Kuka käänsi päätäni?
Vuonna 1972 eräässä sakramenttikokouksessa Piurassa Perussa eräs puhuja, jonka aiheena oli sukututkimustyö, katsoi jatkuvasti minua. Puheensa lopussa hän yllätti minut ilmoittaessaan: ”Tiedän, että veli Rosillo aikoo tehdä tätä työtä.”
Olin ollut kirkon jäsen vajaan vuoden, mutta asetin tavoitteeksi ryhtyä tutkimaan sukuani – en sen vuoksi, mitä puhuja oli sanonut, vaan koska tunsin halua tehdä niin. Hankin neljän polven esivanhempien taulun ja aloin haastatella vanhempiani ja sukulaisiani saadakseni selville, mitä he tiesivät. Joka kerta kun työskentelin sukututkimukseni parissa, rukoilin ja pyysin Herralta apua.
Löytääkseni äitini isovanhempien kuolinajat matkustin Pohjois-Perussa sijaitsevaan Zorritosin kaupunkiin, jonne heidät oli haudattu. Hautausmaa sijaitsi kaupungin laitamilla, ja useimmat haudatuista oli laskettu lepäämään holvihautoihin.
Saavuin hautausmaalle ja aloin etsiä, mutten löytänyt mitään. Sitten päätin mennä kaupunkiin kysymään eräältä serkulta, oliko tämä varma siitä, että isovanhempiemme vanhemmat oli haudattu sinne. Kun hän vastasi myöntävästi, sanoin hänelle: ”Sitten en aio lähteä, ennen kuin olen löytänyt ne päivämäärät.”
Palasin hautausmaalle ja aloitin järjestelmällisen etsimisen kävellen läpi jokaisen holvikäytävän ja lukien jokaisen hautakirjoituksen. En siltikään pystynyt löytämään heidän hautojaan, joten polvistuin ja pyysin Herraa auttamaan minua. Sitten etsin uudelleen – mutta yhtä huonolla menestyksellä. Olin väsynyt, kello oli jo paljon ja minun piti lähteä, jotta voisin tehdä muutakin aikomaani tutkimustyötä.
”No, tein oman osani”, ajattelin itsekseni. Joutuisin lähtemään saavuttamatta tavoitettani.
Valmiina lähtemään käännyin kohti etuporttia. Mutta juuri kun olin ottamassa ensimmäistä askeltani, tunsin, kuinka kaksi kättä tarttui takaa päähäni ja käänsi sitä tiettyä paikkaa kohti. Silmäni kohdistuivat pieneen likaiseen hautakiveen, joka oli maan tasolla. Katsoin taakseni nähdäkseni, kuka oli kääntänyt päätäni, mutta siellä ei ollut ketään.
Kävelin hautakiven luo, laskeuduin maahan ja puhdistin hautakirjoituksen. Suurta iloa tuntien luin etsimäni tiedot: Isidro Garcia Rosillo, kuollut 1. elokuuta 1934. Francisca Espinoza Berrú, kuollut 31. tammikuuta 1954.
Esivanhempani olivat kauan odottaneet pelastavien toimitustensa saamista, ja tämä odotus päättyi vuonna 1980. Silloin vaimoni ja minä menimme São Paulon temppeliin Brasiliaan saamaan oman endaumenttimme. Temppelissä minut sinetöitiin vaimooni ja minut kastettiin edesmenneiden omaisteni puolesta.
Kun astuin kastealtaaseen, muis-tin sen pienen hautakiven hautausmaalla. Laskeuduin tyyneen veteen tietoisena siitä, että Herra oli opastanut askeliani etsiessäni esivanhempiani.