Uskollisena alkuun asti
Siihen meni seitsemän vuotta, mutta odotus kannatti.
”Keitä opettajat ovat?” kysyin ystävältäni kävellessämme pitkin katua eräänä lauantaiaamuna helmikuussa 2000. Olimme silloin 14-vuotiaita.
”He ovat ystäviäni ja ovat täällä jonkinlaisessa lähetystyössä”, hän sanoi. Emme olleet koskaan aikaisemmin puhuneet uskonnosta, vaikka olimmekin parhaita ystäviä. Hän kertoi minulle, että olimme menossa englannin tunneille, joita hänen ystävänsä pitivät ilmaiseksi. Hän tiesi, että olisin kiinnostunut, koska kävin englanninkielistä yläastetta.
Kun menimme sisään rakennukseen, silmäni kiinnittyivät seinillä oleviin tauluihin. Oliko tämä kirkko? Se ei näyttänyt bulgarialaiselta ortodoksiselta kirkolta – siltä ainoalta kirkolta, jossa olin aiemmin käynyt. Useimmat ihmiset pitävät kaikkia muita kirkkoja kultteina. Lisäksi kun Bulgariassa vallitsi kommunismi vuoteen 1989 asti, uskonnolliset käsitykset tuomittiin, ja monet ihmiset pitävät uskontoa yhä jollakin tavoin vääränä.
Ystäväni kysyi minulta, halusinko tulla kirkkoon seuraavana päivänä. Vastasin myöntävästi, pikemminkin uteliaisuuttani kuin hurskauttani. Tiesin, että jos hän oli menossa, niin siinä ei ollut mitään väärää.
Aloin käydä kirkossa säännöllisesti. Halusin tietää lisää sen opetuksista. Halusin tietää, miksi nuo nuoret, joilla oli nimilaatta, olivat lähteneet omasta maastaan tänne Bulgariaan ja syöksyneet siihen vihamieliseen ilmapiiriin, joka täällä vallitsi uskonnon suhteen. Vaikken siihen aikaan ollutkaan uskonnollinen, niin jokin sai minut jatkamaan käymistä kirkon toiminnoissa. Pidin lähetyssaarnaajien luomasta ystävällisestä hengestä ja jäsenten lämpimistä hymyistä.
Ystävystyin seurakunnan nuorten naisten kanssa. Minua hämmästytti heidän uskonsa ja suuri halunsa palvella muita. Muistan, kun pidin ensimmäisen rukoukseni Nuorten Naisten luokassa. En ollut rukoillut koskaan aikaisemmin, enkä tiennyt, kuinka voimallinen rukous voisi olla. En ollut tuntenut sitä voimakasta yhteyttä taivaallisen Isän kanssa, jonka rukous tuo. En ollut tiennyt, että olin Hänen tyttärensä. Sen jälkeen en ole lakannut rukoilemasta. Joka kerta kun minulla on ollut jokin vaikeus voitettavana, olen tiennyt, että voisin pyytää taivaalliselta Isältäni opastusta. Usein nuo rukoukset tuovat kyyneleet silmiini, koska pystyn tuntemaan, kuinka Pyhä Henki vakuuttaa minulle, että Jumala rakastaa minua. Olen alkanut luottaa Herraan.
Kun teinivuosien houkutuksia alkoi tulla, minulla oli jo luja usko Jeesukseen Kristukseen. Tämä usko antoi minulle voimaa voittaa näitä kiusauksia. Pystyin näkemään, kuinka Saatana houkutteli ikätovereitani maailmallisilla asioilla ja kuinka pienet kompromissit johtivat isompiin. Oli vaikeaa puolustaa periaatteitani, mutta se yhteys, joka minulla oli taivaallisen Isäni kanssa rukouksen kautta, auttoi minua pysymään erossa houkutuksista. Olin päättänyt elää pelastussuunnitelman periaatteiden mukaan. Tiesin ilman minkäänlaista epäilystä, että jonakin päivänä minua siunattaisiin.
Valitettavasti en voinut siihen aikaan liittyä kirkkoon. Vanhempani olivat voimakkaasti vastaan, varsinkin isäni. Pystyin kyllä ymmärtämään häntä. Hänen vanhempansa eivät koskaan vieneet häntä kirkkoon. Hänet kasvatettiin aikana, jolloin maa oli kommunismin vallan alla. Siitä huolimatta tiesin, että Herra oli valmistanut minulle keinon liittyä kirkkoon jonakin päivänä. Tiesin jo silloin, että se keino olisi hyvin vaikea. Olin kuitenkin oppinut pyhistä kirjoituksista, että koettelemukset voivat olla meidän hyväksemme.
Osallistuin seminaariin ja myöhemmin instituuttiin, kävin kirkon toiminnoissa ja aloitin jopa oman Edistyminen -ohjelman. Tuskin maltoin odottaa Nuorten Naisten toimintoja. En koskaan unohda niitä tunteja, jotka vietimme laittaen ruokaa, valmistaen postikortteja tai kirjanmerkkejä, koristellen luokkaamme tai pelaten pelejä, enkä myöskään unohda ihanaa ystävyyden henkeä välillämme. Jokainen toiminta auttoi minua ymmärtämään jumalallista luonnettani ja tehtävääni elämässä.
Yksi vaikeimmista Edistyminen-ohjelman projekteista oli opetella ulkoa ”Elävä Kristus”1. Kun katsoin tekstiä, ajattelin, että tulisi olemaan suuri haaste opetella se ulkoa. Parin viikon kuluttua tiesin jo, miksi se oli uskoon liittyvä projekti. Se oli uskon ja kärsivällisyyden koetus, jolla oli palkitsevat seuraukset. Apostolien todistus auttoi vahvistamaan omaa uskoani ja todistustani. Muistamalla heidän innoittavat sanansa Kristuksen jumalallisesta elämästä ja palvelutehtävästä sain rohkeutta itse todistaa Hänestä.
Kun olin noin 16-vuotias, tutustuimme toiminnassa siihen, mitä on olla kokoaikainen lähetyssaarnaaja. Jakauduimme pareiksi ja elimme kuten lähetyssaarnaajat viikon ajan. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin opin, kuinka tärkeää on kertoa omasta todistuksestaan muille. Tämä toiminta auttoi minua käsittämään paitsi sen, kuinka vaikeaa on palvella Herraa, myös sen ilon, jota tunnemme kertoessamme evankeliumista ja nähdessämme, kuinka Kristuksen opetukset muuttavat jonkun elämän. Se auttoi minua ymmärtämään, millaista on olla ”Jumalan todistajina kaikkina aikoina ja kaikessa ja kaikkialla” (Moosia 18:9).
”Aktiivisena ei-jäsenenä”, kuten kaikki minua kutsuivat, opin olemaan kärsivällinen ja toiveikas sen suhteen, että jonakin päivänä minusta tulisi kirkon jäsen. Tiesin, että se oli uskoni ja kärsivällisyyteni koetus. Mietin, kuinka pitkään kestäisi, ennen kuin minut puhdistettaisiin ja aloittaisin uuden elämän.
Se päivä koitti miltei seitsemän vuotta sen jälkeen, kun ystäväni toi minut kirkkoon sinä kylmänä helmikuun aamuna vuonna 2000. Minut kastettiin 21-vuotiaana lähetyskodissa Sofiassa. Kastepäiväni oli yksi elämäni onnellisimpia päiviä. Sinä hetkenä tunsin sen suuren lunastavan rakkauden, jota taivaallinen Isä osoittaa minua kohtaan. Tunsin sen vieläkin voimakkaammin, kun seuraavana päivänä nautin sakramentin. En kyennyt pidättämään kyyneleitä. Sisimmässäni palava Henki kertoi minulle, että odotus kannatti. Saatoin vihdoin nauttia Pyhän Hengen lahjasta ja muista kirkon jäsenyyden mukanaan tuomista siunauksista.
Olen kiitollinen, että minua on siunattu tiedolla palautetusta evankeliumista. Tiedän, että uskon ja kärsivällisyyden avulla voimme voittaa elämän koettelemukset. Sen suurempaa ja palkitsevampaa etuoikeutta meillä ei ole kuin olla jäseniä ainoassa tosi kirkossa maan päällä. Mikään ei tuo suurempaa onnea kuin meillä oleva tieto siitä, että kelvollisina kirkon jäseninä voimme jälleen elää Jumalan luona.