Valkoinen hilkka Florencelle
Kirjoittaja asuu Michiganissa Yhdysvalloissa.
Kolmetoistavuotias Florence Onyejekwe meni tavanomaiselle paikalleen ruuhkaiselle torille Onitshassa Nigeriassa. Katu oli täynnään myyjiä, jotka kutsuivat kiireisiä ostajia. Kävellessään naiset tasapainottelivat nyyttejä päänsä päällä. Koulu oli juuri loppunut ja loma alkanut, ja Florence tiesi, että hänen ystävänsä olivat nauttimassa lomasta. Mutta Florence vietti lomansa myyden vernonian lehtiä täällä torilla. Se oli hänen ainoa mahdollisuutensa ansaita rahaa koulumaksuihin.
Tosin ei Florence valittanut. Olihan hänen äitinsä torilla joka päivä aamusta iltaan myymässä jamssia ostaakseen ruokaa perheelle. Mama työskenteli todella ahkerasti. Kumpikin hänen vanhemmistaan teki kovasti töitä. Mutta ilman hyvää koulutusta ei ollut kovinkaan paljon tehtävissä. Florence oli jo kohta päättämässä alakoulua. Ehkäpä jos hän voisi jatkaa koulunkäyntiä, hän voisi saada hyväpalkkaisen työn ja auttaa perhettään.
Kun Florence palasi kotiin, hän löysi vanhempansa ja kysyi: ”Voisinkohan minä mennä yläkouluun ja lukioon? Ja ehkä yliopistoon?”
Mama katsoi nnamia (isää) ja pudisti päätään. ”Yliopisto maksaa paljon enemmän kuin meillä on rahaa”, sanoi nnam. Florence katseli alas kenkiinsä. Hän ei halunnut maman ja nnamin näkevän, kuinka pettynyt hän oli.
Muutama päivä myöhemmin Florence käväisi sairaalassa hakemassa lääkettä. Sairaala oli miltei yhtä ruuhkainen kuin tori, tosin ei yhtä meluisa. Florence tuijotti sairaanhoitajia, joilla oli päässään uudenkarheat valkeat päähineet eli hilkat. Hän kuvitteli, miten hänellä itsellään olisi samanlainen asu ja hän auttaisi sairaita ja huolehtisi vauvoista isossa sairaalassa. Kenties hänestä voisi tulla sairaanhoitaja.
Florence tiesi, että hänen vanhempansa olivat oikeassa – koulutuksen hankkiminen olisi kovan työn takana. Mutta Florence osasi tehdä töitä kovasti. Hän päätti yrittää.
Olipa Florencella päivän aikana miten paljon kotitöitä tahansa, hän ehti aina opiskelemaan. Hän läpäisi lukion pääsykokeet, ja nnam lainasi hänelle kylliksi rahaa koulumaksuihin. Myöhemmin hän sai kuulla, että valtio maksaisi osan sairaanhoito-oppilaitoksen maksuista. Hänen unelmansa oli saavutettavissa!
Mutta kun koitti aika aloittaa opinnot sairaanhoito-oppilaitoksessa, Florence oli vähän epävarma. Entä jos se olisi liian vaikeaa? Entä jos hän olisi yksinäinen? Florence painoi päänsä ja rukoili: ”Rakas Jumala, annathan minulle voimaa mennä sairaanhoito-oppilaitokseen ja työskennellä kovasti.”
Sairaanhoito-oppilaitoksessa Florence oppi antamaan lääkettä ja puhdistamaan työvälineet bakteereista. Joskus hänen potilaansa tulivat terveiksi, mutta joskus eivät. Florence rukoili usein rohkeutta. Kolmen pitkän vuoden jälkeen Florence valmistui saaden luokkansa parhaan oppilaan kunniakirjan. Hänen unelmansa oli toteutunut! Hän pääsi käyttämään valkoista sairaanhoitajan hilkkaa, ja hän pystyi ansaitsemaan kylliksi auttaakseen perhettään.
Monia vuosia myöhemmin Florence vieraili eräässä pienessä seurakunnassa Accran lähetyskentällä Ghanassa. Hänen aviomiehensä Christopher Chukwurah oli siellä lähetysjohtaja. Florence tapasi seurakunnan lapsia, jotka eivät aina päässeet käymään koulua. He eivät olleet varmoja, mitä tehdä tulevaisuutensa suhteen. He muistuttivat Florencea siitä, kun hän itsekin oli lapsi. ”Mitä voin sanoa auttaakseni heitä?” Florence rukoili ääneti.
Sitten hän tunsi selkeän innoituksen: Kerro heille elämästäsi.
Florence ajatteli elämäänsä. Hän oli työskennellyt sairaaloissa Nigeriassa ja Yhdysvalloissa. Hän oli solminut avioliiton hyvän miehen kanssa, ja yhdessä he olivat löytäneet Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon. Hänestä oli tullut äiti. Nyt hän auttoi lähetyssaarnaajia pysymään terveinä ja työskentelemään ahkerasti. Taivaallinen Isä oli auttanut häntä tulemaan sairaanhoitajaksi. Hän oli auttanut Florencea tekemään paljon enemmän kuin tämä oli kuvitellut. Hän voisi tehdä samoin näiden lasten kohdalla.
Florence katsoi lapsia ja hymyili. ”Tiedättekö ne valkoiset hilkat, joita sairaanhoitajilla on? Minä näin sellaisen hilkan ja päätin, että minusta tulee sairaanhoitaja…”