”Luku 19: Opettajien pysyvä vaikutus”, Kirkon presidenttien opetuksia: Thomas S. Monson, 2020

”Luku 19”, Opetuksia: Thomas S. Monson

Luku 19

Opettajien pysyvä vaikutus

”Kirkon antaman opetuksen perustarkoituksena on auttaa aikaansaamaan arvokasta muutosta poikien ja tyttöjen, miesten ja naisten elämässä.”

Thomas S. Monsonin elämänvaiheita

Ensimmäisessä yleiskonferenssipuheessaan apostolina presidentti Thomas S. Monson sanoi: ”Olen hyvin kiitollinen opettajistani ja johtajistani, kun olin lapsi ja nuori mies vaatimattomassa pioneeriseurakunnassa.”¹ Koko elämänsä ajan hän ilmaisi jatkuvasti kiitollisuutta opettajistaan kirkossa kertoen usein heidän vaikutuksestaan häneen.

Presidentti Monson oli samalla tavoin kiitollinen opettajistaan koulussa. ”Minusta on huvittavaa, että alakoulun musiikinopettajani oli neiti Sharp [ylennetty nuotti]”, hän sanoi. ”Hänellä oli kyky sytyttää oppilaissaan rakkaus musiikkiin.”²

Yliopisto-opiskelijana hänellä oli tehokas suhtautumistapa opettajiltaan oppimiseen: hän kuvitteli, että hänen pitäisi opettaa heidän opettamaansa aineistoa, joten hän pyrki omaksumaan ymmärryksen käsitteistä, jotka tehostaisivat hänen esitystään.³

Presidentti Monson opetti kirkon jäseniä opettamaan voimallisesti. ”Me kaikki olemme jossakin suhteessa opettajia”, hän sanoi, ”ja meillä on velvollisuus opettaa parhaan kykymme mukaan.”⁴ Hän opetti myös, mitä ovat evankeliumin opettamisen päämäärät:

”Evankeliumin opettamisen tavoitteena – – ei ole ’kaataa tietoa’ luokan jäsenten mieleen. Sen tarkoituksena ei ole näyttää, kuinka paljon opettaja tietää, eikä pelkästään lisätä tietoa kirkosta. Kirkon antaman opetuksen perustarkoituksena on auttaa aikaansaamaan arvokasta muutosta poikien ja tyttöjen, miesten ja naisten elämässä. Sen tavoitteena on innoittaa yksilöä ajattelemaan, tuntemaan ja sen jälkeen tekemään jotakin elääkseen evankeliumin periaatteiden mukaisesti.”⁵

Presidentti Monson on sanonut opettajista: ”Ei ole mitään ylevämpää etuoikeutta, ei mitään sen palkitsevampaa tehtävää.”⁶ Hän havainnollisti tätä seikkaa seuraavalla kertomuksella:

”Kerran kuulin [kun] kolme pikkupoikaa keskusteli isiensä suhteellisista hyveistä. Yksi rehenteli: ’Minun isäni on isompi kuin sinun isäsi’, johon toinen vastasi: ’Mutta minun isäni on viisaampi kuin sinun isäsi.’ Kolmas poika huomautti: ’Minun isänipä on lääkäri.’ Sitten hän kääntyi yhden pojan puoleen ja nälväisi ivallisesti: ’Ja sinun isäsi on vain opettaja.’

Äidin huuto keskeytti keskustelun, mutta sanat jäivät kaikumaan korvissani. Vain opettaja. Vain opettaja. Vain opettaja. Jonakin päivänä jokainen noista pienistä pojista tulee ymmärtämään innoitettujen opettajien todellisen arvon ja tunnustamaan vilpittömän kiitollisena sen lähtemättömän vaikutuksen, jonka tällaiset opettajat jättävät heidän elämäänsä.

’Opettaja’, kuten Henry Brooks Adams muistutti, ’vaikuttaa iankaikkisuuteen. Hän ei voi koskaan tietää, milloin hänen vaikutuksensa päättyy.’”⁷ Presidentti Monson opetti, että tämä kauaskantoinen vaikutus koskee kaikkia opettajia – vanhempia kotona, opettajia koulussa ja opettajia kirkossa.

Thomas S. Monsonin opetuksia

Vanhemmilla on pyhä velvoite opettaa lapsiaan ja näyttää hyvää esimerkkiä.

Ehkäpä opettaja, jonka sinä ja minä muistamme parhaiten, on se, joka vaikutti meihin eniten. Hänellä ei kenties ollut taulua eikä yliopiston tutkintoa, mutta hänen opetuksensa olivat ikuisia ja hänen välittämisensä aitoa. Niin, minä puhun äidistä. Ja samaan hengenvetoon sisällytän myös isän. Todellisuudessa jokainen isä ja äiti on opettaja.

Presidentti David O. McKay muistutti meitä siitä, että ”lapsuuden asianmukainen kasvatus on ihmisen pyhin velvollisuus”, sillä lapsi tulee Isän luota puhtaana ja suloisena, ”olentona, jota maailma ei ole tahrannut, jota sen epäoikeudenmukaisuus ei vaivaa, jota sen ontot mielihyvät eivät ole uuvuttaneet, aivan uutena olentona valon lähteen luota mukanaan hieman sen maailmanlaajuista loistetta. Jos lapsuus on tällainen, kuinka pyhä onkaan velvollisuus huolehtia, että sen kasvu eteenpäin jatkuu samanlaisena.” (Improvement Era, toukokuu 1930, s. 480.) – –

Paras mahdollinen aika opettaa kiitää ohi. Mahdollisuudet ovat rajalliset. Isä tai äiti, joka siirtää vastuutaan opettajana tuonnemmaksi, saattaa tulevina vuosina tulla katkerasti ymmärtämään Whittierin mietelmän: ”Sanat murheellisimmat, jotka on koskaan soinut, ovat nämä: ’Niin olisi olla voinut.’” (John Greenleaf Whittier, ”Maud Muller”.) – –

Äidit ja isät, ymmärrättekö te, että me muovaamme muottia, johon lastemme elämä valetaan? Opettaaksemme lapsiamme meidän täytyy olla lähellä lapsiamme, ja paikka, jossa voimme olla lähellä lapsiamme, on kotona. Meidän velvollisuutenamme on näyttää heille kunnollista esimerkkiä.

Luulen, etten ole koskaan lukenut musertavampaa Herran tuomiota kuin se, joka on Mormonin kirjan Jaakobin kirjassa, jossa Herra on sanonut: ”Katso, te olette – – särkeneet herkkien vaimojenne sydämen ja menettäneet lastenne luottamuksen huonon esimerkkinne vuoksi heidän edessään” (MK Jaak. 2:35). Jos Herramme antaisi meille tällaisen tuomion huonon esimerkin antamisesta, niin eikö olekin loogista olettaa, että Hän antaisi meille hyväksyntänsä, jos näytämme lapsillemme kunnollista esimerkkiä? Ja sitten voimme katsoa taaksepäin, kuten Johannes, kun hän julisti: ”Mikään ei tuota minulle suurempaa iloa kuin se, että kuulen lasteni elävän totuudessa” (3. Joh. 1:4).

Jos isä tai äiti kaipaa lisää innoitusta aloittaa Jumalan hänelle antama opetustehtävä, hänen on hyvä muistaa, että voimallisinta tunnetilojen yhdistelmää maailmassa ei saa aikaan mikään suuri kosminen tapahtuma eikä se löydy romaaneista tai historiankirjoista – vaan sieltä, missä isä tai äiti katsoo nukkuvaa lasta. Tuo suurenmoinen Raamatun ajatus – ”luotu Jumalan kuvaksi” – saa uuden ja elävän merkityksen, kun isä tai äiti näkee sen toteutuvan omalla kohdallaan. Kodista tulee turvapaikka nimeltä taivas, ja rakastavat vanhemmat opettavat lapsiaan ”rukoilemaan ja vaeltamaan oikeamielisesti Herran edessä” (O&L 68:28.)⁸

On niitä, jotka nauttivat tuhotessaan uskon sen sijaan, että rakentaisivat siltaa hyvään elämään. – – Koska emme pysty hallitsemaan luokkahuonetta, voimme ainakin valmistaa oppilasta. Kysyt: ”Miten?” Vastaan: ”Tarjoamalla oppaan Jumalan selestisen valtakunnan kirkkauteen, puntarin erottamaan Jumalan totuuden ihmisten teorioista.”

Useita vuosia sitten pidin kädessäni sellaista opasta. Se oli pyhien kirjoitusten yhteissidos, joka sisälsi Mormonin kirjan, Opin ja liitot sekä Kallisarvoisen helmen. Kirja oli lahja rakastavalta isältä kauniille, kukoistavalle tyttärelle, joka noudatti tarkasti hänen neuvoaan. Etulehdelle hänen isänsä oli kirjoittanut nämä innoitetut sanat:

”9. huhtikuuta 1944

Rakkaalle Maurinelleni

Minä annan sinulle tämän pyhän kirjan, jotta sinulla olisi jatkuva mitta, jonka avulla voit arvostella totuutta ja ihmisfilosofioiden virheitä ja siten kasvaa hengellisesti, kun tietosi lisääntyy. Lue sitä usein ja pidä sitä aarteenasi koko elämäsi ajan.

Rakkaudella, isäsi

Harold B. Lee”⁹

Opettajilla kirkossa voi olla pysyvä vaikutus.

Kääntykäämme lopuksi opettajan puoleen, jonka yleensä tapaamme sunnuntaisin – opettajan kirkossa. Tässä tilanteessa kohtaavat menneisyyden historia, nykyisyyden toivo ja tulevaisuuden lupaus. – – Oppilaat arvostelevat opettajaansa – ei vain sen mukaan, mitä ja miten hän opettaa, vaan myös sen mukaan, miten hän elää.

Apostoli Paavali neuvoi roomalaisia: ”Kun – – opetat muita, etkö opetakaan itseäsi? Varastatko itse, vaikka julistat, ettei saa varastaa?

Teetkö itse aviorikoksen, vaikka kiellät muita tekemästä?” (Room. 2:21–22.)

Paavali, tuo innoitettu ja voimallinen opettaja, antaa meille hyvän esimerkin.¹⁰

Minä sain pienenä poikana kokea, mitä on päästä mitä vaikuttavimman ja innoitetuimman opettajan vaikutuspiiriin, opettajan, joka kuunteli meitä ja joka rakasti meitä. Hänen nimensä oli Lucy Gertsch. Pyhäkoululuokassamme hän opetti meille maailman luomisesta, Aadamin lankeemuksesta ja Jeesuksen sovitusuhrista. Hän toi luokkahuoneeseensa kunniavieraiksi Mooseksen, Joosuan, Pietarin, Tuomaan, Paavalin ja tietenkin Kristuksen. Vaikka me emme nähneet heitä, me opimme rakastamaan, kunnioittamaan ja jäljittelemään heitä.

Hänen opetuksensa oli aivan erityisen koskettavaa ja vaikutukseltaan iankaikkista eräänä sunnuntaiaamuna, jolloin hän murheellisena ilmoitti erään luokkatoverimme äidin kuolemasta. Olimme aamulla havainneet Billyn olevan poissa, mutta emme tienneet syytä siihen.

Oppitunnin aiheena oli ”Autuaampi on antaa kuin ottaa” (Ap. t. 20:35). Oppitunnin keskivaiheilla opettajamme sulki oppikirjan ja avasi silmämme ja korvamme ja sydämemme Jumalan kirkkaudelle. Hän kysyi: ”Paljonko rahaa meillä on luokkamme juhlarahastossa?”

Lamakauden aika oli syynä ylpeään vastaukseemme: ”Neljä dollaria ja seitsemänkymmentäviisi senttiä.”

Äärimmäisen lempeästi opettajamme sitten ehdotti: ”Billyn perhe on vaikeuksissa ja murheen murtama. Mitä ajattelisitte sellaisesta mahdollisuudesta, että kävisimme tervehtimässä perhettä tänä aamuna ja antaisimme heille rahastonne rahat?”

Tulen aina muistamaan pienen joukon, joka kulki nuo kolme korttelinväliä, astui sisään Billyn kotiin ja tervehti häntä, hänen veljeään, sisariaan ja isäänsä. Äidin poissaolo tuntui selvästi. Arvostan aina rakkaana muistona kyyneliä, jotka kimmelsivät kaikkien silmissä, kun valkea kirjekuori, joka sisälsi kallisarvoisen juhlarahastomme rahat, siirtyi opettajamme sirosta kädestä surun murtaman isän tarvitsevaan käteen.

Me suorastaan hyppelimme matkallamme takaisin kappelille. Sydämemme oli kevyempi kuin koskaan ennen, ilomme täydellisempi, ymmärryksemme syvempi. Jumalan innoittama opettaja oli antanut pojilleen ja tytöilleen iankaikkisen opetuksen jumalallisesta totuudesta: ”Autuaampi on antaa kuin ottaa.”

Olisimme voineet hyvin sanoa samoin kuin opetuslapset Emmauksen tiellä: ”Eikö sydämemme hehkunut innosta, kun hän – – opetti meitä ymmärtämään kirjoitukset?” (Luuk. 24:32.)

Lucy Gertsch tunsi jokaisen oppilaansa. Hän kävi väsymättä niiden luona, joilta jäi yksi sunnuntai väliin tai jotka eivät käyneet ollenkaan. Me tiesimme, että hän välitti meistä. Yksikään meistä ei ole koskaan unohtanut häntä eikä hänen opetuksiaan.¹¹

Lucy Gertsch (takarivissä keskellä) pyhäkoululuokkansa kanssa vuonna 1941. Tom Monson on eturivissä toinen oikealta. Hän kuvaili sisar Gertschin olevan ”mitä vaikuttavin ja innoitetuin opettaja”.

Kirkon luokkahuone lisää elintärkeän ulottuvuuden jokaisen lapsen ja nuoren oppimiseen. Siinä ympäristössä jokainen opettaja voi antaa mahdollisuuden kohottavaan elämykseen niille, jotka kuuntelevat hänen oppiaiheitaan ja tuntevat hänen todistuksensa vaikutuksen. Alkeisyhdistyksessä, pyhäkoulussa, Nuorten Naisten ja Aaronin pappeuden kokouksissa hyvin valmistautuneet opettajat, jotka on kutsuttu tehtäviinsä Herran innoituksella, voivat koskettaa jokaista lasta ja jokaista nuorta ja innoittaa jokaista etsimään ”parhaista kirjoista viisauden sanoja; [etsimään] oppia vieläpä tutkimalla ja myös uskon kautta” [OL 88:118]. Kannustuksen sana siellä ja hengellinen ajatus täällä voivat vaikuttaa kallisarvoiseen elämään ja jättää lähtemättömän jäljen kuolemattomaan sieluun. – –

Kirkon luokkahuoneessa nöyrä ja innoitettu opettaja voi juurruttaa oppilaisiinsa rakkauden pyhiin kirjoituksiin. Opettaja voi tuoda entisajan apostolit ja maailman Vapahtajan paitsi luokkahuoneeseen myös lastemme sydämeen, mieleen ja sieluun.¹²

Me opetamme paitsi sanoilla myös sillä, kuinka elämme elämäämme.

Kenet opettajan te muistatte parhaiten nuoruudestanne? Arvelen, että kaiken todennäköisyyden mukaan sen, joka tiesi nimenne, joka toivotti teidät tervetulleiksi luokkaan, joka oli kiinnostunut teistä ihmisenä ja joka todella välitti. Kun johtaja kulkee kuolevaisuuden polkua kallisarvoisen nuoren rinnalla, niiden kahden välille muodostuu sitoutumisen side, joka suojelee nuorta synnin kiusauksilta ja pitää hänet kulkemassa järkähtämättömästi polulla, joka johtaa eteenpäin, ylöspäin ja suunnastaan poikkeamatta iankaikkiseen elämään. Rakentakaa silta jokaisen nuoren luo.¹³

Kohdelkaa [oppilaita] arvokkaasti ja antakaa heille aivan parhaanne. Te paitsi opetatte jotakin aihetta, myös muovaatte ihmisluontoa. Te sytytätte oppimisen lampun, jotta oppilaanne ymmärtävät paremmin maanpäällisen tehtävänsä. Te siunaatte vielä syntymättömiä sukupolvia hengellänne, uskollanne ja rakkaudellanne. Teidän mahdollisuutenne ovat samanlaisia kuin Mestariopettajalla – nimittäin Jeesuksella Kristuksella, Jumalan Pojalla.¹⁴

Useinkaan ei puhuta siitä, kuinka suuri vaikutus yhden ihmisen elämällä on muiden elämään, ja usein siitä ei juuri tiedetäkään. Sellainen oli erään 12-vuotiaiden tyttöjen opettajan kokemus. – – Hänellä ei ollut omia lapsia, vaikka hän ja hänen miehensä niitä suuresti toivoivatkin. Hän ilmaisi rakkauttaan omistautumalla erityisille tytöilleen ja opettamalla heille iankaikkisia totuuksia ja elämäntaitoja. Sitten tuli sairaus ja sen jälkeen kuolema. Hän oli vasta 27-vuotias.

Joka vuosi kaatuneiden muistopäivänä tämän opettajan tytöt menivät rukoilemaan hänen haudalleen. Aluksi heitä oli seitsemän, sitten neljä, sitten kaksi ja lopulta vain yksi. He kävivät vuosittain opettajansa haudalla ja veivät sinne kimpun iiriksiä syvän kiitollisuutensa merkiksi. Tänä vuonna [1981] viimeinen oppilas kävi 25. kerran opettajansa leposijalla. Nykyään hän on itse tyttöjen opettaja. Ei ihme, että hän menestyy niin hyvin. Hän heijastaa oman opettajansa ja innoittajansa kuvaa. Opettajan elämää, hänen opetuksiaan, ei ole kätketty hautakiven alle, vaan ne elävät niissä persoonallisuuksissa, joita hän osaltaan muovasi, ja niissä elämänkaarissa, joita hän niin epäitsekkäästi rikastutti. Mieleen tulee toinen mestariopettaja, Herra. Kerran Hän kirjoitti sormellaan jotakin hiekkaan (ks. Joh. 8:6). Ajan tuulet ovat puhaltaneet ainiaaksi pois Hänen kirjoituksensa mutta eivät Hänen elämäänsä.¹⁵

Meidän pitäisi aina muistaa, ettemme opeta vain sanoillamme vaan että me opetamme myös sillä, keitä me olemme ja kuinka me elämme.¹⁶

Jeesus Kristus on meidän esimerkkimme opettajana.

On yksi opettaja, jonka elämä jättää varjoonsa kaikki muut. Hän opetti elämästä ja kuolemasta, velvollisuudesta ja päämäärästä. Hän ei elänyt tullakseen palvelluksi vaan palvellakseen, ei saadakseen vaan antaakseen, ei säästääkseen henkensä vaan uhratakseen sen muiden edestä. Hän kuvasi rakkautta, joka on kauniimpaa kuin himo, köyhyyttä, joka on arvokkaampaa kuin aarteet. Tästä opettajasta on sanottu, että Hän opetti valtuudella eikä niin kuin lainopettajat. Puhun Mestariopettajasta, Jeesuksesta Kristuksesta, Jumalan Pojasta, koko ihmiskunnan Vapahtajasta ja Lunastajasta.

Kun tehtävälleen omistautuneet opettajat vastaavat Hänen lempeään kutsuunsa: ”Oppikaa minusta”, he oppivat, mutta he pääsevät myös osallisiksi Hänen jumalallisesta voimastaan.¹⁷

Kun me opetamme toisia, noudattakaamme täydellisen opettajan, Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen esimerkkiä. Hän jätti jalanjälkensä merenrannan hiekkaan, mutta opettamisen periaatteensa Hän jätti kaikkien niiden sydämeen ja elämään, joita Hän opetti. Hän opasti oman aikansa opetuslapsiaan – ja meille Hän lausuu samat sanat – ”Seuraa sinä minua” (Joh. 21:22).

Edetkäämme kuuliaisen vastauksen hengessä, jotta jokaisesta meistä voitaisiin sanoa kuten sanottiin Lunastajasta: ”Sinä olet Jumalan lähettämä opettaja” (Joh. 3:2).¹⁸

Opiskelu- ja opetusehdotuksia

Kysymyksiä

Presidentti Monson opetti, että vanhemmilla on pyhä velvoite opettaa lapsiaan (ks. osa 1). Mitä tärkeitä asioita olet oppinut äidiltäsi tai isältäsi? Jos olet isä tai äiti, mitä toivot lastesi oppivan sinulta? Mitä olet oppinut siitä, kuinka opettaa lapsia? Miksi oikean esimerkin näyttäminen on välttämätöntä lasten opettamisessa? Kuinka vanhemmat voivat auttaa lapsiaan rakentamaan vahvan uskon?
Tarkastele presidentti Monsonin kertomusta pyhäkoulunopettajastaan (ks. osa 2). Mitä sellaista voimme oppia tästä kertomuksesta, mikä auttaa meitä olemaan parempia opettajia? Kuinka voimme opettaa evankeliumia voimallisemmin – niin kotona, luokassa kuin muuallakin?
Tarkastele presidentti Monsonin mainitsemia hyvien opettajien ominaisuuksia (ks. osa 3). Pohdi sitä, miten jotkut opettajistasi ovat olleet esimerkkinä näistä ominaisuuksista. Miksi näillä opettajilla on ollut vaikutusta sinun elämääsi? Kuinka me opettajina voimme ”rakentaa sillan” niiden luo, joita opetamme? Kuinka voimme ”sytyttää oppimisen lampun”?
Mitä voimme oppia Vapahtajan esimerkin pohjalta opettamisesta? (Ks. osa 4.) Mitä tarkoittaa se, että opettaa Vapahtajan tavalla? Miksi on tärkeää, että keskitymme Vapahtajaan, kun opetamme evankeliumia?

Aiheeseen liittyviä pyhien kirjoitusten kohtia

2. Moos. 4:10–12; 2. Nefi 33:1; Alma 17:2–3; 31:5; OL 11:21; 42:12–14; 88:77–80

Opetusvihje

”Ehkä tärkeintä, mitä voit tehdä ollaksesi Kristuksen kaltainen opettaja, on noudattaa Vapahtajan esimerkkiä kuuliaisuudesta ja elää koko sydämestäsi evankeliumin mukaan. – – Sinun ei tarvitse olla täydellinen, ainoastaan yritettävä uutterasti – ja etsittävä anteeksiantoa Vapahtajan sovituksen kautta aina kun kompastut.” (Opettaminen Vapahtajan tavalla, 2016, s. 13.)