Nuorille aikuisille
Opin tuntemaan Jumalan rakkauden minua kohtaan
Tiesin, että Jumala rakastaa kaikkia lapsiaan, mutta jostakin syystä tunsin olevani poikkeus.
Valokuvat Getty Images, kuvissa käytetty malleja
Ensimmäisenä vuotenani yliopistossa istuin Apuyhdistyksessä, kun joku kertoi kokemuksesta, jolloin hän tunsi innoitusta kirjoittaa muistiin, mitä hän arveli Jumalan tuntevan häntä kohtaan.
Se teki minuun vaikutuksen.
Kun tulin kotiin, tunsin innoitusta tehdä samoin. Mutta kun olin istunut 10 minuuttia kirjoittamatta mitään, purskahdin kyyneliin. Tunsin huijaavani itseäni. Suuri osa todistuksestani perustui Jumalaan ja Hänen täydelliseen rakkauteensa meitä kohtaan. Siltikään en pystynyt edes kirjoittamaan mitään.
Tiesin, että Jumala rakastaa kaikkia lapsiaan, mutta jostakin syystä tunsin olevani poikkeus.
Kuinka niin voi olla?
Kohtasin epävarmuuteni
Kun seuraavana vuonna aloin käydä terapiassa, pystyin aloittamaan ajatusteni käsittelemisen. Terapeuttini huomautti, että minulla oli taipumus olla kaikki-tai-ei-mitään -tyyppinen ihminen. Uskoin, että joko minun oli oltava täydellinen käskyjen pitämisessä tai en ollut riittävän vahva. Ja tajusin päättäneeni, että koska en pystynyt tuntemaan Jumalaa omassa elämässäni, Häntä ei ollut olemassa. Mutta kun katsoin elämääni taaksepäin, tiesin, ettei se voinut olla totta. Niinpä ymmärsin, että ongelma oli minussa, ei Jumalassa.
Pienestä pitäen olin kaivertanut mieleeni tämän ajatuksen, että ellen olisi täydellinen, en koskaan olisi riittävän hyvä. Tietenkin, koska kukaan ei ole täydellinen, huomasin uivani epävarmuuden meressä. Ajatus siitä, että voisin olla jonkin arvoinen, teki minut vaivaantuneeksi. Tämän vuoksi minusta tuntui aina, etten ollut riittävän hyvä enkä ansainnut kenenkään rakkautta – en myöskään Jumalan rakkautta.
Jonkin aikaa olin yrittänyt taistella yksinäisyyttäni ja riittämättömyyden tunteitani vastaan yrittämällä olla mukana kaikessa. Pidin itseni kiireisenä kaikissa mahdollisissa toiminnoissa pitääkseni ajatukseni poissa elämäni todellisista ongelmista. Ja käytin kohtuuttoman paljon aikaa miettien muiden tarpeita ja välttäen keskittymästä itseeni. Toimin tutorina, pelasin tennistä, leivoin kaikille ystävilleni ja naapureilleni ja ryhdyin opetusavustajaksi. Työskentelin myös osa-aikaisesti, osallistuin monille oppikursseille ja olin kampuksella useiden kerhojen ja ryhmien puheenjohtaja.
Niille, jotka näkivät ulkoisen minäni, olin tyttö, jolla oli kaikki hallussa. He eivät nähneet, että sisimmässäni etsin epätoivoisesti jotakin, mikä saisi minut tuntemaan oloni riittävän hyväksi. Mutta se, että yritin aina tehdä yhä enemmän, toi elämääni vain lisää hämmennystä siitä, kuka olen ja millainen halusin olla.
Ensimmäisen opiskeluvuoteni loppupuolella tajusin, kuinka pahasti arvottomuuden tunteeni olivat lamaannuttaneet minut. Olin antanut itseni tuntea niin suunnatonta epävarmuutta, että kielsin itseltäni kaikki elämän tarjoamat ihmeelliset asiat ja olin alkanut turtua omaan elämääni.
Otin askeleen taaksepäin ja ihmettelin, miksi en vieläkään tuntenut mitään, vaikka tein niin paljon. Tämä johti minut synkkään masennukseen. Mitä tehdä, kun tuntee, että on aivan Jumalan hylkäämä?
Koska halusin päästä eteenpäin, mutta tunsin itseni tyhjäksi miettiessäni, mitä Jumala todella tunsi minua kohtaan, tajusin, että jonkin sisimmässäni täytyi muuttua. Tämän oivaltaminen vei minut polulle, jolla tunsin Jumalan rakkauden minua kohtaan.
Pyrin tuntemaan Jumalan rakkautta
Aluksi en tiennyt, miten aloittaa. Jo pelkkä tehtävä tuntui pelottavalta. Mutta seuraavan vuoden aikana turvasin Herraan ja Hänen äärettömään hyvyyteensä, jotta selviytyisin jokaisesta päivästä. Sain todella paljon voimaa ja mielenrauhaa lukiessani profeettojen sanomia, pohtiessani solmimiani temppeliliittoja, varatessani joka ilta vaikka vain 10 minuuttia pyhien kirjoitusten lukemiseen ja keskustellessani koko päivän ajan taivaallisen Isän kanssa rukouksessa.
Kun tein näitä asioita, aloin nähdä Hänen kätensä vaikutuksen elämässäni. En tiennyt, kuka olin tai minkä elämänpolun valitsisin. En tiennyt, mikä polku voisi koskaan saada minua tuntemaan oloani riittävän hyväksi. Mutta pian oivalsin, että tarvitsin todellakin nimenomaan tietoa siitä, kuka olen Jumalalle.
Opiskelen nyt viimeistä lukukautta yliopistossa. Kaiken sen stressin keskellä, jota tunnen opiskelijana, työntekijänä, tyttärenä, sisarena ja ystävänä, olen ymmärtänyt, että oman arvoni tunteminen ja sen ymmärtäminen, mitä Jumala tuntee minua kohtaan, ovat keskeisen tärkeitä menestykselleni kaikessa, mitä teen.
Tulevaisuuteni suhteen on yhä monia tuntemattomia seikkoja, eikä se haittaa.
Omalla kohdallani tieto siitä, ettei minun tarvitse olla täydellinen juuri nyt, auttaa minua selviytymään jokaisesta päivästä. Tiedän, että Jumala on tietoinen minusta. Tiedän myös, että silloinkin, kun en tunne Hänen rakkauttaan, Hän työskentelee kärsivällisesti kanssani.
Tämän kamppailun muutamina viime vuosina Jumala on auttanut minua löytämään itsestäni ominaisuuksia ja kykyjä, joita en olisi koskaan aiemmin huomannut. Mikä tärkeintä, ajan myötä, henkilökohtaisen ilmoituksen kautta ja pyrkiessäni päivittäin ymmärtämään Jumalan tahdon omalla kohdallani olen oppinut, mitä Hän tuntee minua kohtaan. Olen pystynyt ammentamaan vapaasti Vapahtajan voimaa ja Hänen sovituksensa siunauksia omassa elämässäni. Tämä on auttanut minua tuntemaan Jumalan rakkautta ja tietämään, että olen Hänen rakas tyttärensä.
Lukiessani profeettojen sanomia minua koskettivat nämä presidentti Russell M. Nelsonin sanat: ”Nainen voi tuntea olevansa arvokas, kun hän seuraa Mestarin esimerkkiä. Hän käsittää äärettömän arvonsa, kun hän itse pyrkii osoittamaan rakkautta Kristuksen tavoin.”
Presidentti Nelson huomautti myös: ”[Nainen] ansaitsee omanarvontuntonsa henkilökohtaisella vanhurskaudella ja läheisellä suhteellaan Jumalaan.”1 Tästä olen oppinut ymmärtämään, että se, kuka olen, on enemmän kuin sen yhdistelmä, mitä teen tai sanon. Minä olen iankaikkinen olento, jolla on poikkeuksellinen kutsumus näyttää rakkauden ja myötätunnon esimerkkiä, aivan kuten Vapahtaja teki. Ja tuo ymmärrys nousee kaiken sen yläpuolelle, mitä masennukseni saattaa yrittää kertoa minulle.
Kuljen eteenpäin
Vielä nytkin huomaan joskus unohtavani, miltä Jumalan rakkaus tuntuu ja millaista kestävää iloa on elämän pienimmissä ja tavallisimmissa hetkissä. Kristuksen sovituksen ihme on kuitenkin siinä, että se ei ole vain parannuksen tekemistä varten. Hänen armonsa avulla me pystymme myös selviytymään jokaisesta päivästä ja rakastamaan itseämme. Unohdan tämän tosiasian usein, mutta se on silti totta.
Emme voi välttyä siltä, että olemme alttiita ihmisluonnolle ja että nämä jumalallisen selkeyden ja innoituksen hetket eivät ehkä aina tunnu niin todelta. Niinpä voimme auttaa itseämme kirjoittamalla muistiin tilanteita, jolloin olemme tunteneet Jumalan rakkautta, ja muistelemalla niitä. Voimme edelleen yrittää etsiä tapoja tuntea tuota rakkautta. Meidän päivittäinen jumalanpalveluksemme ja jatkuvat pyrkimyksemme syventää henkilökohtaista pyhyyttämme paitsi vahvistavat suhdettamme taivaalliseen Isäämme myös lisäävät henkilökohtaista onneamme ja vahvistavat itsetuntoamme. Kristus voi lisätä näitä pyrkimyksiä auttaakseen meitä tulemaan sellaisiksi kuin taivaallinen Isämme haluaa meidän olevan.
Olen päättänyt jatkaa yrittämistä, koska minulla on toivo Kristuksessa. Tiedän, että elämä tulee edelleen paremmaksi ja että kasvan, kun turvaan Häneen. Kun olen huomannut, miten ääretöntä Jumalan rakkaus on minua kohtaan, olen pystynyt joka päivä saamaan enemmän voimaa päästä yli sydämen murheista ja voittaa riittämättömyyden tunteeni ja täydellisyyden tavoitteluni.
Kun huomaan lankeavani takaisin epävarmuuteeni, muistan, että Jumala pitää minua hauskana, ystävällisenä, avuliaana ja kauniina. Ennen kaikkea muistan, että Hän näkee minun yrittävän.
Presidentti Thomas S. Monson (1927–2018) julisti: ”Jumalan rakkaus on teitä varten, tunsittepa te ansaitsevanne rakkautta tai ette. Se on yksinkertaisesti olemassa aina.”2 Olen hyvin kiitollinen tästä totuudesta. Syvimmissä kamppailuissamme voimme nähdä Jumalan kirkkauden Hänen auttaessaan meitä kulkemaan eteenpäin. Hän kannustaa meitä aina eteenpäin.