Rukous kotiopettajani kanssa
Minua nolottaa myöntää, mutta yhteen aikaan ajattelin kotiopettajista olevan pikemminkin harmia kuin siunausta. Niihin aikoihin minulla oli tapana keksiä keinoja pysytellä poissa heidän käydessään, jotta saisin työni tehdyksi.
Siksi olin erityisen närkästynyt, kun Lincolnista tuli kotiopettajamme. Hän ei koskaan jättänyt käymättä. Hänellä oli aina oppiaihe valmistettuna, ja hän huolehti uskollisesti kotiopetusvelvollisuuksistaan. Arvostin hänen ponnistelujaan mutten riittävästi, jotta olisin antanut hänelle ja hänen toverilleen jakamattoman huomioni, kun he tulivat kuukausittaiselle käynnilleen. Lincoln oli aina sydämellinen; minä taas olin aina hieman tyly.
Eräänä vuonna varhain keväällä olin työskentelemässä pihalla. Päivä oli kirkas ja lämmin. Tavallisesti puutarhanhoito on minusta terapeuttista, mutta sinä päivänä olin poissa tolaltani. Mieheni oli juuri käynyt läpi heikentävän selkäleikkauksen, ja perheemme joutui kohtaamaan eräitä vaikeita päätöksiä.
Kaivatessani vastauksia huomasin polvistuneeni puutarhassa. Kyyneleet valuivat rukoillessani hartaasti Herralta ohjausta. Jospa vain voisin tuntea rauhaa. Jospa vain voisin saada jonkinlaisen varmuuden siitä, ettei tulevaisuutemme olisi niin synkkä, kuin miltä se näytti sillä hetkellä. Rukoilin vilpittömästi, puhuen ajoittain ääneen, anoen Herralta toivoa mutta ennen kaikkea rauhaa.
Kun palasin sisälle rukoiltuani Herraa, olin lopen uupunut. Olin iloinen siitä, ettei ketään ollut kotona, joten pystyisin kokoamaan itseni. Mutta olin tuskin saanut työkenkiäni jalasta, kun ovikello soi. Lincoln oli viimeinen henkilö, jonka oletin tulevan, mutta kun avasin oven, siinä hän seisoi vaimonsa kanssa ilman oppiaiheaineistoa.
Ensimmäisen kerran huomasin itse asiassa olevani iloinen hänet nähdessäni. Kutsuin heidät sisään. Juttelimme, ja Lincoln kyseli mieheni työstä, viidestä tyttärestämme ja muista perheasioista. He eivät viipyneet pitkään, mutta kun he nousivat lähteäkseen, Lincoln kysyi, voisiko hän jättää siunauksen kotiimme. Olin kiitollinen miettien samalla, kuinka hän tiesi, että rukous olisi niin tervetullut. Polvistuimme, ja kun kuuntelin hänen lohdun sanojaan, hän nimenomaan pyysi rauhan siunausta kotiimme.
Sillä hetkellä tunsin lohdun aallon täyttävän sieluni. Tiesin, että Herra valvoi meitä ja että kaikki järjestyisi.
Rukoukseni olivat saaneet selkeän vastauksen ja vahvistuksen Lincolnin, uskollisen kotiopettajamme, välityksellä. Pitäessään kunniassa taloudenhoitajantehtävänsä ja noudattaessaan Pyhän Hengen innoitusta hän antoi minulle todistuksen pyhästä tehtävästään.