”Minä se olen”
Kristuksen rakkaus – joka ilmenee täydellisenä uskollisuutena jumalalliselle tahdolle – on pysynyt järkähtämättömänä ja pysyy järkähtämättömänä edelleen.
On lepopäivä, ja olemme kokoontuneet puhumaan Kristuksesta, ristiinnaulitusta Kristuksesta. Minä tiedän, että Lunastajani elää.
Pohtikaa tätä näkymää Jeesuksen kuolevaisen elämän viimeiseltä viikolta. Paikalle oli kerääntynyt paljon väkeä, myös seipäin aseistautuneita ja miekoin varustautuneita roomalaisia sotilaita. Tämä vakavamielinen seurue, jota johtivat ylipappien lähettämät miehet soihdut kädessään, ei ollut lähdössä valloittamaan kaupunkia. Tänä iltana he etsivät vain yhtä miestä, miestä, jonka ei tiedetä kantaneen asetta, saaneen sotilaskoulutusta tai osallistuneen fyysiseen taisteluun missään vaiheessa koko elämänsä aikana.
Kun sotilaat lähestyivät, Jeesus astui esiin pyrkien suojelemaan opetuslapsiaan ja kysyi: ”Ketä te etsitte?” He vastasivat: ”Jeesusta, – – nasaretilaista.” Jeesus sanoi: ”Minä se olen.” Heti kun Hän oli sanonut heille: ”Minä se olen”, ”he kaikki perääntyivät ja kaatuivat maahan”.
Minulle tämä on yksi sykähdyttävimmistä vuorosanoista kaikissa pyhissä kirjoituksissa. Se muun muassa kertoo minulle suoraan, että pelkkä läsnä oleminen Jumalan Pojan edessä – Vanhan testamentin suuren Jehovan ja Uuden testamentin hyvän paimenen, joka ei kanna minkäänlaisia aseita – että pelkästään se, että kuulee, kun tämä turvapaikan Antaja, tämä Rauhan Ruhtinas puhuu, riittää saamaan vastustajat kompuroiden perääntymään, kaatumaan kasaan, saamaan koko ryhmän toivomaan, että heille olisi annettu sinä iltana keittiövuoro.
Vain muutamaa päivää aikaisemmin, kun Hän oli saapunut riemusaatossa kaupunkiin, ”koko kaupunki alkoi kuohua”, sanotaan pyhissä kirjoituksissa, ja kaikki kyselivät: ”Kuka hän on?” Voin vain kuvitella, että ”Kuka hän on?” on kysymys, jota nuo hämmentyneet sotilaat nyt kyselivät!
Vastaus tuohon kysymykseen ei voinut olla Hänen ulkomuodossaan, sillä Jesaja oli profetoinut seitsemisen vuosisataa aiemmin, ettei ”hänellä ollut vartta, ei kauneutta, jota olisimme ihaillen katselleet, ei hahmoa, johon olisimme mieltyneet”. Se ei todellakaan ollut Hänen hienostuneessa vaatetuksessaan tai Hänen suuressa henkilökohtaisessa varallisuudessa, joita kumpaakaan Hänellä ei ollut. Se ei voinut johtua mistään ammatillisesta koulutuksesta paikallisissa synagogissa, koska meillä ei ole mitään todisteita siitä, että Hän olisi koskaan opiskellut missään niistä, vaikka jo nuoruudessaan Hän osasi hämmentää erinomaisesti valmistautuneita kirjureita ja lainopettajia ällistyttämällä heitä opillaan ”niin kuin se, jolle on annettu valta”.
Alkaen siitä, kun Jeesus tuolloin opetti temppelissä, ja jatkuen aina Hänen saapumiseensa riemusaatossa Jerusalemiin ja edelleen tähän viimeiseen, perusteettomaan vangitsemiseen Hän joutui jatkuvasti vaikeisiin, usein kavaliin tilanteisiin, joissa Hän oli aina voitokas – saavutti voittoja, joille meillä ei ole muuta selitystä kuin jumalallinen DNA.
Kuitenkin kautta historian monet ovat yksinkertaistaneet, jopa väheksyneet meidän kuvaamme Hänestä ja Hänen todistustaan siitä, kuka Hän on. He ovat typistäneet Hänen vanhurskautensa pelkäksi tekosiveydeksi, Hänen oikeudenmukaisuutensa pelkäksi vihaksi, Hänen armonsa pelkäksi sallivuudeksi. Emme saa syyllistyä käyttämään Jeesuksesta sellaisia yksinkertaistavia muunnoksia, joissa jätetään sopivasti huomiotta opetukset, jotka ovat meistä epämiellyttäviä. Tätä pelkistämistä on tapahtunut myös, mitä tulee Hänen ylimpään määrittävään hyveeseensä, Hänen rakkauteensa.
Palvelutehtävänsä aikana kuolevaisuudessa Jeesus opetti, että on olemassa kaksi suurta käskyä. Niitä on opetettu tässä konferenssissa, ja niitä opetetaan ikuisesti: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, [ja] rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Jos aiomme seurata Vapahtajaa uskollisesti näissä kahdessa ratkaisevassa ja erottamattomasti toisiinsa liittyvässä säännössä, meidän on syytä pitää tiukasti kiinni siitä, mitä Hän tosiasiassa sanoi. Ja näin Hän tosiasiassa sanoi: ”Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni.” Tuona samana iltana Hän sanoi, että meidän tulee rakastaa toisiamme, ”niin kuin minä olen rakastanut teitä”.
Näissä pyhien kirjoitusten kohdissa nuo todellista, Kristuksen kaltaista rakkautta määrittelevät ilmaukset ovat ehdottoman olennaisia.
Mitä ne määrittelevät? Kuinka Jeesus rakasti?
Ensinnäkin Hän rakasti ”koko sydämestään, väkevyydestään, mielestään ja voimastaan”, mikä antoi Hänelle kyvyn parantaa syvimmän tuskan ja julistaa kovimman todellisuuden. Lyhyesti sanottuna Hän on se, joka voi samanaikaisesti osoittaa armoa ja vaatia totuutta. Kuten Lehi sanoi siunauksessaan pojalleen Jaakobille: ”Lunastus tulee pyhässä Messiaassa ja hänen kauttansa, sillä hän on täynnä armoa ja totuutta.” Hänen rakkautensa sallii rohkaisevan halauksen silloin, kun sitä tarvitaan, ja katkeran maljan silloin, kun se on nieltävä. Niinpä me yritämme rakastaa – koko sydämestämme, väkevyydestämme, mielestämme ja voimastamme – koska sillä tavoin Hän rakastaa meitä.
Jeesuksen jumalallisen rakkauden toinen tunnusmerkki oli Hänen kuuliaisuutensa jokaiselle sanalle, joka Jumalan suusta lähti, ja Hän sovitti aina tahtonsa ja käyttäytymisensä yhteen taivaallisen Isänsä kanssa.
Kun Kristus saapui läntiselle pallonpuoliskolle ylösnousemuksensa jälkeen, Hän sanoi nefiläisille: ”Katso, minä olen Jeesus Kristus – –. Minä olen juonut siitä katkerasta maljasta, jonka Isä on antanut minulle, – – ja siten olen alistunut Isän tahtoon – – alusta asti.”
Niistä lukemattomista tavoista, joilla Jeesus olisi voinut esitellä itsensä, Hän teki sen julistamalla kuuliaisuuttaan Isän tahdolle, vaikka vain vähän aiemmin, suurimman hätänsä hetkellä, tämä Jumalan ainosyntyinen Poika oli tuntenut itsensä täysin Isänsä hylkäämäksi. Kristuksen rakkaus – joka ilmenee täydellisenä uskollisuutena jumalalliselle tahdolle – on pysynyt järkähtämättömänä ja pysyy järkähtämättömänä edelleen – ei vain helppoina ja miellyttävinä päivinä, vaan etenkin pimeimpinä ja vaikeimpina päivinä.
Jeesus oli pyhien kirjoitusten mukaan ”kipujen mies”. Hän koki surua, väsymystä, pettymystä ja tuskallista yksinäisyyttä. Näinä aikoina ja kaikkina aikoina Jeesuksen rakkaus ei katoa eikä katoa Hänen Isänsäkään rakkaus. Niin kypsän rakkauden myötä – sellaisen, joka on esimerkillistä, voimaannuttavaa ja välittävää – ei katoa meidänkään rakkautemme.
Niinpä – jos joskus mitä kovemmin yritätte, sitä vaikeammaksi tilanne tuntuu käyvän; jos juuri kun yritätte selviytyä rajoituksistanne ja puutteistanne, huomaatte jonkun tai jonkin päättäneen haastaa uskoanne; jos tunnette yhä pelon hetkien valtaavan teidät, vaikka työskentelette antaumuksella, niin muistakaa, että näin on ollut joidenkuiden uskollisimpien ja suurenmoisimpien ihmisten kohdalla kaikkina aikakausina. Muistakaa myös, että maailmankaikkeudessa on voima, joka on päättänyt vastustaa jokaista hyvää asiaa, jota yritätte tehdä.
Niinpä kun kohtaamme niin yltäkylläisyyttä kuin köyhyyttä, niin yksityistä ylistystä kuin julkista arvostelua, niin palautuksen jumalallisia tekijöitä kuin siihen väistämättä kuuluvia inhimillisiä heikkouksia, me pysymme kurssilla vakaasti mukana Kristuksen tosi kirkossa. Miksi? Koska Lunastajamme tavoin olemme ilmoittautuneet mukaan koko lukukaudelle – emme lopettamaan ensimmäisen lyhyen alkutestin jälkeen vaan loppukokeeseen asti. Ilahduttavaa tässä on se, että rehtori on antanut meille kaikki vastaukset kokeeseen, jossa saamme pitää kirjat mukana, ennen kurssin alkua. Lisäksi meillä on joukko ohjaajia, jotka muistuttavat meitä näistä vastauksista säännöllisin väliajoin kurssin aikana. Mutta mikään tästä ei tietenkään toimi, jos jätämme kurssin kesken.
”Ketä te etsitte?” Koko sydämestämme me vastaamme: ”Jeesusta, – – nasaretilaista.” Kun Hän sanoo: ”Minä se olen”, me notkistamme polvemme ja ylistämme sanoen, että Hän on elävä Kristus, että Hän yksin sovitti syntimme, että Hän kantoi meitä silloinkin, kun luulimme Hänen hylänneen meidät. Kun seisomme Hänen edessään ja näemme haavat Hänen käsissään ja jaloissaan, me alamme ymmärtää, mitä Hänelle merkitsi se, että Hän kantoi meidän syntimme ja oli sairauden tuttava, oli täysin kuuliainen Isänsä tahdolle – kaiken puhtaasta rakkaudesta meitä kohtaan. Muiden perehdyttäminen uskoon, parannukseen, kasteeseen, Pyhän Hengen lahjaan ja siunaustemme saamiseen Herran huoneessa – nämä ovat perustavanlaatuiset ”periaatteet ja toimitukset”, jotka viime kädessä paljastavat rakkautemme Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan ja jotka iloiten luonnehtivat Kristuksen tosi kirkkoa.
Veljet ja sisaret, todistan, että Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko on apukeino, jonka Jumala on antanut tarjotakseen meille korotuksen. Sen opettama evankeliumi on totta, ja pappeus, joka oikeuttaa sen, ei ole minkään johdannainen. Todistan, että Russell M. Nelson on Jumalamme profeetta, kuten hänen edeltäjänsä olivat ja hänen seuraajansa tulevat olemaan. Ja eräänä päivänä tuo profeetallinen ohjaus johtaa yhden sukupolven näkemään pelastuksen sanansaattajan laskeutuvan kuin ”salama – – idässä”, ja me huudahdamme: ”Jeesus, nasaretilainen.” Kädet ikuisesti ojennettuina ja rakkauttaan vilpittömästi osoittaen Hän vastaa: ”Minä se olen.” Lupaan niin apostolisella voimalla ja valtuudella Hänen, Jeesuksen Kristuksen, pyhässä nimessä. Aamen.