Ystävät antoivat minulle valoaan
Kirjoittaja asuu Baja Californiassa Meksikossa.
Minua pelotti, ja tunsin olevani yksin. Sitten muutin toiseen maahan ja menin kirkkoon ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.
Asuin äitini luona Meksikossa eräässä pikkukaupungissa, missä kaikki tuntevat toisensa. Osasin erottaa hyvän pahasta, mutta olin hämmentynyt ja ainoa aktiivinen nuori nainen koko kaupungissa.
Halusin kuulua joukkoon, joten tein sellaista, mikä siinä vaiheessa tuntui järkevältä: hankin poikaystävän. Se oli vain yksi niistä ensimmäisistä virheistä, joita aloin tehdä. Aloin antaa periksi ikätoverien painostukselle ja uskoa, että olin kyllin vanha päättämään itse omista asioistani, mikä tarkoitti sitä, että minusta tuli epäaktiivinen nuori nainen, joka eli pimeydessä.
Elin pimeydessä vuoden ajan, ja päivä päivältä pimeys vain syveni. Kehnot valintani johtivat kiistoihin perheeni kanssa, ja tajusin, etten voinut enää asua heidän luonaan. Mutta vasta kun eräs läheinen myöhempien aikojen pyhiin kuuluva ystävä kuoli, tajusin, että minulta puuttui jotakin. Valitettavasti syytin siitä Jumalaa ja evankeliumia. Lakkasin uskomasta siihen, että siunauksia tulee, kun on kuuliainen. Tiesin, että ellen tekisi päätöstä alkaa elää evankeliumin mukaan, niin en jatkossakaan piittaisi yhteydestäni kirkkoon vaan jatkaisin elämistä maailmallisella tavalla.
Istuin vuoteellani pimeässä huoneessa itkemässä ja säälimässä itseäni, kun käsitin, että minua pelotti – pelotti olla yksin ilman ketään kenelle puhua, pelotti se, etten pystyisi korjaamaan kaikkea tekemääni väärää, pelotti se, ettei kukaan – varsinkaan Jumala – antaisi minulle anteeksi.
Lopulta muutin Minnesotaan Yhdysvaltoihin asumaan isovanhempieni luona, jotka eivät ole kirkon jäseniä. Isäpuoleni lensi kanssani, ja ensimmäisenä sunnuntaina siellä menimme kirkkoon mutta vain sakramenttikokoukseen. Kokouksen loppuun mennessä olin jo päättänyt jättää kirkon, mutta yllätyksekseni juuri kun olimme menossa autolle, näimme piispan juoksevan meitä kiinni. Hän esitti meille muutamia kysymyksiä ja kutsui meidät tulemaan takaisin seuraavana sunnuntaina – ja me teimme niin.
Seuraavana sunnuntaina juuri kun sakramenttikokous oli päättynyt ja ennen kuin ehdin edes nousta, ympärilleni tuli seurakunnan nuoria naisia – nuoria naisia, jotka auttaisivat minua muuttamaan elämäni.
Kuvitus Alberto Ruggieri
Yhtäkkiä astuin aivan erilaiseen maailmaan: maailmaan, jossa oli piispa ja Nuorten Naisten johtaja, jotka välittivät minusta, ja ennen kaikkea nuoria naisia, jotka pyrkivät elämään päivittäin evankeliumin mukaan ja jotka pyrkivät elämään korkeiden tasovaatimusten mukaisesti ja puolustamaan oikeaa. He loistivat niin kirkkaasti, että he pystyivät valaisemaan polun edessäni.
Silloin ymmärsin, mitä minun oli tehtävä: Antaa oman valoni loistaa ihmisille, jotta he näkisivät minun hyvät tekoni ja ylistäisivät Isääni, joka on taivaissa (ks. Matt. 5:16). Niinpä aloin käydä kirkossa ja toimintaillassa joka viikko, lukea Mormonin kirjaa ja rukoilla joka päivä, pukeutua säädyllisesti, käyttää parempaa kieltä, käydä temppelissä ja valmistautua saamaan oman patriarkallisen siunaukseni.
Olin muuttunut täysin, mutta ymmärsin sen vasta Nuorten Naisten leirillä, jolloin tunsin Pyhän Hengen ja tajusin, että minulla on todistus – todistus, joka muistuttaisi minua siitä, että Jumala rakastaa minua, että Hänellä on suunnitelma minua varten ja että Hän ei halua minun olevan yksin. Todistus, joka on niin kirkas ja vahva, että se on muuttanut minut. Todistus, josta voin kertoa ja joka valaisee paitsi omaa polkuani myös muiden polkua. Todistus, joka ei pelkää loistaa pimeässä.