Ikävä Michaelia
”Joka rakastaa Jumalaa, rakastakoon myös veljeään” (1. Joh. 4:21).
”Tuolla on tornin huippu!” Natalie huudahti. Hänestä oli mukavaa käydä kirkossa. Sunnuntai oli hänen lempipäivänsä viikossa, lukuun ottamatta yhtä asiaa – hän oli surullinen, koska hänen veljensä Michael ei halunnut käydä kirkossa muun perheen kanssa.
Kun Natalie istui hiljaa sakramenttikokouksen aikana, hän ajatteli Michaelia. Kun Michael vielä kävi kirkossa, Natalie istui mielellään hänen vieressään katsellen Jeesuksesta kertovia kuvakirjoja. Sakramenttikokouksen jälkeen Michaelilla oli tapana ottaa häntä kädestä ja saattaa hänet Alkeisyhdistykseen. ”Nähdään sitten, sisko”, Michael sanoi aina. Hän ei ollut kuitenkaan pitkään aikaan käynyt kirkossa.
Natalie toivoi voivansa sitoa Michaelin hyppynarullaan ja kiskoa hänet kirkkoon pienillä punaisilla rattaillaan, mutta hän tiesi, ettei Michael pitäisi siitä. Mitä muuta hän voisi tehdä?
Alkeisyhdistyksessä sisar Chang tervehti luokkaansa iloisesti. ”Olen hyvin iloinen siitä, että te kaikki olette täällä tänään”, hän sanoi. ”Tulen iloiseksi nähdessäni teidän hymyilevät kasvonne. Mutta kuka puuttuu?”
Natalie katseli eri puolille huonetta. Hän nosti kätensä. ”Jed”, hän huudahti. ”Jed ei ole täällä tänään.”
”Olet oikeassa”, sisar Chang sanoi. ”Jed ei ollut täällä viime viikollakaan.”
”Ehkä hän on sairas”, Lisa ehdotti.
”Ehkä hän on matkoilla”, Boyd sanoi.
”Ehkä hän ei vain halunnut tulla”, Natalie sanoi hiljaa.
”Meidän täytyy antaa hänen tietää, että rakastamme häntä ja kaipaamme häntä, kun hän on poissa”, sisar Chang sanoi.
”Kuinka me sen voimme tehdä?” Natalie kysyi.
”Me kerromme hänelle”, sisar Chang sanoi. ”Pienillä asioilla voi usein olla suuri vaikutus. Olen valmistanut kortin, johon voitte kirjoittaa oman nimenne, ja voitte kukin piirtää erityisen kuvan Jedille.”
Natalie päätti piirtää kuvan vuoresta ja puista, koska hän tiesi, että Jed piti luonnosta. Ja sitten Natalie kysyi opettajaltaan, voisiko hän piirtää toisenkin kuvan ja viedä sen kotiin.
Kun Natalie tuli kirkosta kotiin, hän löysi Michaelin tämän huoneesta kuuntelemasta musiikkia. ”Hei, sisko”, Michael tervehti häntä. ”Miten menee?”
Natalie ojensi hänelle taitetun paperin. ”Tein sinulle kortin.”
”Minulle?” Michael hymyili. ”Miksi? Eihän nyt ole syntymäpäiväni eikä mitään.”
”Sisar Chang auttoi minua kirjoittamaan sisäpuolella olevan tekstin. Siinä lukee: ’Kaipaan sinua, kun et tule kirkkoon meidän kanssamme. Minä rakastan sinua.’ Ja alla lukee minun nimeni.”
”Kiitos”, Michael sanoi lempeästi. ”Se on mukava kortti. Teit sen hienosti.”
”Ole hyvä vain.” Natalie halasi veljeään ja kiiruhti auttamaan äitiä päivällisen valmistamisessa. Hän tunsi itsensä onnelliseksi. Natalie rakasti veljeään hyvin paljon, ja nyt tämäkin tiesi sen.
Seuraavana sunnuntaina Natalie oli hyvin innoissaan, kun Michael päätti lähteä kirkkoon. Hän piti Michaelia kädestä heidän astuessaan kappeliin. Hän istui hiljaa Michaelin vieressä kokouksen ajan. Natalie näki Jedin istumassa kaksi riviä edempänä ja vilkutti hänelle.
Nataliesta oli mukavaa käydä kirkossa – varsinkin kun kaikki hänen ystävänsä ja koko hänen perheensä oli siellä. Natalie päätti, että siitä lähtien, jos hänellä olisi ikävä jotakuta, hän kertoisi sen, koska toisinaan pienillä asioilla voi olla suuri vaikutus.
”Meillä on velvollisuus – – pitää huoli siitä, että jokaista, joka kastetaan, kannustetaan ja hänet saadaan tuntemaan tämän Herramme evankeliumin ihmeellistä lämpöä.”
Presidentti Gordon B. Hinckley, ”Etsikää karitsoita, ruokkikaa lampaita”, Liahona, heinäkuu 1999, s. 124.