En halua olla erilainen!
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
”Sielujen arvo on suuri Jumalan silmissä” (OL 18:10).
Mia odotti aina innolla tanssituntia. Hänestä oli ihanaa kuunnella musiikkia. Hänestä oli mukavaa harjoitella perhoshyppyään ja tehdä se juuri oikealla tavalla. Ja hän piti varsinkin siitä, kun koko luokka liikkui yhdessä samaan tahtiin. Kun he tekivät niin, näytti kuin tanssijat olisivat kaikki samanlaisia. Tuntui aivan kuin hän ei olisi ainoa, jolla on Downin syndrooma.
Tänään he opettelivat uutta tanssiaskelta. Mia katsoi, kun hänen opettajansa hypähti ilmaan. Hän katseli, kun muut tytöt yrittivät samaa. Jotkut oppivat sen heti. Jotkut yrittivät muutamia kertoja. Mia yritti yhä uudelleen, mutta hän ei onnistunut tekemään sitä oikein.
”Opettaja, autatko minua?” Mia kysyi.
Mian vieressä oleva tyttö katsoi häntä. Tyttö nojautui ystävänsä puoleen. ”Miksi hän puhuu noin?” hän kuiskasi. Kumpikin tyttö kääntyi katsomaan Miaa.
Palatessaan tanssitunnilta kotiin Mia oli vaiti koko matkan ajan.
Kun he pääsivät kotiin, äiti vaivasi taikinaa keittiössä. Hänellä oli jauhoa poskessaan. Joskus se sai Mian nauramaan. Mutta tänään hän vain pudotti laukkunsa lattialle ja lysähti tuolille pöydän ääreen.
”Miten tanssitunti meni?” äiti kysyi.
”Huonosti”, Mia sanoi. ”Minä pyysin apua, ja yksi tyttö sanoi, että puhun hassusti. Sitten hän tuijotti minua.” Mian katse painui alas. ”En enää halua mennä tanssitunnille.”
”Voi, Mia!” äiti sanoi. ”Olen kovin pahoillani. Isästä ja minusta on mukavaa katsella, kun tanssit. Olemme niin ylpeitä siitä, miten uutterasti harjoittelet!”
Mia tunsi silmissään kyyneliä. ”En tykkää siitä, että minulla on Downin syndrooma. En tykkää siitä, että kasvoni ovat erilaiset. Kunpa minun ei olisi niin vaikea oppia uusia asioita. Minunhan pitää harjoitella puhumistakin!”
Isä istuutui Mian viereen ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. ”Mia, me rakastamme sinua hyvin paljon. Emme haluaisi muuttaa sinussa mitään.”
Mutta Mia vain pudisti päätään ja hautasi kasvonsa käsivarsiaan vasten. ”En halua olla erilainen. Haluan, että tämä Downin syndrooma otetaan minusta pois!”
Äiti ja isä olivat vaiti muutaman hetken.
”Minulla on idea”, äiti sanoi. Mia kurkisti käsivarsiensa alta. ”Mitäpä jos rukoilisit ja kysyisit taivaalliselta Isältä, mitä Hän ajattelee sinusta?”
Mia mietti asiaa. Hänestä oli mukavaa rukoilla. Hitaasti hän nyökkäsi. ”Voitko kirjoittaa kysymyksen, jotta muistan, mitä pitää kysyä?”
Äiti kirjoitti kysymyksen paperille. Sitten Mia otti paperin ja meni omaan huoneeseensa rukoilemaan.
Kun Mia muutaman minuutin kuluttua tuli keittiöön, hänen kasvonsa sädehtivät. ”Taivaallinen Isä vastasi!” hän sanoi.
”Mitä Hän sanoi?” äiti kysyi.
”Hän sanoi: ’Mia, rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet’”, Mia vastasi. ”Ja Hän sanoi sen KOVALLA äänellä!”
Seuraavan viikon tanssitunnilla Mia ei ollut huolissaan siitä, mitä muut tytöt ajattelivat hänen Downin syndroomastaan. Sen sijaan hän huomasi, että eräs toinen tyttö, Sara, näytti surulliselta. Sarankin oli vaikea oppia uusia askelia.
Kun Mia tuli kotiin, hän päätti kirjoittaa Saralle viestin. Hän piirsi paljon sydämiä. Äiti auttoi häntä kirjoittamisessa.
”Hei Sara”, Mia kirjoitti. ”Sinä olet hyvä tanssija. Haluan olla ystäväsi. Olen iloinen, että olet samalla tanssitunnilla kuin minä.”
Mia malttoi tuskin odottaa, että voisi antaa viestin Saralle. Hän halusi, että Sarakin tuntisi tanssitunnilla itsensä onnelliseksi ja rakastetuksi.