Siunatkaamme vähemmän aktiivisia

Vanhin Terence M. Vinson

seitsemänkymmenen koorumista

Kun elämme sopusoinnussa Hengen kanssa ja pyydämme Herralta apua, Hän siunaa pyrkimyksiämme tuoda Hänen kadonneita lampaitaan takaisin laumaan.

Havaitsemme monia elämän kauniista totuuksista paremmin hengellisillä aisteillamme kuin fyysisillä aisteillamme. Itse asiassa monet tärkeät asiat – kuten iankaikkiset asiat – voi tuntea, mutta niitä ei voi nähdä.

Apostoli Paavali opetti tämän periaatteen Korintin pyhille: ”Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti” (2. Kor. 4:18).

Rakkautta opitaan ja tunnetaan pääasiassa hengellisillä aisteilla. Niinikään myötätunto, ystävyys, kärsivällisyys ja usko ovat Hengen hedelmiä (ks. Gal. 5:22). Taivaallinen Isä käyttää näitä Hengen tunteita siunatakseen lapsiaan, myös harhaan kulkeneita.

Olen asunut lähes koko ikäni Tyynenmeren vyöhykkeellä. Monilla Tyynenmeren alueen asukkaista on syvällinen ymmärrys Paavalin kuvailemien näkymättömien asioiden tärkeydestä, ja monet selvästikin pitävät hengellisiä asioita tärkeämpinä kuin fyysisiä tarpeita.

Tämä kirkon vyöhyke on monimuotoinen: On kehittyneitä teollisuusvaltioita, kuten Australia ja Uusi-Seelanti, sekä maatalous- ja kalastusvaltioita, kuten Tonga ja Samoa, missä kirkon jäsenet muodostavat suuren osan väestöstä. Sitten on kehittyviä valtioita kuten Papua-Uusi-Guinea ja Salomonsaaret, joissa ihmisillä on merkittäviä haasteita.

Tämä monimuotoisuus tarjoaa tilaisuuksia oppia.

Käynnit vähemmän aktiivisten luona erittäin tärkeitä

Yksi sellainen oppimiskokemus on jäänyt erityisesti mieleen. Palvellessani vyöhykeseitsenkymmenenä sain tehtäväkseni toimia johtavana virkailijana eräässä vaarnakonferenssissa Uudessa-Seelannissa. Vain muutama kuukausi aiemmin presidentti Thomas S. Monson oli pitänyt voimallisen puheen kaikille maailman seitsenkymmenille. Hänen puheensa keskittyi niiden pelastamiseen, jotka ovat jääneet ilman evankeliumin toimituksia.

Presidentti Monsonin puheen ja hänen meille sen jälkeen antamansa haasteen johdosta tunsin tärkeäksi käydä niiden luona, jotka eivät olleet täysin mukana evankeliumissa, ja kutsua heitä palaamaan pelastuksen liittojen ja toimitusten ääreen. Kutsuin vaarnanjohtajia viemään minut vaarnakonferenssiviikonloppuina kanssaan käynneille vähemmän aktiivisten jäsenten luo. Nuo vierailut olivat aina suurenmoisia.

Eräänä erityisenä vaarnakonferenssiviikonloppuna vaarnanjohtaja ja minä kävimme lauantaina usean perheen luona. Yhdessä näistä perheistä mies ja vaimo olivat olleet naimisissa noin 10 vuotta, heidät oli sinetöity temppelissä, mutta he olivat nyt vähemmän aktiivisia. He ottivat meidät lämpimästi vastaan, ja meillä oli hengellinen vierailu. Kun vierailu oli päättymässä, tunsin kehotuksen kysyä aviomieheltä, haluaisiko hän siunauksen, ja pyytää sitten häntä antamaan siunauksen vaimolleen.

Se oli epätavallinen kehotus. Minulle oli opetettu, että kun olen vieraana jonkun kodissa, minun pitäisi omaksua toissijainen rooli, ja että perheenpään pitäisi olla se, joka päättää, mitä tehdään. Tämä veli oli kuitenkin kiitollinen tarjotusta siunauksesta, ja hän oli silminnähden liikuttunut sen jälkeen kun vaarnanjohtaja ja minä olimme antaneet hänelle siunauksen.

Kun hän nousi, hän kuitenkin pyysi, että jompikumpi meistä antaisi siunauksen hänen vaimolleen. Hän kertoi meille, että vaikka he olivat olleet naimisissa 10 vuotta, hän ei ollut koskaan antanut vaimolleen siunausta ja hänestä tuntui vaikealta tehdä niin.

”Me autamme sinua”, sanoin kannustaen häntä.

Kun olimme selittäneet, kuinka siunaus annetaan, ja auttaneet häntä harjoittelemaan, mitä sanoa siunauksen alussa ja lopussa, hän antoi vaimolleen suurenmoisen siunauksen. Hänen lopetettuaan me kaikki olimme silmät kyynelissä, ja hän ja hänen vaimonsa ottivat vastaan kutsumme palata evankeliumin ääreen.

Tämän suloisen kokemuksen johdosta vaarnanjohtaja tunsi innoitusta seuraavan päivän puheessaan vaarnan jäsenille haastaa pappeudenhaltijat palaamaan vaarnakonferenssin jälkeen kotiin ja antamaan siunauksia perheenjäsenille.

Kehotus siunata

Kun tuon vaarnakonferenssin sunnuntaikokous päättyi, tunsin jälleen kehotuksen – tällä kertaa lähestyä nuorta sisarta, joka istui kappelisalissa edestä laskien noin kymmenennellä rivillä, ja kysyä, tarvitsiko hän siunauksen. En tuntenut häntä, mutta kehotus tuntui pakottavalta.

Tuo sisar yllättyi ja vastasi epäröiden: ”Ei, kiitos.”

Olin jokseenkin kiitollinen hänen vastauksestaan, mutta tunsin, että olin toiminut Hengen johdatuksen mukaan. Palasin kappelisalin etuosaan tervehtimään jäseniä, kun yhtäkkiä tämä sama nuori nainen tuli eteen ja kysyi minulta, olinko yhä halukas antamaan hänelle siunauksen. Sanoin hänelle: ”Tietenkin”, ja ehdotin, että hän menisi vaarnanjohtajan toimistoon, jonne tulisimme pian.

Kun vaarnanjohtaja ja minä olimme menossa vaarnanjohtajan toimistoon, kysyin tuosta nuoresta naisesta. Vaarnanjohtaja selitti, että tämä sisar oli palannut kirkkoon noin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Hän asui nyt yksin, mutta niiden kymmenen vuoden aikana hän oli elänyt vastoin evankeliumin tasovaatimuksia.

Ennen siunausta tämä nuori nainen kertoi meille kelvottomuuden tunteistaan. Hän sanoi, että ollessaan poissa kirkosta hän oli tehnyt yksinkertaisesti sitä, mitä halusi, eikä ollut ajatellut lainkaan hengellisiä asioita. Sittemmin hän oli kokenut uuden heräämisen evankeliumiin, mutta hänestä tuntui, että hän oli luisunut hengellisessä kehityksessään niin paljon taaksepäin, ettei hänellä ollut mitään toivoa kuroa kiinni menetettyä aikaa.

Opetimme hänelle, että työmiehet, jotka tulevat viinitarhaan myöhään – ja ne, jotka palaavat viinitarhaan lähdettyään sieltä joksikin aikaa – saavat silti saman palkan kuin ne, jotka ovat työskennelleet siellä kauan (ks. Matt. 20:1–16). Sitten annoimme hänelle pappeuden siunauksen.

Lausuessani tuota siunausta häkellyin siitä ylenpalttisesta rakkaudesta, jota koin Herran tuntevan tätä sisarta kohtaan. Tuo tunne oli voimallisempi kuin mitä olin kokenut koskaan aiemmin – se sai minut tietoiseksi siitä, että olin erityisen jalon hengen seurassa. Kun päätimme siunauksen, tämä sisar nousi tuolilta. Hänen poskilleen norui kaksi mustaa ripsivärivanaa. Minäkin liikutuin kyyneliin.

Herra oli antanut minun nähdä, että tämä poikkeuksellinen nuori nainen oli sen kehityksen varhaisvaiheissa, joka meidän kaikkien täytyy kokea saavuttaaksemme täydet mahdollisuutemme täällä maan päällä. Kun eksymme hengellisesti ja kun teemme syntiä, meidän kaikkien täytyy nöyrtyä ja tehdä parannus.

Kuten apostoli Paavali opetti galatalaisille, tämä elämä on aikaa, jolloin hengen täytyy alistaa liha. ”Liha haluaa toista kuin Henki, Henki toista kuin liha. Ne sotivat toisiaan vastaan, ja siksi te ette tee mitä tahtoisitte.” (Gal. 5:17.)

Se, saavutammeko me mahdollisuutemme, riippuu siitä, hallitseeko henkemme ruumistamme, voitammeko me ”luonnollisen ihmisen” (ks. Moosia 3:19). Nykyajan maailmassa monet eivät näytä käyvän lainkaan tätä taistelua. Lihan halut hallitsevat heidän elämäänsä, ja liha alistaa heidän henkensä.

Tämä nuori nainen oli polulla, jolla hänen henkensä pystyisi alistamaan lihan. Hän oli aloittanut taiston, jonka hän halusi ehdottomasti voittaa.

”Antakaa Hengen ohjata elämäänne”

Kun sinä päivänä lähdin tuosta vaarnasta, pyysin vaarnanjohtajaa antamaan minulle niiden henkilöiden yhteystiedot, jotka olin tavannut sinä viikonloppuna, jotta voisin kannustaa heitä pysymään evankeliumin polulla ja muistamaan tekemänsä sitoumukset.

Se nuori sisar jatkoi edistymistä ja teki niin ripeää vauhtia. Uskonsa avulla hän antoi ”Hengen ohjata” ja alkoi elää ”Hengen varassa” (Gal. 5:16, 25). Hän on pitänyt minuun yhteyttä ja kertonut minulle merkittävistä haasteista, joita hän on voittanut ja joita hän on sittemmin kohdannut. Hänestä on tullut perheemme rakas ystävä, ja olemme nähneet hänen henkensä lujuuden, kun hän on lähentynyt Vapahtajaan.

Hän nauttii nyt temppelin siunauksista, on palvellut toimitustyöntekijänä ja säteilee rakkauden ja hyvyyden hengellisiä lahjoja. Sittemmin hän on solminut avioliiton kelvollisen nuorukaisen kanssa temppelissä.

Tämän nuoren naisen kohdalla hengellinen on selvästikin voittanut ajallisen. Olemme nähneet hänen sydämensä puhdistuvan, eikä hänellä ”ole enää halua tehdä pahaa vaan tehdä alati hyvää” (Moosia 5:2).

Kenties se, että Herra tiesi hänen sielunsa jalouden, oli syy, jonka vuoksi sain sen kehotuksen sinä päivänä. Tuo kehotus on siunannut minua, kun olen nähnyt, kuinka taivaallisen Isän voima ja armo ilmenevät tämän nuoren naisen elämässä.

Meillä kaikilla on vastuu auttaa vähemmän aktiivisia veljiämme ja sisariamme, ja me kaikki voimme saada kehotuksia siihen, kuinka voimme olla heille siunaukseksi. Kun elämme sopusoinnussa Hengen kanssa ja pyydämme Herralta apua, Hän siunaa pyrkimyksiämme tuoda heidät ”takaisin laumahansa” (”Rakastaa laumaansa Paimen”, MAP-lauluja, 143; ks. myös Alma 26:4).