Uskollinen korkean neuvoston jäsen
Sain arvokkaan opetuksen ”nostamisesta siitä missä seisotte” eräältä uskolliselta ylipapilta Saksassa.
Kuunnellessani lokakuussa 2008 lähetystä yleiskonferenssin pappeuskokouksesta presidentti Dieter F. Uchtdorf, toinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa, alkoi puhua palvelemisesta kirkossa. Hän kertoi siitä, kuinka hän ja muutamat muut veljet olivat yrittäneet nostaa raskasta flyygeliä. Kun kaikki yritykset epäonnistuivat, yksi mies kehotti heitä yksinkertaisesti seisomaan lähellä toisiaan ja ”nostamaan siitä missä seisotte”.1
Presidentti Uchtdorf jatkoi puhumalla palvelemisesta kirkossa, minne sitten kutsutaankin palvelemaan. Joistakuista tuntuu, että he voisivat palvella paremmin, jos heidät vain kutsuttaisiin tekemään jotakin, mikä sopisi heidän huomattaviin kykyihinsä. Hän sanoi: ”Mikään tehtävä ei ole meille liian vähäarvoinen. Jokainen tehtävä antaa meille mahdollisuuden palvella ja kehittyä.”2
Kun presidentti Uchtdorf puhui, ajatukseni palasivat aikaan, jolloin tapasin erään vähäeleisen kirkon jäsenen, joka oli halukas nostamaan siitä, missä hän seisoi.
Vuonna 1985 olin Yhdysvaltain armeijan upseeri, joka oli sijoitettu erääseen pieneen kaupunkiin Saksassa. Olin palvellut lähetystyössä Saksassa 10 vuotta aiemmin. Kun vuonna 1983 saavuin sotilaana vaimoni Debran ja kahden pienen tyttären kanssa, aloimme osallistua noin 100 jäsenen sotilasseurakunnan toimintaan. Kahden vuoden kuluttua päätimme syventyä perusteellisesti saksalaiseen kulttuuriin ja aloimme käydä pienessä Bad Kreuznachin seurakunnassa, jossa oli noin 12 jäsentä.
Suunnilleen toisella viikolla alettuamme käydä siinä seurakunnassa huomasimme siellä uuden miehen. Hän oli noin 45-vuotias, ja saimme kuulla, että hän oli korkean neuvoston jäsen, joka oli vastuussa seurakunnastamme. Hän ei ollut siellä hoitamassa vaarnan asioita vaan vain käymässä. Puhuimme jonkin aikaa kokousten jälkeen, ja kun hyvästelimme, arvelin, että näkisimme hänet jälleen kenties puolen vuoden kuluttua.
Seuraavalla viikolla tuo korkean neuvoston jäsen oli jälleen paikalla. Sain tietää, että hän asui noin tunnin matkan päässä pienestä kaupungistamme. Koko tehtävänsä ajan korkeassa neuvostossa hän tuli seurakuntaamme kaksi tai kolme kertaa kuukaudessa. Hän oli ystävällinen, hillitty ja kannustava. Hän puhui aina seurakunnan jokaisen jäsenen kanssa. Ja kun seurakunta oli niin pieni, häntä pyydettiin usein pitämään puhe. Koska hänen omistautumisensa teki minuun vaikutuksen, annoin hänelle mielessäni lempinimen ”Uskollinen korkean neuvoston jäsen”.
Eräänä sunnuntaina hän tuli seurakunnan kokouksiin aamulla ja palasi sitten kuudelta illalla osallistumaan kastetilaisuuteen. Siinä välissä hän oli käynyt eräässä toisessa seurakunnassa. Minun on myönnettävä, että mielessäni itse asiassa kävi ajatus: ”Mitä harmia hän oli aiheuttanut vaarnanjohtajalle? Miksi muutoin hänen vastuulleen olisi annettu vaarnan pienin ja kaukaisin seurakunta?” Ehkäpä hän ei ollut sittenkään niin älykäs, nöyrä ja miellyttävä mies kuin luulin hänen olevan. Ehkäpä hän ei pitänyt kotiseurakunnastaan ja käytti tätä tehtävää päästäkseen pois sieltä. En tajunnut asiaa, joten annoin sen olla.
Useita viikkoja tämän kastetilaisuuden jälkeen palasin kerran kotiin puolenyön jälkeen sunnuntaiaamuna. Olin ollut koulutuksessa lähellä Itä- ja Länsi-Saksan välistä rajaa, ja kotimatka oli kestänyt kolme ja puoli tuntia. Olin uuvuksissa astuessani ovesta sisään. Vaimoni Debra oli yhä valveilla. Hän kertoi minulle, että ”Uskollinen korkean neuvoston jäsen” oli soittanut. Hän halusi tavata minut. Kysyin: ”Ennen kokouksia vai niiden jälkeen?” Kokoukset alkoivat kymmeneltä. Toivoin, että tapaaminen olisi kokousten jälkeen, jotta voisin nukkua puoli yhdeksään.
”Ennen”, vaimoni sanoi.
”Puoli kymmeneltäkö?”
”Ei. Hänen on mentävä jonnekin muualle vaarnan asioissa. Hän haluaa, että tapaatte hänen toimistossaan Frankfurtissa. Hän pyysi sinua menemään portille 5.”
”Mihin aikaan?” kysyin.
”Kuudelta”, hän vastasi.
Nyt tuohduin. Kello oli jo puoli yksi aamulla. Ehtiäkseni tapaamiseen kuudeksi minun pitäisi nousta puoli viideltä. Se tarkoitti vajaan neljän tunnin yöunia. Mitä tekisin? Minulla ei ollut edes puhelinnumeroa, johon olisin voinut soittaa hänelle seuraavana aamuna kertoakseni, etten menisi tapaamaan häntä. Pudotin vaatteeni vuoteen viereen ja kävin makuulle laittamatta herätyskelloa soimaan. Kun makasin siinä, mielessäni pyörivät nämä ajatukset:
Jos en menisi tapaamaan ”Uskollista korkean neuvoston jäsentä”, mitä tapahtuisi? Jos en ilmaantuisi hänen toimistoonsa, olin varma, että hän käyttäisi aikansa hyödyllisesti. Kun seuraavan kerran puhuisin hänen kanssaan ja selittäisin, miksi en ollut mennyt tapaamaan häntä, hän vastaisi: ”Tietenkin teit oikean päätöksen. En olisi ikinä pyytänyt sinua tulemaan, jos olisin tiennyt, että tulit kotiin niin myöhään. Voimme hoitaa sen asian nyt.” Ja sitä paitsi en edes oikeasti ollut sen seurakunnan jäsen. Tietenkin jäsenkorttimme olivat siellä ja kävimme kokouksissa joka viikko, mutta me olimme ulkomaalaisia, puhuimme aika surkeaa saksaa ja muuttaisimme viiden tai kuuden kuukauden kuluttua pois.
Omatuntoni oli lähes puhdas. Muutama minuutti vielä, niin onnistuisin nukahtamaan. Sitten muistin lempinimen, jonka olin hänelle antanut, ja kaikki ne kerrat, kun tämä ”Uskollinen korkean neuvoston jäsen” oli tullut seurakuntaamme sinä aikana, kun olimme osallistuneet siellä kokouksiin. Hän tuli siihen kastetilaisuuteen myöhään sunnuntai-iltana. Hän tuli erääseen seurakunnan toimintaan keskellä viikkoa. Hän puhui aina kaikkien jäsenten kanssa ja kannusti ja innoitti heitä. Hän ei koskaan vaikuttanut tuomitsevalta tai välinpitämättömältä. Hän arvosti seurakunnanjohtajaa ja tämän ponnisteluja. Jos hän oli pettynyt saatuaan vastuulleen tämän pienen seurakunnan, hän ei todellakaan koskaan osoittanut sitä.
Nousin vuoteesta ja menin lipaston luo, jolla herätyskelloni oli. Asetin sen soimaan puoli viideksi. Päättäessäni mennä tapaamaan ”Uskollista korkean neuvoston jäsentä” en ollut huolissani siitä, mitä hän sanoisi tai ajattelisi, jollen tulisi. Enhän minä luultavasti näkisi häntä tai kuulisi hänestä enää koskaan, kun olisimme muuttaneet. Päätin nousta vajaan neljän tunnin kuluttua ja ajaa 80 kilometrin matkan hänen toimistolleen, koska minä todella arvostin häntä sen vuoksi, millainen hän oli, ”Uskollinen korkean neuvoston jäsen”. Kuinka olisin voinut olla seuraamatta häntä?
Ajoin autoni kuudelta sinä sunnuntaiaamuna portille 5, jossa minua tervehti konekiväärillä varustautunut vartija. Hän silmäili Yhdysvaltain puolustusvoimien rekisterikilpeäni. Ehkä hän mietti, olinko eksynyt. Oliko ”Uskollinen korkean neuvoston jäsen” päättänyt olla tulematta paikalle? Vain kaksi minuuttia myöhemmin hänen autonsa kuitenkin pysähtyi omani viereen. Hän sanoi: ”Hyvää huomenta, Don. Mennään toimistooni.” Vartija avasi portin ja päästi meidät läpi.
Puhuttuamme hetken niitä näitä ja esiteltyään minulle toimistorakennusta ”Uskollinen korkean neuvoston jäsen” pääsi tapaamisemme syyhyn. Hän sanoi, että hän kutsuu minut palvelemaan seurakunnanjohtajan neuvonantajana. Ei ensimmäisenä tai toisena neuvonantajana vaan ainoana neuvonantajana. Ennen saapumistani seurakunnassa oli ollut vain kaksi pappeudenhaltijaa, ja he olivat muutaman vuoden välein vaihtaneet seurakunnanjohtajan ja vanhinten koorumin johtajan tehtäviä.
Otin kutsun vastaan ja palvelin siihen asti, kun kolme kuukautta myöhemmin lähdin Yhdysvaltoihin kahden kuukauden koulutukseen.
Ollessani poissa sekä vaimoni että nuori poikamme sairastuivat. Poikamme terveysongelmat veivät hänet sairaalaan, joka oli noin sadan kilometrin päässä tukikohdastamme. Vahvana sotilaan vaimona Debra ei koskaan valittanut eikä pyytänyt minua palaamaan Saksaan. Itse asiassa sain tietää hänen sairautensa todellisen luonteen vasta kun palasin kotiin. Kun vaimoni oli erään kerran käynyt paikallisella lääkäriasemalla, lääkäri oli vienyt hänet autolla kotiin, koska oli arvellut, ettei vaimoni ollut riittävän hyvässä kunnossa ajamaan itse. Sekä seurakunnanjohtaja että Apuyhdistyksen johtaja tarjosivat apua, mutta vaimoni kieltäytyi kohteliaasti. Kieleen ja kulttuuriin liittyvien vaikeuksien lisäksi Debra oli haluton vaivaamaan ketään.
Eräänä päivänä hänelle soitti ”Uskollinen korkean neuvoston jäsen”. Tämä veli oli äskettäin kutsuttu vaarnanjohtajaksi. Hän tiedusteli lempeästi vaimoni terveydentilaa ja kieltäytyi hyväksymästä vastaukseksi ”Minä pärjään ihan hyvin”. Jokaista Debran vakuutusta seurasi lempeä mutta painokas tiedustelu perheen todellisesta tilanteesta. Viimein tämä veli selitti: ”Debra, sinun pitää antaa seurakuntalaisten auttaa. He todella haluavat auttaa, ja kun he voivat auttaa sinua, se lähentää seurakuntaa.” Debra otti kiitollisena vastaan heidän apunsa.
Palattuani Yhdysvalloista olimme seurakunnassa vielä kaksi kuukautta ennen kuin muutimme lopulta suurempaan kaupunkiin.
Muistikuvani tuosta ajasta elämässäni haihtuivat mielestäni, kun kumarruin eteenpäin istuimellani ja keskitin uudelleen huomioni presidentti Uchtdorfin ääneen, joka kuului kaiuttimista. Hänen sanomansa merkitys teki minuun syvän vaikutuksen. Toisin kuin muulloin, kun olen miettinyt, millä tavoin puhujan sanat vastaavat hänen henkilökohtaisia tekojaan (liike-elämässä, armeijassa ja myös joissakin kirkossa kuulemissani puheissa), minulla ei ollut mitään epäilystä presidentti Uchtdorfin sanomasta. Kyse ei ollut vain siitä, että presidentti Uchtdorfin aksentti muistutti minua Saksasta ja kokemuksestani ”Uskollisen korkean neuvoston jäsenen” kanssa. Kyse oli siitä, että presidentti Uchtdorf oli tuo ”Uskollinen korkean neuvoston jäsen”. Se teollisuuskompleksi, jossa tapasimme sinä varhaisena sunnuntaiaamuna, oli Frankfurtin kansainvälinen lentokenttä, missä hän oli lentoryhmän päällikkönä saksalaisessa Lufthansa-lentoyhtiössä.
Voin rehellisesti sanoa, etten ole koskaan tuntenut nöyrempää ja uskollisempaa miestä toteuttamassa sitä, mitä hän saarnaa. Olin kiitollinen siitä, että olin saanut arvokkaan opetuksen, mitä tarkoittaa se, että ”nostaa siitä missä seisotte”.