Omavaraisuus ja evankeliumin oppiminen

David B. Marsh

kirkon pappeuden ja perheasiain osasto

Kun meistä tulee omavaraisia evankeliumin oppijoita, me tiedämme, kuinka voimme ravita itseämme hengellisesti ja vahvistaa suhdettamme Jumalaan.

Eräs lastentarhanopettaja tarkkaili kerran luokkansa lapsia näiden piirtäessä. Kun hän käveli ympäriinsä katsomassa kunkin lapsen piirrosta, hän kysyi yhdeltä pieneltä tytöltä: ”Mitä sinä piirrät?” Tyttö vastasi: ”Minä piirrän Jumalaa.” Hieman yllättyneenä opettaja sanoi: ”Mutta kukaan ei tiedä, miltä Jumala näyttää.” Epäröimättä tyttö vastasi: ”Pian he tietävät.”

Eikö olisikin mukavaa, jos olisi sellainen varmuus? Itse asiassa taivaallinen Isä haluaa, että meistä tulee varmoja Hänen tuntemisessaan. Herra sanoi Jeremialle, ettei meidän pitäisi kerskua omasta viisaudestamme, ei omasta voimastamme eikä omista rikkauksistamme. Sen sijaan Hän sanoi: ”Joka haluaa kerskua, kerskukoon sillä, että tuntee minut ja tietää, mitä minä tahdon.” (Jer. 9:22–23.)

Profeetta Joseph Smith (1805–1844) on opettanut: ”Jumala ei ole ilmoittanut Josephille mitään, mitä Hän ei tekisi tiettäväksi niille kahdelletoista; ja pyhistä vähäisinkin voi tietää kaiken niin nopeasti kuin kykenee sen kestämään, sillä se päivä on tuleva, jolloin kenenkään ei ole tarpeen sanoa lähimmäiselleen: ’”Opi tuntemaan Herra!” Sillä kaikki, pienimmästä suurimpaan, tuntevat Hänet.’”¹

Se, että tulemme varmoiksi Jumalan tuntemisessa, ei tapahdu ilman henkilökohtaisia ponnistuksia. Vanhemmat ja opettajat voivat auttaa, mutta meidän täytyy tulla omavaraisiksi evankeliumin oppijoiksi. Aivan kuten me opimme ravitsemaan itseämme fyysisesti pitääksemme kehomme kunnossa, meidän täytyy oppia, kuinka ravitsemme itseämme hengellisesti pitääksemme henkemme kunnossa.

Vuosia sitten merilokit St. Augustinessa Floridassa Yhdysvalloissa olivat nääntymässä nälkään. Sukupolvien ajan lokit olivat oppineet luottamaan siihen, että katkaravunpyyntilaivueet ruokkivat niitä verkkojensa tähteillä. Ennen pitkää katkaravunpyytäjät siirtyivät pois alueelta. Merilokit eivät olleet oppineet kalastamaan itse eivätkä ne opettaneet poikasiaan kalastamaan. Niinpä nämä suuret, kauniit linnut olivat kuolemassa, vaikka vedessä kaikkialla niiden ympärillä oli paljon kalaa.²

Meillä ei ole varaa tulla noiden merilokkien kaltaisiksi emmekä me voi antaa lastemme elää elämäänsä niin, että he ovat Herran tuntemisessa riippuvaisia meistä tai muista. Presidentti Marion G. Romney (1897–1988), ensimmäinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa, on sanonut: ”Meidän pyrkimystemme tulee aina kohdistua siihen, että työkykyisistä ihmisistä tulee omavaraisia.”³ Kun meistä tulee omavaraisia evankeliumin oppijoita, me tiedämme, kuinka voimme ravita itseämme hengellisesti ja vahvistaa suhdettamme Jumalaan.

Presidentti Boyd K. Packer (1924–2015), kahdentoista apostolin koorumin presidentti, on opettanut: ”Hengellinen omavaraisuus on tukea antava voima kirkossa. Jos viemme sen sinulta, kuinka voit saada ilmoituksen, että on olemassa Jumalan profeetta? Kuinka voit saada vastauksia rukouksiin? Kuinka voit tietää? Jos heti vastaamme kaikkiin kysymyksiisi ja annamme kovin monia tapoja ratkaista kaikki ongelmasi, saatamme päätyä heikentämään sinua, emme vahvistamaan sinua.”⁴

Vaikka nautimmekin oppimisesta ja innoituksen saamisesta kirkossa, emme voi omassa hengellisessä ravituksi tulemisessamme turvata yksistään siihen. Presidentti George Albert Smith (1870–1951) on selittänyt: ”Pelkään, että me kirkon jäsenet luotamme liian paljon apujärjestöihin sekä oman perhekuntamme ulkopuolelta tuleviin ohjeisiin ja neuvoihin. Olemme jo kuulleet monista siunauksista, joita Herra on meille antanut pyhissä aikakirjoissa. Ne on säilytetty meidän aikaamme asti, ja ne sisältävät kaikkiviisaan Isän ohjeita ja neuvoja. Tuntuu oudolta, että niin monet kansastamme – – eivät tunne näiden pyhien aikakirjojen sisältöä.”⁵

Nautin evankeliumin oppimisesta kirkossa, mutta innostun vielä enemmän evankeliumista, kun saan innoitettuja oivalluksia henkilökohtaisessa opiskelussani. Mikään ei ole minusta kiehtovampaa kuin löytää pyhistä kirjoituksista pieni totuuden aarre, joka valaisee ymmärrystäni ja täyttää minut Herran Hengellä.

Opettele oppimaan

Kun palasin lähetystyöstäni, huomasin, että hengellisyyteni säilyttämiseksi minun oli tarpeen käydä takkavalkeailloissa ja hartaustilaisuuksissa miltei viikoittain. Puhujat ravitsivat minua evankeliumin oivalluksillaan, ja arvostin sitä, miltä nuo oivallukset minusta tuntuivat. Olin tutkinut ja opettanut evankeliumia kahden vuoden ajan, mutta minulla ei näyttänyt olevan tarpeellisia taitoja itseni ravitsemiseen säännöllisesti. Minä vain luin pyhiä kirjoituksia enkä todella tutkinut niitä uutterasti.

Evankeliumin tutkiminen on paljolti samanlaista kuin että opettelee maalaamaan. Se ei ole jokaiselle vaistonvaraista tai luontevaa. Emme kuvittelisi voivamme antaa jollekulle maalauspalettia ja odottaa, että tuosta henkilöstä tulee heti taiteilija. Omavaraiseksi evankeliumin oppijaksi tulemisen kohdalla on samoin. Emme voi odottaa saavamme suuria oivalluksia säännöllisesti, ellemme ole oppineet muutamia evankeliumin tutkimisen perustaitoja. Presidentti Packer on selittänyt, että pyhät kirjoitukset ”sisältävät ikuisen evankeliumin täyteyden, tiedon iäisyyden. Mutta niitä on opittava käyttämään, tai etsintä vain masentaa.”⁶

Juuri sellaista se oli omalla kohdallani – masentavaa – kun yritin alkuun löytää pyhien kirjoitusten tutkimisestani tarkoitusta ja opastusta. Niinpä aloin tarkastella, kuinka puhujat saivat oivalluksiaan. Siinä kesti jonkin aikaa, mutta viimein havaitsin, kuinka he poimivat tiettyjä opillisia lausumia pyhistä kirjoituksista, kuinka he ammensivat jakeista merkityksellisiä opetuksia Vapahtajasta, kuinka he muodostivat elämää ohjaavia periaatteita pyhien kirjoitusten ilmauksista, kuinka he tulkitsivat vertauskuvia ja kuinka he yhdistivät profeettojen ja apostolien opetukset tiettyihin pyhien kirjoitusten jakeisiin.

Kun jatkoin pyhien kirjoitusten sekä profeettojen ja apostolien opetusten tutkimistani, havaitsin esittäväni itselleni kysymyksiä:

Mitä oppia näissä jakeissa opetetaan ja mitä minä opin tästä opista?
Missä ja milloin olen nähnyt, että tätä evankeliumin periaatetta on toteutettu tehokkaasti?
Mitä opin taivaallisesta Isästä ja Hänen minulle varatusta onnensuunnitelmastaan?
Mitä opin Jeesuksesta Kristuksesta ja Hänen sovituksestaan?
Mitä Herra haluaa minun oppivan tästä?
Mitä innoittavia ajatuksia ja tunteita saan lukiessani?
Onko tässä jotakin sellaista, mikä auttaa minua jossakin elämäni tämänhetkisessä haasteessa?
Mitä sellaista opin, mikä auttaa minua elämään päivästä toiseen?

Vaikuttavia, vakuuttavia opettajia

Kun pyhien kirjoitusten tutkimiseni muuttui, muuttui myös opettamiseni. Kiinnostuin enemmän siitä, kuinka autan ihmisiä löytämään evankeliumin totuuksia, jotka ohjaisivat heitä, kuin siitä, että kerroin heille, mitä pyhät kirjoitukset merkitsivät minulle.⁷ Minusta oli kiehtovaa nähdä ilo, jota muut tunsivat oivaltaessaan jotakin uutta. Se oli ja on yksi tyydyttävimpiä kokemuksia opettajana toimiessani.

Huomasin myös, että kun autoin opetettaviani käyttämään jatkuvasti yllä mainittuja taitoja ja kysymyksiä, heidän kykynsä tulla omavaraisiksi evankeliumin oppijoiksi nopeutui. Heidän ei tarvinnut käydä läpi samaa pitkää prosessia, jonka itse kävin.

Oppiminen edeltää opettamista, ja hyvistä oppijoista tulee hengellisesti innoittavampia opettajia. ”Älä pyri julistamaan minun sanaani”, Herra on sanonut, ”vaan pyri ensiksi saamaan minun sanani, niin silloin kielesi kirpoaa; silloin, jos tahdot, sinä saat minun Henkeni ja minun sanani, niin, Jumalan voiman saada ihmiset vakuuttuneiksi” (OL 11:21). Kukapa ei haluaisi tuota mahtavaa siunausta!

Vanhin David A. Bednar kahdentoista apostolin koorumista on tähdentänyt sitä, miten yhä enenevässä määrin on tarpeen, että meistä tulee omavaraisia evankeliumin oppijoita:

”Luulen, että me tähdennämme ja tiedämme paljon enemmän Hengen avulla opettavasta opettajasta kuin uskon kautta oppivasta oppijasta. Sekä opettamisen että oppimisen periaatteet ja prosessit ovat selvästikin hengellisesti olennaisia. Mutta kun katsomme tulevaisuuteen ja odotamme yhä vain sekavampaa ja myrskyisämpää maailmaa, jossa tulemme elämään, niin uskon, että meidän kaikkien on välttämätöntä lisätä kykyämme etsiä oppimista uskon kautta. – –

Loppujen lopuksi vastuu uskon kautta oppimisesta ja hengellisen totuuden soveltamisesta on meillä itse kullakin. Tämä on yhä vakavampi ja tärkeämpi vastuu maailmassa, jossa me nyt elämme ja tulemme vielä elämään. Sen tukena, mitä, kuinka ja milloin me opimme, ovat opettaja, esitystapa tai jokin tietty aihe tai oppiaiheen rakenne – mutta se ei riipu näistä.”⁸

Omavaraisen oppimisen siunauksia

Vanhempien ja kirkon opettajien innoittavat opetukset ovat meille tietenkin siunaukseksi, mutta ehkäpä tärkeämpää on oppia innoittamaan itseämme. Kun meistä tulee omavaraisia evankeliumin oppijoita, me pystymme paremmin luomaan henkilökohtaiselle ilmoitukselle otollisen ilmapiirin. Omavaraiset evankeliumin oppijat eivät tarvitse muita kannustimia säännölliseen tutkimiseen kuin tiedon siitä, että seuraavan kerran tutkiessaan he rakentuvat eivätkä pitkästy. Omavaraiset evankeliumin oppijat ovat myös paremmin varustautuneita kestämään virheellisten päätelmien vyöryn, joka on niin yleistä 2000-luvun yhteiskunnassamme.

Ainakin yksi Herran lupauksista näyttää olevan suurelta osin tarkoitettu omavaraisille evankeliumin oppijoille: ”Sitä, joka vaalii minun sanaani, ei eksytetä” (JS–M 37).

Presidentti Thomas S. Monson on luvannut: ”Jos tutkitte uutterasti pyhiä kirjoituksia, niin voimaanne vastustaa kiusausta ja saada Pyhän Hengen ohjausta kaikessa, mitä teette, lisätään.”⁹

Omavaraiset evankeliumin oppijat saavat osakseen tämän Vapahtajan lupauksen:

”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon!

Joka uskoo minuun, ’hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat’, niin kuin kirjoituksissa sanotaan.” (Joh. 7:37–38.)

Minulla on vielä paljon ymmärrettävää, mutta se, että minusta on tullut omavarainen evankeliumin oppija, on yksi parhaista asioista, mitä olen tehnyt. Se on siunannut elämäni jokaista puolta.