Jumalan suosikkeja
Jumalan rakkaudella täyttyminen suojaa meitä elämän myrskyissä, mutta se myös tekee onnellisista hetkistä onnellisempia.
Ennen kuin aloitan, minun on syytä kertoa teille, että kaksi lastani on korokkeella puhuessaan pyörtynyt, enkä ole koskaan tuntenut suurempaa yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan kuin tällä hetkellä. Mielessäni pyörii siis muutakin kuin vain se lattialuukku.
Perheessämme on kuusi lasta, jotka joskus kiusaavat toisiaan sillä, kuka heistä on lempilapsi. Jokaisella on eri syitä siihen, miksi hän on muita rakkaampi. Rakkautemme jokaista lastamme kohtaan on puhdasta, tyydytystä tuovaa ja täydellistä. Emme voisi rakastaa ketään heistä enempää kuin toista – jokaisen lapsen syntymän myötä rakkautemme on laajentunut mitä hienoimmalla tavalla. Tunnen taivaallisen Isän rakkauden minua kohtaan parhaiten sen rakkauden johdosta, jota tunnen lapsiani kohtaan.
Kun kukin heistä käy läpi väitteitään siitä, miksi juuri hän on rakkain lapsi, voisi luulla, ettei perheessämme ole ikipäivänä ollut epäsiistiä makuuhuonetta. Tietoisuus heikkouksista vanhemman ja lapsen välisessä suhteessa vähenee, kun keskitytään rakkauteen.
Jossakin vaiheessa – ehkä siksi, että huomaan meidän olevan menossa kohti väistämätöntä perheriitaa – sanon tähän tapaan: ”Hyvä on, olette väsyttäneet minut, mutta en aio ilmoittaa asiaa, sillä te tiedätte, kuka teistä on suosikkini.” Tavoitteeni on, että jokainen kuudesta tuntee itsensä voittajaksi ja että täysimittainen sota vältetään – ainakin seuraavaan kertaan asti!
Evankeliumissaan Johannes viittaa itseensä ”Jeesuksen rakkaimpana opetuslapsena”, aivan kuin tuo asiantila olisi jotenkin ainutlaatuinen. Haluan ajatella sen johtuneen siitä, että Johannes tunsi Jeesuksen rakastavan häntä aivan täysin. Nefi antoi minulle samanlaisen tunteen kirjoittaessaan: ”Minä riemuitsen Jeesuksestani.” Vapahtaja ei tietenkään kuulu yksinomaan Nefille yhtään sen enempää kuin Johannekselle, ja kuitenkin Nefin ja ”hänen” Jeesuksensa välisen suhteen henkilökohtainen luonne johti hänet tuohon hellään kuvaukseen.
Eikö olekin hienoa, että on tilanteita, jolloin voimme tuntea niin täysin ja henkilökohtaisesti, että meidät huomataan ja meitä rakastetaan? Nefi voi kutsua Jeesusta ”hänen” Jeesuksekseen, ja niin voimme mekin. Vapahtajamme rakkaus on ”ylevintä, jalointa, voimakkainta rakkautta”, ja Hän osoittaa sitä, kunnes ”tulemme kylläisiksi”, ”täytymme”. Jumalallinen rakkaus ei koskaan lopu kesken, ja me kaikki olemme vaalittuja suosikkeja. Jumalan rakkaus on kuin ympyrät Venn-kaaviossa. Me kaikki olemme osittain päällekkäin. Jos jotkin osat meistä tuntuvatkin erilaisilta, niin Hänen rakkaudessaan me löydämme yhteenkuuluvuuden.
Onko siis mikään ihme, että suurimmat käskyt ovat rakastaa Jumalaa ja rakastaa ympärillämme olevia? Kun näen ihmisten osoittavan Kristuksen kaltaista rakkautta toisiaan kohtaan, minusta tuntuu, että tuohon rakkauteen sisältyy muutakin kuin vain heidän rakkauttaan. Se on rakkautta, jossa on myös jumaluutta. Kun rakastamme toisiamme tällä tavoin, niin kokonaan ja täydellisesti kuin voimme, taivaskin on silloin mukana.
Jos siis joku, josta välitämme, näyttää olevan kaukana jumalallisen rakkauden tuntemisesta, me voimme seurata tätä kaavaa eli tehdä asioita, jotka tuovat meitä itseämme lähemmäksi Jumalaa, ja sitten tehdä asioita, jotka tuovat meitä lähemmäksi tuota henkilöä – sanattomasti kutsumme häntä tulemaan Kristuksen luo.
Kunpa voisin istua kanssasi ja kysyä sinulta, mitkä olosuhteet saavat sinut tuntemaan Jumalan rakkautta. Mitkä pyhien kirjoitusten jakeet, mitkä erityiset palveluteot? Missä olisit? Mitä musiikkia? Kenen seurassa? Yleiskonferenssi on paikka, jossa oppii runsaasti siitä, kuinka olla yhteydessä taivaalliseen rakkauteen.
Mutta kenties tunnet olevasi kaukana Jumalan rakkaudesta. Kenties ajatuksiasi painaa lannistumisen ja pimeyden äänten kuoro, viestejä, jotka kertovat sinulle, että olet liian haavoittunut ja hämmentynyt, liian heikko ja huomiotta jätetty, liian erilainen tai eksyksissä ansaitaksesi taivaallista rakkautta millään todellisella tavalla. Jos kuulet näitä ajatuksia, niin kuulethan myös tämän: nuo äänet ovat yksinkertaisesti väärässä. Voimme luottavaisin mielin hylätä sen, että rikkinäisyys estäisi meitä jollakin tavoin pääsemästä taivaallisen rakkauden piiriin – joka kerta, kun laulamme kirkon laulua, joka muistuttaa meitä siitä, että rakas ja virheetön Vapahtajamme päätti ”kokea tuskaa tähtemme”, joka kerta, kun nautimme murrettua leipää. Varmasti Jeesus poistaa kaiken häpeän murtuneilta, rikkinäisiltä. Oman rikkinäisyytensä kautta Hänestä tuli täydellinen, ja Hän voi tehdä meistä täydellisiä rikkinäisyydestämme huolimatta. Hän oli murtunut, yksinäinen, runneltu ja ruhjottu – ja sellaisia mekin saatamme tuntea olevamme – mutta me emme ole erossa Jumalan rakkaudesta. ”Rikkinäisiä ihmisiä, täydellistä rakkautta”, kuten eräässä laulussa sanotaan.
Saatat tietää itsestäsi jonkin sellaisen salaisuuden, joka saa sinut tuntemaan, ettei sinua voi rakastaa. Vaikka olisit kuinka oikeassa siinä, mitä tiedät itsestäsi, olet väärässä ajatellessasi, että olet asettanut itsesi Jumalan rakkauden ulottumattomiin. Olemme joskus julmia ja kärsimättömiä itseämme kohtaan tavoilla, joilla emme voisi kuvitellakaan olevamme ketään muuta kohtaan. Meillä on paljon tehtävää tässä elämässä, mutta itsemme inhoaminen ja häpeällinen itsemme tuomitseminen eivät ole sillä listalla. Vaikka me tuntisimmekin, että me olemme kuinka epämuotoisia tahansa, Hänen kätensä eivät ole lyhentyneet. Ei. Ne ovat aina riittävän pitkät kantamaan meitä ja syleilemään meitä jokaista.
Vaikka me emme tuntisikaan jumalallisen rakkauden lämpöä, se ei ole kadonnut. Jumala itse sanoo, että ”vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, [Hänen rakkautensa meitä kohtaan] ei järky”. Selvyyden vuoksi totean siis, että ajatuksen, jonka mukaan Jumala on lakannut rakastamasta, pitäisi olla niin alhaalla elämän mahdollisten selitysten listalla, että pääsemme siihen kohtaan vasta sen jälkeen, kun vuoret ja kukkulat ovat poissa!
Nautin todella tästä vertauskuvasta, että vuoret ovat todiste Jumalan varmasta rakkaudesta. Tämä voimakas vertauskuvallisuus kietoutuu kertomuksiin niistä, jotka menevät vuorille saadakseen ilmoitusta ja Jesajan kuvaukseen ”Herran pyhäkön vuoresta”, joka ”kohoaa ylimpänä vuorista”. Herran temppeli on kalleimpien liittojemme koti ja paikka, johon me kaikki voimme vetäytyä ja uppoutua syvälle varmuuteen Isämme rakkaudesta meitä kohtaan. Olen myös nauttinut siitä lohdutuksesta, jota saan sieluuni, kun kiedon itseni tiukemmin kasteenliittooni ja löydän jonkun, joka suree menetystä tai pettymystä, ja yritän auttaa häntä kestämään ja käsittelemään tunteitaan. Ovatko nämä tapoja, joilla me voimme uppoutua enemmän kallisarvoiseen liittorakkauteen hesediin?
Jos siis Jumalan rakkaus ei jätä meitä, miksi me emme aina tunne sitä? Jotta ette odottaisi liikoja, sanon, etten tiedä. Se, että meitä rakastetaan, ei silti todellakaan ole sama asia kuin että tunnemme itsemme rakastetuiksi, ja minulla on muutama ajatus, jotka saattavat auttaa sinua, kun etsit vastausta tähän kysymykseen.
Kenties kamppailet surun, masennuksen, petoksen, yksinäisyyden, pettymyksen tai jonkin muun kanssa, joka voimakkaasti häiritsee kykyäsi tuntea Jumalan rakkautta. Jos niin on, nämä asiat voivat turruttaa tai keskeyttää kykysi tuntea siten kuin muutoin tuntisimme. Ainakaan vähään aikaan et ehkä pysty tuntemaan Hänen rakkauttaan, ja tiedon on riitettävä. Mutta mietin, voisitko kokeilla – kärsivällisesti – erilaisia tapoja ilmaista ja vastaanottaa jumalallista rakkautta. Voitko ottaa askeleen taaksepäin siitä, mitä edessäsi sitten onkin, ja ehkä toisenkin askeleen ja vielä seuraavan, kunnes näet laajemman maiseman, yhä laajemman ja laajemman, jos tarpeen, kunnes kirjaimellisesti ”ajattelet selestisesti”, koska katsot tähtiä ja muistat lukemattomia maailmoja ja niiden avulla niiden Luojaa?
Linnunlaulu, auringon, tuulen tai sateen tunteminen ihollani ja hetket, jolloin luonto saa aistini hämmästelemään Jumalaa – jokaisella niistä on ollut oma osuutensa taivaallisen yhteyden luomisessa minulle. Kenties uskollisten ystävien lohdutus auttaa. Ehkä musiikki. Tai palveleminen. Oletko merkinnyt muistiin tilanteita, jolloin yhteytesi Jumalaan on ollut sinulle selkeämpi, tai pitänyt päiväkirjaa niistä? Kenties voisit pyytää henkilöitä, joihin luotat, kertomaan sinulle omista jumalallisen yhteyden lähteistään, kun etsit apua ja ymmärrystä.
Jos Jeesus valitsisi paikan, jossa sinä ja Hän voisitte tavata, yksityisen paikan, jossa voisit keskittyä vain Häneen, mahtaisiko Hän valita paikaksi sinun ainutlaatuisen henkilökohtaisen kärsimyksesi, syvimmän tarpeesi – paikan, jonne kukaan muu ei voi mennä? Paikan, missä tunnet olevasi niin yksinäinen, että sinun täytyy todella olla aivan yksin, vaikka et olekaan, paikan, jonne ehkä vain Hän on kulkenut mutta jossa Hän on itse asiassa jo valmistautunut kohtaamaan sinut, kun saavut sinne? Jos odotat Hänen tuloaan, voisiko Hän jo olla siellä ja ulottuvillasi?
Jos tunnet olevasi täynnä rakkautta tässä elämänvaiheessa, yritä pitää siitä kiinni yhtä tehokkaasti kuin siivilä pitää vettä. Roiski sitä kaikkialle, missä kuljet. Yksi jumalallisen talouden ihmeistä on se, että kun yritämme jakaa Jeesuksen rakkautta, huomaamme, että meidät täytetään muunnelmalla periaatteesta, jonka mukaan ”joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä”.
Jumalan rakkaudella täyttyminen suojaa meitä elämän myrskyissä, mutta se myös tekee onnellisista hetkistä onnellisempia – riemullisista päivistämme auringon paistaessa taivaalla tulee entistäkin kirkkaampia, kun sielussamme on päivänpaiste.
Antakaamme meidän Jeesuksemme ja Hänen rakkautensa olla elämämme ”perustus ja kasvupohja”. Etsikäämme ja vaalikaamme kokemuksia, jolloin tunnemme Hänen rakkautensa ja voimansa elämässämme. Evankeliumin ilo on kaikkien ulottuvilla: ei vain onnellisten, ei vain alakuloisten. Ilo on tarkoituksemme, ei olosuhteidemme lahja. Meillä on täysi syy ”riemuita ja täyttyä rakkaudesta Jumalaa ja kaikkia ihmisiä kohtaan”. Täyttykäämme sillä. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.