kirkolla on Sarajevossa seurakunta. Kun muistelen aikaani siellä, ajattelen, minkä kunnian Herra soi minulle palvella erityisellä tavalla – olla pienenä rattaana Hänen työssään ja tietää, että ”pienestä lähtee se, mikä on suurta” (OL 64:33).