Myöhempien aikojen pyhien kertomaa
Älä pelkää
Huusin hiljaa: ”Tulitko todella tänne maan päälle yli 2 000 vuotta sitten avuttomana pienokaisena?”
Olin jouluaattona perheeni kanssa erään ystävän luona syömässä päivällistä, kun sain puhelun erään potilaani äidiltä. Hänen 19-vuotias poikansa oli kärsinyt pitkästä, vaivalloisesta matkasta leukemian kanssa, johon liittyi useita sairauden ja sen hoidon aiheuttamia komplikaatioita.
Viimein jälleen yhden tiiviin mutta epäonnistuneen kemoterapiajakson jälkeen poika oli päättänyt luopua jatkohoidosta ja palannut kotiin. Hän tunsi rauhaa tietäessään, että pian hän kuolisi.
Sinä iltana, kun hänen hengityksensä muuttui ja hänelle nousi korkea kuume, hänen äitinsä kutsui ambulanssin. Kun he olivat saapuneet sairaalan päivystyshuoneeseen, äiti soitti minulle.
”En tiedä, mitä tehdä!” äiti huudahti.
Lääkärit eivät odottaneet hänen poikansa elävän muutamaan tuntia pidempään. Puhuimme siitä, miten hänen oloaan voitaisiin helpottaa, ja kerroin hänelle olevani perheen tukena.
Söin päivällisen loppuun, ja lapset alkoivat esittää joulukuvaelmaa. Kun perheemme ystävä alkoi lukea Luukkaan evankeliumin lukua 2, puhelimeni soi jälleen ja menin ulos.
Potilaani oli poissa. Kyynelsilmin kerroin pojan perheelle, kuinka paljon heidän poikansa oli merkinnyt minulle. Ilmaisin vihaavani lapsuusiän syöpää ja toivovani, että olisin voinut tehdä enemmän hänen hyväkseen.
Pyyhittyäni kyyneleeni menin jälleen sisälle ystävämme kotiin. Vanhin poikamme esitti Joosefia, joka seisoi seimen vieressä, ja nuorin poikamme, paimen, kuunteli vilpittömästi enkelin julistavan:
”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon – –.
Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.” (Luuk. 2:10–11.)
Tuona hetkenä huusin hiljaa: ”Oletko todella siellä? Tulitko todella tänne maan päälle yli 2 000 vuotta sitten avuttomana pienokaisena? Oletko todella kantanut meidän kaikenlaiset kipumme ja ahdinkomme?”
Katsellessani, kun lapset nöyrinä ja kunnioittavina kunnioittivat Vapahtajaamme, kuulin vastauksen: ”Kyllä, minä olen tässä. Minä tulin ja minä voitin. ’Käsieni ihoon minä olen sinut piirtänyt’ (Jes. 49:16).”
Kukaan meistä ei ole suojassa kivulta, surulta ja murheelta. Mutta niinä hetkinä enkelin sanat voivat kohottaa meitä: ”Älkää pelätkö” (Luuk. 2:10). Ja Herran sanat voivat vahvistaa meitä: ”Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman” (Joh. 16:33).
Siitä lähtien jouluaatto on saanut minulle uuden merkityksen. Mieleeni muistuu potilaani, hänen perheensä ja lohtu siitä tiedosta, että Vapahtajan uhrin ansiosta mekin aikanaan voitamme maailman.